Avaruusseikkailua

Lahden Kino Iiris tarjoili maanantaina elokuvanystäville Avaruusseikkailu 2001 -ilmaisnäytöksen. Täytyy sanoa, että siinä on elokuva, johon ajan hammas ei juurikaan pure. Ihmiskunnan aamunkoiton apinapuvut saattavat ehkä paikka paikoin olla hieman rispaantuneita, mutta esimerkiksi sievät lentoemännät ja heidän 60-lukulaiset meikkinsä kuitenkin lähinnä vahvistavat elokuvan retrofuturistista tunnelmaa.

Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?

Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.

Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.

Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.

Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.

Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.

Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.