Banks ja muut

Kirjoitin lokakuussa 2012 Iain (M.) Banksista ja siitä, miten hän käsittelee moraalisia kysymyksiä kirjassaan Surface Detail. Kesäkuussa saimme kuulla suru-uutisen: Iain Banks oli poistunut keskuudestamme.

Vuosien saatossa minulle on kehittynyt melkein henkilökohtainen suhde Banksin teoksiin. Luettuani hänen kirjojaan eri ajanjaksoilta, ja aika lailla ristiin, olen oppinut arvostamaan hänen kriittistä silmäänsä. Banks käsittelee hahmojaan lämpimästi, mutta ei säästele tai paijaa heitä, vaan asettaa heidät usein mahdottomien pulmien eteen. Näin hahmojen ja tapahtumien välille syntyy jännite, joka purkautuu usein odottamattomasti ja onnistuu usein jopa järkyttämään riippumatta siitä, kuinka monta Banksin kirjaa on lukenut ja kuinka paljon hän on paljastanut aiemmin kirjassa.

Ensimmäinen lukemani Banksin kirja oli Pelaaja. Luin kirjan joskus lukioikäisenä, enkä vielä osannut täysin suhtautua Kulttuuri-romaanien mittakaavaan. Lisäksi kirjan pohdiskeleva tempo oli jotain, johon en vielä ollut ehtinyt tottua. Muut kulttuuriromaanit seurasivat vuosien saatossa perässä, mutta kesti oman aikansa, ennen kuin sarja todella iski läpi mielessäni.

Ennen armeija-aikaa ehdin kuitenkin havaita, että miehen tuotanto ei ollut rajoittunut science fictioniin. Ampiaistehdas ilahdutti, järkytti ja innosti, harva esikoisromaani pystyy samaan. Tuntui siltä, että Banksin ”perusproosa” yllättävine käänteineen oli jopa vahvempaa kuin hänen scifi-tuotantonsa. Vaikuttavuuden puolesta ajatuksessa on ehkä vinha perä, pidän edelleen Syyllisyyttä Banksin voimakkaimpana teoksena, mutta vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset yleistykset eivät ole päteviä.

Banksin science fiction -tuotanto ei ole ilmestynyt tyhjästä, vaan se on hyvin kiinteästi liitoksissa oman aikansa muihin teoksiin. Kulttuuri-sarjan teokset keskustelevat erityisesti David Brinin Uplift-sarjan teosten kanssa. Brinin teosten keskeinen teema on eri kehitysasteisten olentojen väliset suhteet.

Brinin galaktisessa yhteisössä ei uskota siihen, että esimerkiksi ihmiset olisivat itse kehittyneet tietoisiksi olennoiksi, koska galaksin kaikki rodut ovat kaikki jonkin kehittyneemmän rodun ”kohottamia”. Isäntäroduilla on omat asiakasrotunsa, joilla saattaa olla omia asiakasrotujaan. Kirjat käsittelevät vasallisuhteita sekä teknologista, hierarkkista ja moraalista epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea galaktisen yhteisön kehityksen jähmettynyttä järjestelmää, jota ihmiset, joita pidetään ”susirotuna”, horjuttavat.

Banksin Kulttuurin galaktisessa yhteisössä on vallalla samantapainen, joskin monin tavoin löyhempi, järjestelmä. Eri rotujen välistä asemaa ja rotujen teknologisen ja moraalisen kehityksen suhdetta käsitellään kautta koko Kulttuuri-sarjan. Kulttuurilla, eli ihmisrodulla, on taipumusta haluta ohjata vähemmän kehittyneiden rotujen elämää. Luonnollisesti ohjailun seuraukset ovat useimmiten negatiivisia, varsinkin tarinan henkilöiden kannalta. Perspektiivin suppeuden takia puuttumisen pitkän jänteen seurauksia on taas vaikea arvioida.

Brin rakastaa hahmojaan, ympäristöä ja luontoa ehkä liiankin paljon. Hahmot joutuvat toki usein vaikeiden valintojen eteen ja kirjat toimivat hienosti, mutta teemojen käsittelyn kannalta voisin väittää teoksissa olevan jonkin verran tyhjäkäyntiä. Banks taas onnistuu esittelemään hahmot ja kirjoittamaan tapahtumista niin, että hahmoihin ja ympäristöihin muodostuu suhde, mutta kirjat etenevät juohevasti. Vertailu ei kuitenkaan ole täysin reilu, koska näiden kahden kirjailijan painotukset ja tavoitteet ovat hyvin erilaiset.

Vierauden kuvaajana Banks on erikoinen tapaus. Hänen science fiction -kirjansa perustuvat monella tavalla avoimuuteen ja tavallista avoimempaan ihmisnäkökulmaan, joten avaruusoliotkin vaikuttavat usein varsin ihmismäisiltä. Ehkä yllättäen Banks kuvaa vierautta tehokkaimmin proosakirjoissaan, joissa meille niin tutut, tavalliset ihmiset osoittautuvat täysin odotustemme vastaisiksi. Tarinan edetessä päähenkilöille selviää, että jokin heitä itseään koskeva totuus, tai joku heidän hyvin tuntemansa ihminen, onkin aivan eri maata kuin mihin on uskonut koko ikänsä.

Science fiction -kirjailijoiden joukossa vieraan näkökulman mestarit ovat loppujen lopuksi harvassa. Minuun ovat tehneet vaikutuksen Octavia Butler ja, ehkä yllättäen, Doris Lessing. Lessing taas kuvaa meidän maailmamme kehitystä niin vieraasta näkökulmasta, että maapalloa on vaikea tunnistaa. Sanallisen viestinnän sijaan Lessing kuvaa tunteita, ”vyöhykkeitä” ja monia käsitteitä, joita lukijan on vaikea lähestyä. Lisäksi näkökulma kattaa toisinaan vuosisatoja, mikä lisää etäisyyttä entisestään. Toisaalta etäinen, eteerinen näkökulma voi kesken kirjan muuttua hyvinkin läheiseksi ja mukautua. ”Enkelimäinen” näkökulma ”saastuu”, kun eteerinen olento ottaa fyysisen muodon ja yrittää vaikuttaa maailman kehitykseen sisältä käsin. Hahmo "harhautuu tieltä", mutta painolasti kaikkoaa, kun hän jättää fyysisen olomuotonsa.

Banksin Kulttuurin agentit yrittävät myös vaikuttaa suoraan kulttuureihin, mutta toiminta on moraalisesti moniselitteisempää. Lessingin new age -alienit (spoiler: Jeesus oli avaruusolento) potkaisevat ihmiskunnan kehityksen tielle ja yrittävät saada sen kehittymään kohti hyvää, vastapuolenaan korruptio, pahuus. Lessingin agentit viettävät ihmisiän ihmisten keskuudessa ja palaavat sitten taivaallisiin sfääreihinsä, vain palatakseen planeetalle eri henkilönä jossain historian toisessa vaiheessa.

Erona Lessingin kristillissävytteiseen kehitykseen Banksin Kulttuuriromaanien maailmankaikkeudessa kehitys ei tarkoita välttämättä moraalisuutta tai selkeää polkua, vaikka johtaakin lopulta eräänlaiseen ylenemiseen: yksilöt tai kokonaiset rodut pompsahtavat ylemmälle olemisen tasolle ja katoavat maailmankaikkeudesta. Tämä ”kohoaminen” esitetään yleensä ironiseen sävyyn, mikä kuvastanee Kulttuurin jopa hieman halveksivaa asennetta tapahtumaa kohtaan.

Banks jätti meille kolmisenkymmentä kirjaa ruodittavaksi ja luettavaksi, pääomaa, josta uuden kirjailijasukupolven on hyvä ponnistaa, kuten hän ponnisti aikoinaan aiemmasta perinteestä. Kiitos Iain, emme unohda sinua koskaan.

Sean Connery is like Nicolas Cage?

Eilen oli katsontavuorossa Coenin veljesten Nicolas Cage -elokuva Arizona Baby ajalta, jolloin Kaakki kaiketi vielä osasi valikoida elokuvatarjoukset suht järkevästi. Siitä tuli mieleeni aihe, josta on ollut pitkään tarkoitus kirjoittaa.

Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.

Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.

Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...

Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.

Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.

Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.

On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.

Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.

Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.

En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.

Avaruusseikkailua

Lahden Kino Iiris tarjoili maanantaina elokuvanystäville Avaruusseikkailu 2001 -ilmaisnäytöksen. Täytyy sanoa, että siinä on elokuva, johon ajan hammas ei juurikaan pure. Ihmiskunnan aamunkoiton apinapuvut saattavat ehkä paikka paikoin olla hieman rispaantuneita, mutta esimerkiksi sievät lentoemännät ja heidän 60-lukulaiset meikkinsä kuitenkin lähinnä vahvistavat elokuvan retrofuturistista tunnelmaa.

Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?

Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.

Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.

Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.

Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.

Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.

Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.

Inää nenillanataas

Lukeminen muokkaa ajattelua. Kristillisdemokraatit ovat oikeassa ollessaan huolissaan, mutta vääristä asioista. Wiccalaisuuden sensuroiminen tusinanuortenkirjasta ei muuta mitään, kaikenlainen pakanuus ja ateismi ovat jo niin vahva osa kulttuuriamme, että keinotekoiset hiekkasäkkikyhäelmät eivät paljon yli äyräiden vyöryvää informatsioonitulvaa pitele.

Näkökulma on monen sensurointia kannattavan ihmisen ongelma. Asioita katsotaan liiaksi aikuisten näkökulmasta. Uskotaan, että lapset ottavat negatiivisia vaikutteita kirjoista, peleistä, televisiosta. Ja kyllähän vaikutteita otetaankin.

Lapset ovat pirullisia otuksia. Jos käyttää jotain tiettyä puhetapaa, niin lapset kopioivat sen. Mutta he myös kokeilevat sen toimintaa eri yhteyksissä, ja jos puhetavalla ei ole positiivisia vaikutuksia omissa diskurssiyhteisöissä (kavereiden kesken, vanhempien, sisarusten ja opettajien kesken jne), niin ne jäävät käytöstä.

Tekeekö kristityksi kasvatettu penska elämänkatsomuspäätöksensä yhden hassun romaanin perusteella? Jos tekee niin sanoisin, että kyseessä on väliaikainen päätös. Sama juttu alkoholin ja tupakan kanssa: ne kuuluvat kulttuuriin, ja ne on jossain vaiheessa kohdattava.

Lukeminen on muovannut omaa ajatteluani huomattavasti. Siihen on tarvittu kuitenkin vuosia ja satoja kirjoja. Ala-asteella en erityisemmin lukenut Viisikkoja. Luin tietokirjoja avaruudesta. Sen lisäksi voisi sanoa, että käytin ”porttihuumeena” Edgar Allan Poeta ja Tripodien aikaa, ja aika vauhdikkaasti siirryin ”kovempiin aineisiin”, kuten Isaac Asimoviin. Olin siis yläasteelle tultaessa melkoinen luonnontieteilijä ja matkalla rakettitieteisiin.

Scifi on täynnä erilaisia näkökulmia, jotka edustavat ihmisyyden eri aspekteja. Usein näissä kuvauksissa on varsinkin ennen 70-lukua ollut melkein jopa mekaaninen etäisyys. Kuvatut tapahtumat ovat erillisiä ihmisyydestä, henkilöt ovat pahvimaisia ja tarina lähinnä kehys, jossa esitetään jokin hieno scifi-idis. Nykyäänhän tarina on kaikki kaikessa, mutta aikanaan pidin Asimovin Säätiöiden kliinisestä etäisyydestä ja Strugatskien aika kylmästäkin otteesta. Strugatskien kertomuksissa ihmiset luhistuvat arjen puuduttavuuden alle. Nyttemmin kun ajattelee, niin voi vain ihmetellä, että miten joku räkänokka on saanut niistä niin paljon irti.

Eniten aikanaan ehkä kuitenkin kiehtoi Philip K. Dickin melko vonksahtanut näkökulma, jossa toistuvat eräät varsin häiritsevät teemat. Lapsena minua kiehtoi näkökulman sirpaloituminen ja todellisuuden sääntöjen taipuminen, jotka ovat vahvoja teemoja Dickin kirjoissa. Mitä jos todellisuuteen ei voikaan luottaa? LSD-höyryiset maailmanjärjestyksen muutokset ja se, miten päähenkilöt pystyvät huumeiden avulla sukeltamaan ideaaliseen Barbie-maailmaan ravistaakseen hetkiseksi postapokalyptisen maailman radioaktiivisen tomun saappaistaan, ovat jotain niin vinksahtanutta, että siinä riittää purtavaa omalle mielikuvitukselle tukemaan lukuelämystä. Minulle ei koskaan tullut mieleenkään käyttää itse huumeita, lukuelämys oli riittävän voimakas.

Ennen aikuisuutta olen kohdannut erilaisuutta lähinnä kirjojen sivuilla. Joskus oma arvomaailma on ollut niin suuressa ristiriidassa, että olen peräti järkyttynyt, kun joku, johon voin itse samaistua tekee jotain, mikä ei sovi omaan judeokristilliseen moraalikäsitykseeni (oikoluku ehdotti että judo-kristillinen moraali olisi parempi, kiaii). Paras esimerkki on ruumiillisuus, seksuaalisuus ja näihin liittyvät sosiaaliset ilmiöt, jotka ovat viides- tai kuudesluokkalaiselle kuitenkin jotain melko uutta.

John Varley on kirjoittanut sarjan novelleja, joissa sukupuolisuutta ja ihmissuhteita käsitellään sukupuolenvaihdosten avulla. Mitä jos paras ystäväsi vaihtaakin sukupuolta? Mitä jos partnerisi identiteetti vaatii, että hän vaihtaa sukupuolta? Kuulostaa yksipuoliselta, mutta novellit käsittelevät ihmisten kasvamista ja identiteetin muutosta, joka voi olla ihmissuhteessa repivää. Usein ongelmat ja jännitteet ovat jo olemassa, mutta vasta todellinen muutos mullistaa asiat ja laukaisee tilanteen. Aikanaan en voinut hyväksyä, että jollakulla voi olla niin voimakas henkilökohtainen tarve, että kumpikaan osapuoli ei pysty tyytymään kompromissiin.

Mielenkiintoista Varleyn novelleissa on myös se, että sukupuolirooleja käsitellään avoimesti ilman erityisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä arvottuneita väitteitä. Näkökulmahan on äärimmäisen liberaali, mutta se heijastaa oman aikansa ja vielä tämänkin päivän ajatuksia sukupuolten rooleista, mutta esittää myös vaihtoehtoja ja rikkoo näitä odotuksia. Varleyn kirjoissa isäkin voi imettää.

Ei meikäläisestä ole tullut mitään seksihullua androideja naiskentelevaa, LSD:tä nappailevaa transvestiittia. Välillä saatan jonkun raketinkuvan nähdessäni kommentoida, että ”onkohan tuo Ariane-raketti, eikös siinä ole kolme ruutirakettiboosteria kanssa. Hetkinen, ei, tuohan taitaa olla näitä venäläisiä”. Ja saatan joskus tokaista, että ”hei, eihän tuo nyt noin mene” tai ”tuota ei ole todistettu, eikä voida todistaa”. Mutta onko se nyt niin paha?

Niin, ja Arianen nykymalleissahan on vain kaksi isompaa ruutirakettiboosteria. Että ei vain tulisi väärinkäsityksiä.