Banks ja muut

Kirjoitin lokakuussa 2012 Iain (M.) Banksista ja siitä, miten hän käsittelee moraalisia kysymyksiä kirjassaan Surface Detail. Kesäkuussa saimme kuulla suru-uutisen: Iain Banks oli poistunut keskuudestamme.

Vuosien saatossa minulle on kehittynyt melkein henkilökohtainen suhde Banksin teoksiin. Luettuani hänen kirjojaan eri ajanjaksoilta, ja aika lailla ristiin, olen oppinut arvostamaan hänen kriittistä silmäänsä. Banks käsittelee hahmojaan lämpimästi, mutta ei säästele tai paijaa heitä, vaan asettaa heidät usein mahdottomien pulmien eteen. Näin hahmojen ja tapahtumien välille syntyy jännite, joka purkautuu usein odottamattomasti ja onnistuu usein jopa järkyttämään riippumatta siitä, kuinka monta Banksin kirjaa on lukenut ja kuinka paljon hän on paljastanut aiemmin kirjassa.

Ensimmäinen lukemani Banksin kirja oli Pelaaja. Luin kirjan joskus lukioikäisenä, enkä vielä osannut täysin suhtautua Kulttuuri-romaanien mittakaavaan. Lisäksi kirjan pohdiskeleva tempo oli jotain, johon en vielä ollut ehtinyt tottua. Muut kulttuuriromaanit seurasivat vuosien saatossa perässä, mutta kesti oman aikansa, ennen kuin sarja todella iski läpi mielessäni.

Ennen armeija-aikaa ehdin kuitenkin havaita, että miehen tuotanto ei ollut rajoittunut science fictioniin. Ampiaistehdas ilahdutti, järkytti ja innosti, harva esikoisromaani pystyy samaan. Tuntui siltä, että Banksin ”perusproosa” yllättävine käänteineen oli jopa vahvempaa kuin hänen scifi-tuotantonsa. Vaikuttavuuden puolesta ajatuksessa on ehkä vinha perä, pidän edelleen Syyllisyyttä Banksin voimakkaimpana teoksena, mutta vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset yleistykset eivät ole päteviä.

Banksin science fiction -tuotanto ei ole ilmestynyt tyhjästä, vaan se on hyvin kiinteästi liitoksissa oman aikansa muihin teoksiin. Kulttuuri-sarjan teokset keskustelevat erityisesti David Brinin Uplift-sarjan teosten kanssa. Brinin teosten keskeinen teema on eri kehitysasteisten olentojen väliset suhteet.

Brinin galaktisessa yhteisössä ei uskota siihen, että esimerkiksi ihmiset olisivat itse kehittyneet tietoisiksi olennoiksi, koska galaksin kaikki rodut ovat kaikki jonkin kehittyneemmän rodun ”kohottamia”. Isäntäroduilla on omat asiakasrotunsa, joilla saattaa olla omia asiakasrotujaan. Kirjat käsittelevät vasallisuhteita sekä teknologista, hierarkkista ja moraalista epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea galaktisen yhteisön kehityksen jähmettynyttä järjestelmää, jota ihmiset, joita pidetään ”susirotuna”, horjuttavat.

Banksin Kulttuurin galaktisessa yhteisössä on vallalla samantapainen, joskin monin tavoin löyhempi, järjestelmä. Eri rotujen välistä asemaa ja rotujen teknologisen ja moraalisen kehityksen suhdetta käsitellään kautta koko Kulttuuri-sarjan. Kulttuurilla, eli ihmisrodulla, on taipumusta haluta ohjata vähemmän kehittyneiden rotujen elämää. Luonnollisesti ohjailun seuraukset ovat useimmiten negatiivisia, varsinkin tarinan henkilöiden kannalta. Perspektiivin suppeuden takia puuttumisen pitkän jänteen seurauksia on taas vaikea arvioida.

Brin rakastaa hahmojaan, ympäristöä ja luontoa ehkä liiankin paljon. Hahmot joutuvat toki usein vaikeiden valintojen eteen ja kirjat toimivat hienosti, mutta teemojen käsittelyn kannalta voisin väittää teoksissa olevan jonkin verran tyhjäkäyntiä. Banks taas onnistuu esittelemään hahmot ja kirjoittamaan tapahtumista niin, että hahmoihin ja ympäristöihin muodostuu suhde, mutta kirjat etenevät juohevasti. Vertailu ei kuitenkaan ole täysin reilu, koska näiden kahden kirjailijan painotukset ja tavoitteet ovat hyvin erilaiset.

Vierauden kuvaajana Banks on erikoinen tapaus. Hänen science fiction -kirjansa perustuvat monella tavalla avoimuuteen ja tavallista avoimempaan ihmisnäkökulmaan, joten avaruusoliotkin vaikuttavat usein varsin ihmismäisiltä. Ehkä yllättäen Banks kuvaa vierautta tehokkaimmin proosakirjoissaan, joissa meille niin tutut, tavalliset ihmiset osoittautuvat täysin odotustemme vastaisiksi. Tarinan edetessä päähenkilöille selviää, että jokin heitä itseään koskeva totuus, tai joku heidän hyvin tuntemansa ihminen, onkin aivan eri maata kuin mihin on uskonut koko ikänsä.

Science fiction -kirjailijoiden joukossa vieraan näkökulman mestarit ovat loppujen lopuksi harvassa. Minuun ovat tehneet vaikutuksen Octavia Butler ja, ehkä yllättäen, Doris Lessing. Lessing taas kuvaa meidän maailmamme kehitystä niin vieraasta näkökulmasta, että maapalloa on vaikea tunnistaa. Sanallisen viestinnän sijaan Lessing kuvaa tunteita, ”vyöhykkeitä” ja monia käsitteitä, joita lukijan on vaikea lähestyä. Lisäksi näkökulma kattaa toisinaan vuosisatoja, mikä lisää etäisyyttä entisestään. Toisaalta etäinen, eteerinen näkökulma voi kesken kirjan muuttua hyvinkin läheiseksi ja mukautua. ”Enkelimäinen” näkökulma ”saastuu”, kun eteerinen olento ottaa fyysisen muodon ja yrittää vaikuttaa maailman kehitykseen sisältä käsin. Hahmo "harhautuu tieltä", mutta painolasti kaikkoaa, kun hän jättää fyysisen olomuotonsa.

Banksin Kulttuurin agentit yrittävät myös vaikuttaa suoraan kulttuureihin, mutta toiminta on moraalisesti moniselitteisempää. Lessingin new age -alienit (spoiler: Jeesus oli avaruusolento) potkaisevat ihmiskunnan kehityksen tielle ja yrittävät saada sen kehittymään kohti hyvää, vastapuolenaan korruptio, pahuus. Lessingin agentit viettävät ihmisiän ihmisten keskuudessa ja palaavat sitten taivaallisiin sfääreihinsä, vain palatakseen planeetalle eri henkilönä jossain historian toisessa vaiheessa.

Erona Lessingin kristillissävytteiseen kehitykseen Banksin Kulttuuriromaanien maailmankaikkeudessa kehitys ei tarkoita välttämättä moraalisuutta tai selkeää polkua, vaikka johtaakin lopulta eräänlaiseen ylenemiseen: yksilöt tai kokonaiset rodut pompsahtavat ylemmälle olemisen tasolle ja katoavat maailmankaikkeudesta. Tämä ”kohoaminen” esitetään yleensä ironiseen sävyyn, mikä kuvastanee Kulttuurin jopa hieman halveksivaa asennetta tapahtumaa kohtaan.

Banks jätti meille kolmisenkymmentä kirjaa ruodittavaksi ja luettavaksi, pääomaa, josta uuden kirjailijasukupolven on hyvä ponnistaa, kuten hän ponnisti aikoinaan aiemmasta perinteestä. Kiitos Iain, emme unohda sinua koskaan.

Luenko laatukirjallisuutta?

Katsoimme Kirsikan kanssa taannoin Caligulan, tuon vähän niinko Pasolinin jalanjälissä kulkevan Roomaan sijoittuvan huvittelupätkän, jonka Penthouse tuotti aikanaan ravistaakseen puritaanisia elokuvamarkkinoita kovalla pornolla. Elokuvasta heräsi kesksutelu muista Rooma-pätkistä, erityisesti Quo Vadisista (1951). Elokuvasta puhe kääntyi kirjallisuuteen, tässä tapauksessa Henryk Sienkiewicziin, tosin tuolloin en muistanut jampan nimeä.

Keskustelun pointti oli siinä, että varsinkin meikäläinen on opiskellut kirjallisuustiedettä ja tutustunut brittiläiseen ja ameriikkalaiseen kirjallisuuteen akateemisella tatsilla. Tästä huolimatta "klassikot" ja joskus "laatukirjallisuudeksi" määritellyt murikat eivät varsinaisesti ole olleet lukulistalla pitkään aikaan. Onko siis kirjallisuusmakuni pinnallinen, luenko pelkkää roskaa?

Väittäisin, että ei, kirjallisuus kehittyy yleisön maun mukaan. Lyriikka on jäänyt esimerkiksi proosan jalkoihin jo vuosikymmeniä sitten, yhtä lailla proosaa pidettiin joskus köykäisenä kaurana. Nykylukijaa ei välttämättä kiinnosta modernismin raskailla välineillä luodut jännitteet. Kirjailijoilta ei ole loppunut sanottava kesken, mutta viesti menee perille kevyemminkin.

Hyvänä esimerkkinä hyvin luettavasta mutta paikoin varsin järkyttävästä ja varsin syvällisestä kirjallisuudesta on Iain (M.) Banksin tuotanto. Tuntuu siltä, että Banks toteuttaa Kurt Vonnegutin linjaa, eli että lukijalle pitää kertoa, missä mennään, jännityksestä viis.

Luin äskettäin Banksin Kulttuuri-romaanin Surface Detail, joka käsittelee moraalikäsityksen kehittymistä sekä tosimaailman ja virtuaalimaailman totuusarvoja. Kirja esittelee asiat useiden eri yksilöiden näkökulmista, sekä virtuaaliympäristössä että reaalimaailmassa. Onko helvettien ylläpitäminen moraalisesti oikein? Kuinka "todellista" on elämä virtuaalimaailmassa, voiko virtuaalimaailman ja reaalimaailman tapahtumille asettaa saman totuusarvon?

Näkökulmien rikkaus luo laajan kokonaiskuvan kirjan moraalisesta kentästä. Kiistan osapuolet ovat erittäin kehittyneitä kulttuureita, joten niiden pitäisi olla moraaliltaankin hyvin kehittyneitä. Kaikesta huolimatta osapuolet päätyvät ratkaisemaan kiistan sodan avulla: ensin virtuaaliympäristössä, mutta kun toinen osapuolista on häviöllä, kiista leviää reaalimaailmaan. Tilanteen ironisuutta vahvistaa se, että sääntöjä rikkova osapuoli on "kehittyneempi" osapuoli ja moraalinen tulenkannattaja, eli helvettiä vastustava osapuoli.

Banks toisin sanoen tuntuu kiistävän moraalin objektiivisuuden edes lähellä moraalin kulminaatiopistettä. Moraalin tielle astuu politiikka ja toisaalta kulttuurin määrittävät perusarvot, jotka eivät välttämättä ole muuttuneet vuosisatojen ja tuhansien kuluessa.

Banksin ehkä nerokkain luomus on Kulttuuri, anarkistinen utopia, jossa yksilön kaikki materiaaliset tarpeet on tyydytetty ja jossa ihminen on vapaa tekemään lähes mitä tahansa. Kulttuuri edustaa ihmiskuntaa, mutta käytännössä sitä hallitsevat ja ohjaavat lähes jumalaisella älyllä varustetut tekoälyt. Suunnattomasta viisaudesta huolimatta Kulttuuri toteuttaa edelleen Eurooppaan niin vahvasti iskostunutta lähteyskäskyä ja yrittää levittää omaa moraalista credoaan ympäri maailmankaikkeutta. Muut kehittyneet sivilisaatiot luonnollisesti katsovat toisten asioihin jatkuvasti sekaantuvaa Kulttuuria nenänvarttaan pitkin.

Surface Detailin moraalimääritelmä vahvistuu lopussa: Kulttuuri on kerrankin joutunut olemaan sivustakatsojana, koska muuten se olisi menettänyt moraalisia papukaijamerkkejä muiden silmissä. Kulttuurin edustajat kuitenkin hihkuvat tyytyväisinä, kun helvetin vastustajat onnistuvat pommittamaan helvettejä ylläpitävät tietoalustat. Lukijalle kerrotaan myös, että konfliktin jälkeen helvettien ylläpitämisestä tulee moraalisesti tuomittavaa koko galaksissa.

Banks ei käsittele Kulttuuria pelkästään implisiittisesti eli kuvailemalla ympäristöä ja hahmoja sekä hahmojen tekoja, vaan kertoo lukijalle ironiseen sävyyn implisiittisesti Kulttuurin toiminnasta ja asemasta galaktisessa yhteisössä. Toisin sanoen Banks rikkoo, aivan kuin Vonnegut aikanaan, Aristoteleen määrittelemää draaman perussääntöä: asiat pitää näyttää, niistä ei pidä kertoa.

Tekstissä on vahva itseironinen sävy, Banks on skotlantilaisen akateemisen anarkismin vahva edustaja. Hänen kirjansa eivät ole mitään anarkistista propagandaa, päin vastoin - hän suomii usein enemmän anarkisteja ja yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle harhautuvia lempilapsiaan kuin vaikkapa riistokapitalisteja. Ei sillä, että kukaan selviäisi iskuitta. Teemat toistuvat niin Banksin science fiction- kuin perusromaanikirjallisuudessakin.

Ironia, huumori ja eläväntuntuiset hahmot kuitenkin keventävät lukukokemusta ja raskaimmillaankin ja synkimmilläänkin Banksin teokset ovat viihdyttäviä. Minua hämmästyttää edelleen, kuinka Banks onnistuu pitämään "pienen ihmisen" näkökulman luettavana maailmankaikkeudessa, jossa yksilöllä ja varsinkin ihmisyksilöllä ei ole juurikaan merkitystä, yksittäiset planeetat ja kokonaiset sivilisaatiotkin ovat mitättömiä kärpäsenkakkoja galaktisessa kokonaisuudessa. Lukijalle henkilöt merkitsevät.