Banks ja muut

Kirjoitin lokakuussa 2012 Iain (M.) Banksista ja siitä, miten hän käsittelee moraalisia kysymyksiä kirjassaan Surface Detail. Kesäkuussa saimme kuulla suru-uutisen: Iain Banks oli poistunut keskuudestamme.

Vuosien saatossa minulle on kehittynyt melkein henkilökohtainen suhde Banksin teoksiin. Luettuani hänen kirjojaan eri ajanjaksoilta, ja aika lailla ristiin, olen oppinut arvostamaan hänen kriittistä silmäänsä. Banks käsittelee hahmojaan lämpimästi, mutta ei säästele tai paijaa heitä, vaan asettaa heidät usein mahdottomien pulmien eteen. Näin hahmojen ja tapahtumien välille syntyy jännite, joka purkautuu usein odottamattomasti ja onnistuu usein jopa järkyttämään riippumatta siitä, kuinka monta Banksin kirjaa on lukenut ja kuinka paljon hän on paljastanut aiemmin kirjassa.

Ensimmäinen lukemani Banksin kirja oli Pelaaja. Luin kirjan joskus lukioikäisenä, enkä vielä osannut täysin suhtautua Kulttuuri-romaanien mittakaavaan. Lisäksi kirjan pohdiskeleva tempo oli jotain, johon en vielä ollut ehtinyt tottua. Muut kulttuuriromaanit seurasivat vuosien saatossa perässä, mutta kesti oman aikansa, ennen kuin sarja todella iski läpi mielessäni.

Ennen armeija-aikaa ehdin kuitenkin havaita, että miehen tuotanto ei ollut rajoittunut science fictioniin. Ampiaistehdas ilahdutti, järkytti ja innosti, harva esikoisromaani pystyy samaan. Tuntui siltä, että Banksin ”perusproosa” yllättävine käänteineen oli jopa vahvempaa kuin hänen scifi-tuotantonsa. Vaikuttavuuden puolesta ajatuksessa on ehkä vinha perä, pidän edelleen Syyllisyyttä Banksin voimakkaimpana teoksena, mutta vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset yleistykset eivät ole päteviä.

Banksin science fiction -tuotanto ei ole ilmestynyt tyhjästä, vaan se on hyvin kiinteästi liitoksissa oman aikansa muihin teoksiin. Kulttuuri-sarjan teokset keskustelevat erityisesti David Brinin Uplift-sarjan teosten kanssa. Brinin teosten keskeinen teema on eri kehitysasteisten olentojen väliset suhteet.

Brinin galaktisessa yhteisössä ei uskota siihen, että esimerkiksi ihmiset olisivat itse kehittyneet tietoisiksi olennoiksi, koska galaksin kaikki rodut ovat kaikki jonkin kehittyneemmän rodun ”kohottamia”. Isäntäroduilla on omat asiakasrotunsa, joilla saattaa olla omia asiakasrotujaan. Kirjat käsittelevät vasallisuhteita sekä teknologista, hierarkkista ja moraalista epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea galaktisen yhteisön kehityksen jähmettynyttä järjestelmää, jota ihmiset, joita pidetään ”susirotuna”, horjuttavat.

Banksin Kulttuurin galaktisessa yhteisössä on vallalla samantapainen, joskin monin tavoin löyhempi, järjestelmä. Eri rotujen välistä asemaa ja rotujen teknologisen ja moraalisen kehityksen suhdetta käsitellään kautta koko Kulttuuri-sarjan. Kulttuurilla, eli ihmisrodulla, on taipumusta haluta ohjata vähemmän kehittyneiden rotujen elämää. Luonnollisesti ohjailun seuraukset ovat useimmiten negatiivisia, varsinkin tarinan henkilöiden kannalta. Perspektiivin suppeuden takia puuttumisen pitkän jänteen seurauksia on taas vaikea arvioida.

Brin rakastaa hahmojaan, ympäristöä ja luontoa ehkä liiankin paljon. Hahmot joutuvat toki usein vaikeiden valintojen eteen ja kirjat toimivat hienosti, mutta teemojen käsittelyn kannalta voisin väittää teoksissa olevan jonkin verran tyhjäkäyntiä. Banks taas onnistuu esittelemään hahmot ja kirjoittamaan tapahtumista niin, että hahmoihin ja ympäristöihin muodostuu suhde, mutta kirjat etenevät juohevasti. Vertailu ei kuitenkaan ole täysin reilu, koska näiden kahden kirjailijan painotukset ja tavoitteet ovat hyvin erilaiset.

Vierauden kuvaajana Banks on erikoinen tapaus. Hänen science fiction -kirjansa perustuvat monella tavalla avoimuuteen ja tavallista avoimempaan ihmisnäkökulmaan, joten avaruusoliotkin vaikuttavat usein varsin ihmismäisiltä. Ehkä yllättäen Banks kuvaa vierautta tehokkaimmin proosakirjoissaan, joissa meille niin tutut, tavalliset ihmiset osoittautuvat täysin odotustemme vastaisiksi. Tarinan edetessä päähenkilöille selviää, että jokin heitä itseään koskeva totuus, tai joku heidän hyvin tuntemansa ihminen, onkin aivan eri maata kuin mihin on uskonut koko ikänsä.

Science fiction -kirjailijoiden joukossa vieraan näkökulman mestarit ovat loppujen lopuksi harvassa. Minuun ovat tehneet vaikutuksen Octavia Butler ja, ehkä yllättäen, Doris Lessing. Lessing taas kuvaa meidän maailmamme kehitystä niin vieraasta näkökulmasta, että maapalloa on vaikea tunnistaa. Sanallisen viestinnän sijaan Lessing kuvaa tunteita, ”vyöhykkeitä” ja monia käsitteitä, joita lukijan on vaikea lähestyä. Lisäksi näkökulma kattaa toisinaan vuosisatoja, mikä lisää etäisyyttä entisestään. Toisaalta etäinen, eteerinen näkökulma voi kesken kirjan muuttua hyvinkin läheiseksi ja mukautua. ”Enkelimäinen” näkökulma ”saastuu”, kun eteerinen olento ottaa fyysisen muodon ja yrittää vaikuttaa maailman kehitykseen sisältä käsin. Hahmo "harhautuu tieltä", mutta painolasti kaikkoaa, kun hän jättää fyysisen olomuotonsa.

Banksin Kulttuurin agentit yrittävät myös vaikuttaa suoraan kulttuureihin, mutta toiminta on moraalisesti moniselitteisempää. Lessingin new age -alienit (spoiler: Jeesus oli avaruusolento) potkaisevat ihmiskunnan kehityksen tielle ja yrittävät saada sen kehittymään kohti hyvää, vastapuolenaan korruptio, pahuus. Lessingin agentit viettävät ihmisiän ihmisten keskuudessa ja palaavat sitten taivaallisiin sfääreihinsä, vain palatakseen planeetalle eri henkilönä jossain historian toisessa vaiheessa.

Erona Lessingin kristillissävytteiseen kehitykseen Banksin Kulttuuriromaanien maailmankaikkeudessa kehitys ei tarkoita välttämättä moraalisuutta tai selkeää polkua, vaikka johtaakin lopulta eräänlaiseen ylenemiseen: yksilöt tai kokonaiset rodut pompsahtavat ylemmälle olemisen tasolle ja katoavat maailmankaikkeudesta. Tämä ”kohoaminen” esitetään yleensä ironiseen sävyyn, mikä kuvastanee Kulttuurin jopa hieman halveksivaa asennetta tapahtumaa kohtaan.

Banks jätti meille kolmisenkymmentä kirjaa ruodittavaksi ja luettavaksi, pääomaa, josta uuden kirjailijasukupolven on hyvä ponnistaa, kuten hän ponnisti aikoinaan aiemmasta perinteestä. Kiitos Iain, emme unohda sinua koskaan.

Mutku pommiloi pitää saaha

Lueskelin taannoin eräästä hämmästyttävästä koneesta. Sotakoneesta, jos tarkkoja ollaan, nimittäin B-52 Stratofortress -pommittajasta. Hämmästyttäväksi koneen tekee se, että se on ollut aktiivipalveluksessa yli 50 vuotta. Ensimmäiset tulivat käyttöön jo alle 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, ja kone on edelleen palveluksessa. Wikipedian mukaan koneita on valmistettu yhteensä lähes 750 kappaletta viimeisten 60 vuoden aikana.

Millaista tuhlausta.

Yksi kone on tullut maksamaan noin 64 miljoonaa dollaria, yhteensä noin 47,5 miljardia dollaria. Plus ylläpitokustannukset, aseet, polttoaine, miehistöjen ylläpito...

Miksi kone on sitten ollut niin suosittu? Koska se on todella halpa. Konetta on yritetty pitkin vuosia korvata, mutta sen yksikköhinta ja käyttökustannukset ovat erittäin edulliset.

Kilpailijoista mainittakoon vaikkapa Rockwell B-1 Lancer, joka on kaiken kaikkiaan hämmästyttävä kone: kulkee yli äänennopeuden ja pystyy kuljettamaan lähes kaksi kertaa enemmän pommeja kuin modernisoitu B-52 (yhteensä noin 52 tonnia). Suorituskyvyllä on hintansa: jotakuinkin 283 miljoonaa dollaria kipale. Käyttökustannukset ovat myös moninkertaiset: 12 tunnin tehtävän huolto- ja polttoainekustannukset nousevat 750 000 dollariin, joka on 3-4 kertaa enemmän kuin B-52:n. Suhteutettuna kuljetettujen pommien määrään, tehtävähinta on helposti kaksinkertainen B-52 verrattuna. Yksikköhinta on siis nelinkertainen ja samasta pommikapasiteetista saa maksaa tuplasti. On noita koneita kuitenkin USA:n käytössä satakunta kappaletta, ja niiden yhteishinta onkin kivunnut melkein 30 miljardiin dollariin.

Sanoin, että halpoja ovat. No, ovathan ne massatuhoaseiksi halpoja. Samalla rahalla olisi saanut paljon muutakin. Pelkällä koneiden ostohinnalla olisi jo saanut viisi Large Hadron Collideria, tai lähettänyt 19 henkilöautonkokoista tutkimusrobottia Marsiin. Summalla olisi voinut ostaa hitusen vajaa 80 miljoonaa kiloa jälkiuunileipää joka vuosi viidenkymmenen vuoden ajan - vieläpä nykyisillä, meleko suolaisilla hinnoilla.

USA on tuhlannut vuoden 1940 jälkeen 5,8 biljoonaa dollaria pelkästään ydinaseisiin, ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin 13,2 biljoonaa dollaria.

Ydinasesatsauksella olisi rakennettu ja melkein 650 Large Hadron Collideria. USA:n moottoritieverkostokin olisi ydinaserahoilla saatu rakennettu peräti 13 kertaa, mikä olisi kattanut maailman kaikki asutut mantereet.

Ironista sinällään, että Eisenhower rakennutti moottoritieverkoston suurelta osin maanpuolustustarpeita silmällä pitäen...

Pitkään B-52:t pörräsivät "hälytyspartioissa" Itä-Euroopan rajoilla ydinaseet valmiina varmistamaan, että vastapuolesta jää yhtä vähän jäljelle kuin itsestä. Samalla polttoaineella olisi hyvin voitu kuljettaa venäläisturisteja syömään amerikkalaisia hampurilaisia ja amerikkalaisturisteja hörppimään vodkaa. Tai kehitetty ja ennen kaikkea rakennettu energiatehokkaampia keinoja ampua tavaraa kiertoradalle, jolloin avaruudessa piilevät valtavat energiavarat olisi voitu valjastaa käyttöön. Tai olisi voitu ostaa sitä ruisleipää nälkäänäkeville.

Onhan ne pommit kivoi ja sillee.

Lähteet:

Wikipedia (yikes!)

Ydinaseet ja puolustusmenot:
http://www.brookings.edu/projects/archive/nucweapons/weapons.aspx

Kaikki lukemat ovat summittaisarvoja, ja niiden tarkoitus on osoittaa suuruusluokkia.