Avaruusseikkailua

Lahden Kino Iiris tarjoili maanantaina elokuvanystäville Avaruusseikkailu 2001 -ilmaisnäytöksen. Täytyy sanoa, että siinä on elokuva, johon ajan hammas ei juurikaan pure. Ihmiskunnan aamunkoiton apinapuvut saattavat ehkä paikka paikoin olla hieman rispaantuneita, mutta esimerkiksi sievät lentoemännät ja heidän 60-lukulaiset meikkinsä kuitenkin lähinnä vahvistavat elokuvan retrofuturistista tunnelmaa.

Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?

Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.

Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.

Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.

Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.

Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.

Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.

Mämmiavaruus

Avaruuden valloittaminen, siinä vasta iltapäivän puhde. 90-luvulla ajetaan ympäriinsä lentävillä autoilla ja käydään kuussa lomailemassa. Kun maailma on mitä on, mitä syytä kenelläkään on valloittaa avaruutta? Kuningas Mammon hallitsee, joten raha olisi yksi tärkeä syy. Ympäristö? Kenties, onhan ympäristö nyt pinnalla. Monia muitakin aatteellisia syitä voisi kuvitella olevan.

Rahamiehen näkökulmasta avaruuden laajempi valloittaminen on melkoinen riski. Satelliittien ampuminen kiertoradalle on toki taloudellista, ja tulevaisuudessa energian tuottaminen kiertoradalla saattaa olla alkuinvestoinnin arvoista. Muiden resurssien hyödyntäminen kuitenkin vaatii valtavaa panostusta ja kymmenien vuosien työtä.

Suurin ongelma on tavaran kuljettaminen kiertoradalle. Matalalle kiertoradalle ampuminen maksaa tuhansia euroja kilolta, ja geosynkroniselle radalle jopa kymmeniä tuhansia. Nykyisillä energianlähteillä projektien taloudellisuus on kyseenalainen. Toisaalta jos fuusioenergia saadaan valjastettua, esimerkiksi Kuun maaperästä tulee taloudellisesti merkittävä vaihtoehto. ”Kuuperä” sisältää esimerkiksi paljon heliumin isotooppeja, joita voitaisiin hyödyntää fuusioreaktoreissa.

Planeettojen kuut vaikuttavatkin taloudellisesti lupaavilta kohteilta. Koska niillä on pieni painovoima, tavaran ampuminen kiertoradalle ja Maahan on taloudellisempaa kuin miltään kiinteältä kappaleelta. Monia perusmateriaaleja on myös helpommin saatavilla kuin planeetoilla: esimerkiksi rautaa on monien kuiden kuuperässä paljon enemmän, koska se ei ole vajonnut planeetan sisempiin kerroksiin tai ytimeen, kuten esimerkiksi Maassa.

Maan kuu ei ole tässä suhteessa kuitenkaan paras vaihtoehto. Kaasujättiläisten kuiden koostumus on paljon kiintoisampi, esimerkiksi vesijään osuus niiden koostumuksesta on merkittävä. Vesijäästä on riittävällä energialla suhtalaisen yksinkertaista valmistaa happea hengittämistä varten. Makroteollisuuden kannalta ne ovat myös huomattavasti mielenkiintoisempia. Monimutkaiset hiiliyhdisteet ja vaikkapa metaani ovat yleisempiä kuin Aurinkokunnan sisäosan isommilla kappaleilla.

Toinen siunaus, joka on myös kirous, on se, että kuut ovat pääsääntöisesti kaasujättiläisten van allenin vyöhykkeellä: donitsin muotoisella säteilyalueella, joka muodostuu planeetan sähkökentän linjojen sisään. Vyöhykkeellä on paljon säteilyä ja ioneja, joita voidaan hyödyntää energian tuottamiseen yksinkertaisemmilla laitteilla kuin fuusioreaktori. Ne kuitenkin myös kuluttavat laitteistoa ja vahingoittavat eläviä olentoja. Ei silti, edes Kuussa ei kannata elää pinnalla, vaan pinnan alla. Koska suojaavaa ilmakehää ei ole, päiväsaikaan Auringon säteily on polttavan kuumaa ja yöaikaan taas pinta säteilee energiaa avaruuteen, eli pinnalla on hyytävän kylmää.

Jotta laajamittainen teollisuus kaasujättiläisten läheisyydessä olisi taloudellista, siirtokuntien pitää olla kohtalaisen omavaraisia. Suurimman osan teknologiasta pitää olla mahdollisimman yksinkertaista, jotta varaosia ja uusia laitteita voidaan tuottaa paikallisesti. Varaosien saaminen Maasta kestäisi vähintään kuukausia, joten omavaraisuus on myös turvallisuuskysymys. Teknologialla onkin kaksi tendenssiä: monimutkaistuminen ja yksinkertaistuminen.

Uudet teknologiat ovat monimutkaisempia, mutta tuotannon ja suunnittelun kehittyessä ne saavuttavat lopulta yksinkertaisimman, optimaalisimman muotonsa. Suosikkiesimerkkini on kynsileikkurit: laite koostuu kolmesta irrotettavasta osasta, ja hyödyntää teräksen joustavuutta ja vanhaa kunnon vipuvartta. Riittävä lujuus on yhdistetty optimoituun muotoiluun ja joustavuuteen, ja lopputuloksena on äärimmäisen yksinkertainen ja toimiva järjestelmä.

Tietokonetta on vaikea kuvitella vastaavaksi laitteeksi, saati sitten fuusioreaktoria. Lisäksi kynsileikkurikin perustuu prosessiteollisuuden etuihin: terästeollisuudessa pystytään valmistamaan terästä, jonka ominaisuudet vastaavat asiakkaan vaatimuksia, ja tehtaalla pystytään valmistamaan laitteen osat tiukkoihin toleransseihin. Elektroniikkateollisuudessa prosessi on vielä paljon monivaiheisempi. Tarvittavia materiaaleja on kymmeniä tai satoja, ja komponenttien valmistaminen on erikoistunutta puuhaa. Yksi yritys valmistaa kondensaattoreita, toinen prosessoreita. Avaruustalous vaatisi joiltain osin erilaista lähestymistapaa. Toisaalta tietyt korkeateknologiatuotteet olisivat luonnollinen hyödyke, jota Maan siirtokunnat vaihtaisivat omiin erikoistuotteisiinsa. Tärkein olisi tietenkin mämmi, koska ilman mämmiä ei ole elämää. Koulutus ja geeniperimän lisääminen olisivat myös merkittäviä hyödykkeitä, koska ilman niitä ei siirtokunnassa muuta tehtäisikään kuin soitettaisiin banjoa, eikä homma pysyisi kasassa kovin kauaa.

Näkisin, että korkeateknologinen omavaraisuus olisi kuitenkin merkittävä tekijä, jos suunniteltaisiin tähtienvälistä liikennettä. Jos tähtienvälinen liikenne kestää vähintään vuosikymmeniä optimistisimpienkin arvioiden mukaan, kohteessa pitää voida toimia omavaraisesti. En kuitenkaan näe mitään taloudellista etua tähtienvälisessä liikenteessä. Yhteiskunnalliset paineet voisivat olla merkittävämpi tekijä.

Jos kaasujättiläisten ympäristössä olevat siirtokunnat ovat omavaraisia, ne ovat elinolosuhteiltaan hyvin erilaisia kuin mihin Maan päällä on totuttu. Painovoima olisi vain pieni osa Maan painovoimasta jos sitäkään, elintilat olisivat ahtaita ja yhteisöt tiiviitä. Populaatiota olisi myös pakko kontrolloida paljon tarkemmin, ja väestö koostuisi pakostakin erittäin korkeasti koulutetusta, todennäköisesti erikoistuneesta väestä. Tämänkaltaisten yhteiskunnallisten erojen voisi kuvitella synnyttävän yhteisöllisyyden ja ”me-ne”-tunteen kehittymistä, mikä voisi olla sysäys siirtokunnan perustamiseen toiseen tähtijärjestelmään.

Kynnys siirtokunnan perustamiselle toiseen tähtijärjestelmään olisi kaasuplaneettojen kuiden asukeille myös todennäköisesti pienempi ja teknologisesti vähemmän haastava. Kaasujättiläiset ovat paljon yleisempiä kuin kiinteät planeetat, ja kotikuita vastaavia rakennuksia olisi helpompi valmistaa, yhdyskuntien laajentamisesta kun olisi jo todennäköisesti kokemusta. Todennäköisesti siirtokuntia olisi ensin perustettu oman Aurinkokunnan muiden kaasujättiläisten kuihin. Laskeutuminen avaruudesta planeetan pinnalle on myös aina riski. On myös hyvin epätodennäköistä, että planeetalla olisi hengitettävää ilmaa, ja kaasujättiläisten kasvateille itse valmistettu ilma on joka tapauksessa arkipäivää.

Kun askeleita on otettu tarpeeksi, niin avaruuden valloittamisesta olisi valtavasti hyötyä rahan ja vallan kahvassa oleville pukumiehille, ehkä jopa tavallisille janttereille. Puhutaan kuitenkin niin isoista summista, että en ole aivan valmis uskomaan avaruuden valloittamisen olevan realistinen vaihtoehto kapitalistisesta näkökulmasta. Aika näyttää.