Freelance-kääntäjän elämästä

Alun perin piti kirjoittaa vuoden aikana lukemistani dekkareista, mutta päätin sitten kuitenkin kirjoittaa joitakin näkemyksiäni suhtalaisen tuoreen free-kääntäjän elämästä.

Ensinnäkin, käännösopiskelijalle koulunpenkiltä työmaailmaan siirtyminen ei ole se kaikista helpoin askel. Opinnot muun muassa venyvät helposti. Ainakin minun aikanani ulkomaan kieliharjoittelu oli usein pakollinen osa koulutusohjelmia. Useimmissa tapauksissa kieliharjoittelu tarkoitti puolen vuoden tai vuoden vaihto-opiskelua. Periaatteessahan vaihtoajan ei pitäisi pidentää opintoja, mutta aika usein opiskelija putoaa osin koulutusohjelman kärryiltä, eli käynnissä olevan lukuvuoden toisella puoliskolla ei välttämättä tarjotakaan opiskelijan tarvitsemia kursseja. Itse odottelin kurssien järjestämistä varsin pitkään vain huomatakseni, ettei niitä enää järjestetäkään.

Odotellessani kursseja tein keikkaa Olavinlinnassa. Lopulta oli vaarana, että opinnot jäävät ja linna valtaa melko lailla pysyvän paikan elämästä. Kun viimein sain gradun valmiiksi, jouduin odottelemaan puolisen vuotta, että saan paperit pihalle. Kesällähän ei yliopiston kansliassa juuri elämää ole. Vasta kun sain gradun kouraani, pystyin aloittamaan täysipainoisen työnhaun. Työnhaku kesti monta kuukautta, eli kaiken maailman odottelua oli ehtinyt kertyä jo melko pitkä pätkä. Freelance-suhteeni alkoi marraskuussa ja sain odotella ensimmäisiä kunnon töitä tammikuuhun. Kaiken odottelun perusteella tiedän varsin hyvin, miltä työttömästä tuntuu.

Ymmärrän myös hyvin, miksi aloitteleva kääntäjä on valmis hyväksymään melkein mitkä tahansa työehdot. Työpaikkoja ei varsinaisesti ole joka puun takana ja tokihan kääntäjä haluaa päästä tekemään työtä, johon on vaikkapa sen seitsemän vuotta elämästään uhrannut.

Kirsikka oli aloittanut AV-kääntäjänä (tekee tekstityksiä televisioon) jo huomattavasti ennen kuin minä sain paikan käännösalalta. Itse käännän asiatekstejä, eli olen pääasiassa teollisuuden ja talouselämän palveluksessa. Siinä vaiheessa kun itse pääsin varsinaiseen työhön käsiksi, alkoi olla selvää, että kovinkaan tasa-arvoisesta alasta ei ole kyse. Alkuvaiheessa saatoin tehdä vaikkapa viikon töitä kuukaudesta ja tienata sillä helposti tuhat euroa. Kuun lopussa vertailimme tilejämme ja oh hoh, miten Kirsikalla saattoi olla samanmoinen tili kuin minulla, vaikka hän teki kolme kertaa enemmän töitä?

Toisinaan kuulee nurinoita siitä, kuinka käännökset ovat kalliita. Yllättävän usein nurisijat ovat vieläpä työn tilaavia talousalan ihmisiä. Pitäisi kenties muistuttaa heille, että mistä heidän omat palkkionsa usein koostuvat. Konsultin varsinainen tuntitaksa sisältää myös laskutus-, tila-, terveydenhuolto-, lomapalkkio-, työterveydenhuolto-, työväline- ja matkakuluja, plus tietysti 22,5-23,85% YEL-maksut työtulosta (uusilla yrittäjillä sentään on neljän vuoden ajan alennus YEL-maksuihin). Pelkät yhteydenotot vievät aikaa myös, ja aika usein unohdetaan, että kääntäjä käytännössä päivystää toimeksiantoja odotellessaan.

Minimipalkkioita ihmetellään myös usein. "Miten joku kehtaa laskuttaa muutamasta rivistä X euroa?" Iso osa kääntäjän työstä on lähdetekstiin tutustumista, minkä lisäksi pikkutekstien valmisteluun kuluu suhteessa huomattavasti enemmän aikaa kuin pitkien käännösten valmisteluun. Usein lyhyet käännettävät ovat myös hyvin tiivistä tekstiä, esimerkiksi yritysten kivijalkoja tai mainoksia, joissa tekstiä on vähän mutta jotka vaativat huomattavasti ajatusta. Tekstihän ei koostu pelkästään sanoista, vaan myös sitä ympäröivästä kontekstista, eli esimerkiksi kuvista. Teksti on useimmiten myös osa suurempaa kokonaisuutta, eli teksti ei saa vaikuttaa orvolta muiden asiakkaan julkaisemien tekstien joukossa.

Käänsin taannoin erääseen kauppakeskukseen liittyviä tekstejä. Eilen sain tehtäväkseni täydentää tekstejä noin viiden sanan edestä ja yllätys yllätys, minimipalkkiota ei haluttu maksaa. Töiden välissä oli ollut jo jonkin aikaa, joten jouduin tutustumaan tekstimateriaaliin uudestaan, minkä lisäksi tutkin aiempaa käännöstäni nähdäkseni, oliko kyseisiä sanoja käytetty aiemmin. Tämän lisäksi selvitin kohdekielisistä rinnakkaisteksteistä, kuinka kyseisiä sanoja käytetään kohdekielen tekstikulttuurissa. Toisin sanoen, en nyhtänyt sanoja vain päästäni.

Luettelen nyt joitakin yleisiä käännöstyöhön liittyviä tehtäviä, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi: tilausten vastaanotto ja tarkistus, laskujen laatiminen, arvonlisäveroilmoitusten tekeminen, arvonlisäveron yhteenvetoilmoitusten tekeminen ulkomaille tehtäville käännöstöille, työtilausten odottaminen (työtilauksia voi tulla tilaajan maasta riippuen myös esimerkiksi kuuden jälkeen tai sunnuntaina), työvälineiden ja työtilojen hankinta ja ylläpito, työterveyshuollon järjestäminen ja asiakashankinta.

Varsinaiseen työhön kuuluu kääntämisen lisäksi muun muassa työhön liittyvän sisällön vastaanotto ja tarvittaessa muokkaus, johon voi liittyä tekstin poimintaa skannatuista asiakirjoista, varsinaisten käännösprojektien luominen käännössovelluksia varten, asiakasviestintä ja mahdollisten muutosten täydentäminen käynnissä olevaan projektiin, sanastojen luominen sekä laadunhallintasovellusten käyttö ja QA-raporttien laatiminen.

Luonnollisesti käännöstyöhön kuuluu myös varsinainen kääntäminen ja siihen liittyvä jatkuva tiedonhaku, eli termien etsiminen, lähdetekstin sisällön ymmärtämistä tukevan sisällön etsiminen sekä asiakkaan muun tekstiaineiston tyylianaalyysi. Uuden tekstin pitäisi olla mahdollisimman yhteneväinen asiakkaan muiden tekstien kanssa niin termeiltään kuin tyyliltäänkin. Rinnakkaisaineistoa käytetään myös tekstin tyylin luontevuuden tarkistamiseen ja mahdollisesti kielioppikysymysten ratkomiseen. Lähdetekstien sisältö ei myöskään aina pidä kutiaan, vaan se pitää tarkistaa muista lähteistä ja luonnollisesti myös asiakkaalta.

Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, eikä kääntäjän onneksi tarvitse yleensä perustella palkkioitaan. Ilmeisesti oppi ei kuitenkaan ole kaikille osapuolille mennyt perille, koska miten muuten voi olla mahdollista, että tekstitysalalla hintoja poljetaan niin järjettömän paljon? Onko reilua, että AV-kääntäjien on joko hyväksyttävä toimistojen hinnoittelu tai siirryttävä pois alalta, jolle yhteiskunta heidät on kouluttanut?

Legoja tytöille!

Olen käynyt joitakin keskusteluja Legon uudesta tytöille suunnatusta Lego Friends -sarjasta. Olen itse kovin tyytyväinen sarjaan useasta syystä. Ensinnäkin, Legon aiempi tytöille suunnattu sarja, Bellville, oli mielestäni melko heikko. Sarja ei edustanut Legon syvintä olemusta, eli rakentelua, vaan setit koostuivat muutamasta isosta palikasta. Uuden sarjan kohdalla tätä ongelmaa ei ole. Toinen parannus on se, että uuden sarjan Lego-hahmot ovat samaa skaalaa kuin normaalit Lego-ukot, eli ne ovat suoraan yhteensopivia muihin sarjoihin ja muihin leikkeihin. Kolmanneksi, sarja tarjoaa samaistuttavia elementtejä hyvin erityyppisille tytöille rimpsrempsasta aina poikatyttöön.

Vasta-argumentit ovat nekin voimakkaita. Legojen suuri vahvuus on ollut sukupuoli- ja rotuneutraalius. Lego Cityssä kaikilla on keltatauti, tai sitten 60-luvulla pelätty aasialaisten levittäytyminen on toteutunut ja ihmiskunnan värierot ovat taipuneet 60-lukulaisen, keltaisen ihonvärikäsityksen mukaisiksi. Suuntaamalla Legot hempeän pinkinvärisinä, jossain määrin nukkemaisina tytöille ja liittämällä niihin vielä aivan yhtä 60-lukulaisia "naisen tehtäviä", itse kunkin sisäinen feministi älähtää.

Puhun nyt markkinoitsijan näkökulmasta ja vedän tökerön yleistyksen: ongelmallisesti Legot eivät ole vedonneet tyttöihin yleensä aivan yhtä hyvin kuin poikiin. Legojen sukupuolineutraalius on myös jossain määrin kyseenalainen asia. Lasten käsitys sukupuolirooleista korostuu ja eriytyy huomattavasti selkeämmin kuin aikuisten. Toki lapset ottavat mallia leluissa esitetyistä rooleista, mutta he myös tulkitsevat pienetkin yhteiskunnassa muulla tavoin esiintuleva roolit ja korostavat niitä selkeästi. Pikku-Eelis näkee jampan rekan ratissa tai rakennustyömaalla, ja Anitra juttelee mukavia kahviontädille (jonka äiti vielä nimeää kahviontädiksi), kurkistaa kauneussalongin neitokaista ja hymyilee kampaajatytölle.

On huomattava, että esimerkin työtehtävissä työskentelee myös toisen sukupuolen edustajia, mutta silti tyypillisesti jompikumpi sukupuoli on enemmän edustettuna, ja lapsen mustavalkoisessa maailmassa (taas yleistetysti) laajempi edustus tarkoittaa sääntöä. Iän myötä käsitys loivenee.

Uudessa Friends-sarjassaan Lego palvelee loppukäyttäjää, todellista asiakastaan, sitä räkänokkaista pikkutyttöä, joka tykkää poneista. Legolla on pohdittu, minkälaisia nykylapset ovat ja mitä he haluavat, ja ennen kaikkea miksi he haluavat isona: keksijöiksi, muotisuunnittelijoiksi, laulajiksi, eläinlääkäreiksi tai -pelastajiksi tai kahviontädeiksi. Tietysti joukossa on tulevia poliiseja, palomiehiä, pääjohtajia, seksikolumnin toimittajia ja vastaavia, mutta mikä estää leikkimästä jo valmiiksi tarjotuilla Legoilla?

Mainitsin jo aiemmin, että hahmot ovat samankokoisia kuin tavalliset Lego-ukot ja soveltuvat näin yhteisleikkeihin. Ajattelen Friends-sarjaa myös gateway-Legoina Legon muihin maailmoihin. Yhtäkkiä tytstyt voivatkin osallistua poikien linnaseikkailuihin niinä kammottavina prinsessoina ja ehkä oikealla ohjauksella kiinnostuvat kiehuvan pien kaatamisesta vihollisen niskaan, tornien flankeerauksesta, hilpareista ja siitä, kuinka levyhaarniska hankaloittaa hengittämistä mutta ei erityisemmin estä liikkeitä taistelussa. Ehkä Stephaniekin haluaa jossain vaiheessa hankkiutua eroon violetista pikkuavoautostaan ja siirtyä vaikka siniseen jeeppiin.

Mutku pommiloi pitää saaha

Lueskelin taannoin eräästä hämmästyttävästä koneesta. Sotakoneesta, jos tarkkoja ollaan, nimittäin B-52 Stratofortress -pommittajasta. Hämmästyttäväksi koneen tekee se, että se on ollut aktiivipalveluksessa yli 50 vuotta. Ensimmäiset tulivat käyttöön jo alle 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, ja kone on edelleen palveluksessa. Wikipedian mukaan koneita on valmistettu yhteensä lähes 750 kappaletta viimeisten 60 vuoden aikana.

Millaista tuhlausta.

Yksi kone on tullut maksamaan noin 64 miljoonaa dollaria, yhteensä noin 47,5 miljardia dollaria. Plus ylläpitokustannukset, aseet, polttoaine, miehistöjen ylläpito...

Miksi kone on sitten ollut niin suosittu? Koska se on todella halpa. Konetta on yritetty pitkin vuosia korvata, mutta sen yksikköhinta ja käyttökustannukset ovat erittäin edulliset.

Kilpailijoista mainittakoon vaikkapa Rockwell B-1 Lancer, joka on kaiken kaikkiaan hämmästyttävä kone: kulkee yli äänennopeuden ja pystyy kuljettamaan lähes kaksi kertaa enemmän pommeja kuin modernisoitu B-52 (yhteensä noin 52 tonnia). Suorituskyvyllä on hintansa: jotakuinkin 283 miljoonaa dollaria kipale. Käyttökustannukset ovat myös moninkertaiset: 12 tunnin tehtävän huolto- ja polttoainekustannukset nousevat 750 000 dollariin, joka on 3-4 kertaa enemmän kuin B-52:n. Suhteutettuna kuljetettujen pommien määrään, tehtävähinta on helposti kaksinkertainen B-52 verrattuna. Yksikköhinta on siis nelinkertainen ja samasta pommikapasiteetista saa maksaa tuplasti. On noita koneita kuitenkin USA:n käytössä satakunta kappaletta, ja niiden yhteishinta onkin kivunnut melkein 30 miljardiin dollariin.

Sanoin, että halpoja ovat. No, ovathan ne massatuhoaseiksi halpoja. Samalla rahalla olisi saanut paljon muutakin. Pelkällä koneiden ostohinnalla olisi jo saanut viisi Large Hadron Collideria, tai lähettänyt 19 henkilöautonkokoista tutkimusrobottia Marsiin. Summalla olisi voinut ostaa hitusen vajaa 80 miljoonaa kiloa jälkiuunileipää joka vuosi viidenkymmenen vuoden ajan - vieläpä nykyisillä, meleko suolaisilla hinnoilla.

USA on tuhlannut vuoden 1940 jälkeen 5,8 biljoonaa dollaria pelkästään ydinaseisiin, ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin 13,2 biljoonaa dollaria.

Ydinasesatsauksella olisi rakennettu ja melkein 650 Large Hadron Collideria. USA:n moottoritieverkostokin olisi ydinaserahoilla saatu rakennettu peräti 13 kertaa, mikä olisi kattanut maailman kaikki asutut mantereet.

Ironista sinällään, että Eisenhower rakennutti moottoritieverkoston suurelta osin maanpuolustustarpeita silmällä pitäen...

Pitkään B-52:t pörräsivät "hälytyspartioissa" Itä-Euroopan rajoilla ydinaseet valmiina varmistamaan, että vastapuolesta jää yhtä vähän jäljelle kuin itsestä. Samalla polttoaineella olisi hyvin voitu kuljettaa venäläisturisteja syömään amerikkalaisia hampurilaisia ja amerikkalaisturisteja hörppimään vodkaa. Tai kehitetty ja ennen kaikkea rakennettu energiatehokkaampia keinoja ampua tavaraa kiertoradalle, jolloin avaruudessa piilevät valtavat energiavarat olisi voitu valjastaa käyttöön. Tai olisi voitu ostaa sitä ruisleipää nälkäänäkeville.

Onhan ne pommit kivoi ja sillee.

Lähteet:

Wikipedia (yikes!)

Ydinaseet ja puolustusmenot:
http://www.brookings.edu/projects/archive/nucweapons/weapons.aspx

Kaikki lukemat ovat summittaisarvoja, ja niiden tarkoitus on osoittaa suuruusluokkia.