Jo vuosikausia olen ollut siinä käsityksessä, että nykytietokonepeleistä ei suurimmaksi osaksi ole mihinkään. Kehitys kehittyy, mutta ei ole antanut syytä muuttaa käsitystä.
Pelaan paljon klassikkopelejä. On vain muutama peli, jotka olen hankkinut silloin kun ne olivat uusia.
Ensimmäisistä peleistä en voi sanoa, että olisin itse ne hankkinut, vaan ne ovat putkahtaneet jostain muualta. Ensimmäinen Civilization, X-Com: Ufo Defence tai X-Com: Enemy Unknown (sama peli, eri nimi), Stunts ja Lemmings ovat näitä pelejä.
Hauskaa sinällään, että minun silmissäni nuo pelit eivät ole vanhentuneet ehkä Sivilisaatiota lukuunottamatta. Ne ovat hyvin suunniteltuja, niissä on iskevä idea ja ne ovat pelottavankin addiktiivisia. Nykysilmä sanoo, että ne ovat vähän pikselipuuroa, 320*200 resoluutiolla moni ei voi moista sietää. Kyseisissä peleissä graafiset elementit ovat kuitenkin selkeitä, harkittuja ja tunnelmallisia. Ehkä heikompi resoluutio jättää tilaa mielikuvitukselle?
X-Comia ja X-Com kakkosta olen pelannut tänä vuonna yhdessä vaiheessa niin paljon, että Kirsikka alkoi suuttua. Kyseisten pelien ympäristöt ja äänimaailmat ovat harkittuja. Ykkösessä on lehmänsilpomisia, lentäviä lautasia, mollosilmäalieneja ja alienien ruumiinavauksia. Kakkososassa vaellellaan pitkin meren pohjaa, mistä saattaa löytyä scifistisen tyylikkäitä sukelluspodikaupunkeja, suurten lentokoneiden hylkyjä ja merta saastuttavia jäteöljytynnyreitä, joiden keskellä X-Comin tykinruoka tepastelee vedenalaisten kuplavanojen lutkutuksen ja tukahtuneiden askelten äänen ympäröiminä. Hirviöiden suunnittelussa on muutenkin parantamisen varaa. Monet otuksista ovat Lovecraftilta napattuja, mutta sieltä tylsemmästä päästä, vaikka Deep Onet ovatkin hauskannäköisiä otuksia.
Ykkösufo on kuitenkin hirvittävän helppo, ja molemmat pelit kärsivät toistosta, heikosti toimivasta psioniikkajärjestelmästä ja siitä, että tietyn pisteen jälkeen pelissä kannattaa pitää mukanaan vain sitä isointa janispetkettä. Kakkososassa on myös ikäviä bugeja ja kartat ovat niin isoja, että viimeisen alienin metsästäminen voi olla turhauttavaa, varsinkin kun toisinaan jo tapetut alienit ponnahtavat pystyyn jossain rahtilaivan kapteenin hytin vessassa.
Fallout-sarja ja Total War -sarja ovat myös pirullisen addiktiivisia. Falloutissa riehutaan 50-lukulaisen retroscifiutopian raunioilla, Total Wareissa komennetaan massiivisia armeijoita läpi mantereiden.
Mikä sitten oikein tekee näistä peleistä niin addiktiivisia? Näiden pelien jekku on ehkä sitten kuitenkin ainutlaatuisessa sisällössä. Toki niissä on monia elementtejä, joista pelaajat yleensäkin, joskus kummaksuttavastikin, saavat iloa: toisteisia tehtäviä, jotka opittuaan pystyy jatkuvasti onnistumaan paremmin, niissä saa palkinnoksi oikeasta toiminnasta uusia resursseja, tavaraa tai kykyjä, ja niissä on jännittävää väkivaltaa. Erottava tekijä lienee kuitenkin uniikissa sisällössä. Varsinkin X-Comit ja Falloutit hyödyntävät yleisiä kliseitä, ja niissä onkin jossain määrin ironinen sävy. Varsinkin Fallout iskee nostalgiahermoon, mutta asetelmassa on vahvoja jukstapositioita esimerkiksi utopian ja massatuhon välillä. Nostalgiavaikutus on kaksinkertainen: peleissä on yhdistetty pelaajakunnan nostalgia 50-luvun retroympäristöä kohtaan ja toisaalta sen avulla luotu illuusio nostalgiasta pelimaailman "kulta-aikaa", tuhoa edeltävää aikaa, kohtaan.
Total War -sarjassa iloa irtoaa ehkä myös omalla tavallaan nostalgiasta. Onhan asetelmassa sellaista pikkupoikamaista meininkiä, pääsee komentamaan menneiden aikojen sotajoukkoja. "Know, O prince, that between the years when the oceans drank Atlantis and the gleaming cities, and the years of the rise of the Sons of Aryas, there was an Age undreamed of, when shining kingdoms lay spread across the world like blue mantles beneath the stars..."
Deus Ex on peli, joka aluksi tuntuu oudolta lisältä tässä yhteydessä. Pelissä ohjastetaan kyberneettisesti vahvistettua Wesley Snipes -kloonia, joka pistää vihollista ketoon perinteisellä 1st person shooter -meinigillä. Onneksi siinä ei ole koko totuus, vaan kyseessä onkin roolipeli, joka sijoittuu vahvasti 80-luvun kyberpunkilta haiskahtavaan maailmaan. Vuonna 2000 ilmestynyt peli alkaa näyttää monen silmissä aika rumalta, mutta jälleen kerran pelissä on omat hienoutensa: jälleen kerran nostalgiaa, tällä kertaa kyberpunkin muodossa, ja jokseenkin toimiva hiipparoimisen mahdollistava järjestelmä.
Suoraan pelihahmon näkökulmasta kuvatut pelit lienevät melko luonnollisesti immersiivisimpiä. Thief 1 ja 2 ovat erityisen onnistuneita, varsinkin erittäin hienosti toimivan äänijärjestelmän ansiosta. Pelissä joutuu hiipimään ja pakoilemaan vartijoita varjoissa, joten maailmaan keskittyy aivan eri tasolla kuin monessa suoranaisessa räiskintäpelissä. Ääniruuvi on usein käännetty melko auki, jotta vartijoiden äänet kuuluisivat hyvin. Joten kun asiat alkavat mennä pieleen ja ympärillä alkaa parveilla vartijoita, alkaa melkoinen mölinä ympärillä ja itselläkin saattaa olla joitakin jännityksen hetkiä. Peleissä on myös pääsääntöisesti hienosti ja yksityiskohtaisesti suunnitellut ympäristöt, ja vartijat juttelevat keskenään ja toisinaan itsekseen, mikä lisää todellisuuden illuusiota.
torstai 22. heinäkuuta 2010
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Voihan mummonmarkka
Inflaatio on jännä juttu. Sen verran jännä, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä sitä. Sitä vaan sanotaan, että "onpas nykyään kallista, kyllä silloin aikanaan oli halvempaa".
Suomessa otettiin Euro käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Silloin yksi euro oli laskennallisesti 5,94573 markkaa. Edelleen monet laskevat mummonmarkoissa tuolla summalla, mutta eihän se vastaa todellisuutta millään tavalla. Jos katsoo Euroopan keskuspankin sivustolta,, niin näkee, että keskimääräinen kuluttajainflaatio euroalueella euron käyttöönoton jälkeen on ollut tuommonen 2,5 prosenttia. Euron käyttöönotosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, joten rahan arva on kutistunut 2,5 prosenttia vuodessa. Yhteensä noin viidenneksen. Huomaa, että kyseessä ovat "noin"-arviot.
Euron arvo mummonmarkoissa huitelee tuolla 4,9 eurossa. "Keskiolutindeksillä" laskettuna arvio pitää kutinsa: 22 markkaa jaettuna 4,9 tietää noin 4,5 euroa. Kun aloitin opiskeluni, suht halpa keskioluttuoppi maksoi sen 3,5 euroa, mikä pitää kutinsa vanhan indeksin kanssa (1 euro oli 6 markkaa). Tosin Savonlinnassa kesäkaudella saa tuopposesta pulittaa euron lisää...
Opintotukien korotuksia vastustettiin kovasti myös. Opintotuki ja asumislisä olivat vuonna 2001 yhteensä 2560 markkaa itsenäisesti asuvalta 18-vuotta täyttäneeltä henkilöltä. Opintotuki vuodesta 2008 lähtien on ollut 298 ja asumislisä 252 euroa, yhteensä 550 euroa, mikä tekee 2695 markkaa. Viimeisen kolmen vuoden ajan opintotuki on ollut korkeampi kuin vuonna 2001, mutta huomaa, että 2,5 prosentin inflaatiolla opintotuen ostovoima on jälleen samalla tasolla kuin vuonna 2001. Viiden vuoden kuluttua väännetään taas kättä siitä, että pitääkö tukia korottaa.
Opintoraha.fi:n sivuille on myös koottu mielenkiintoisia lukuja. Valtion tukia on yleisesti tarkistettu ilman suurempia vastustuksia.
Huomaan itsekin välillä sortuvani "onpas elämä kallista nykyään" -harhaan. Jotkut palvelut ovat nostaneet reaalihintojaan huomattavasti, esimerkiksi junallaopiskelija pääsi aikanaan noin neljälläkympillä Savonlinnasta Hämeenlinnaan, nykyään hinta on 58,90, mikä vastaa 2003 hinnoissa suunnilleen 49 euroa. Reaalihinta on noussut siis yli 20 prosenttia. Muille kuin opiskelijoille julkisen liikenteen käyttäminen ei tule suunnitelmalliselle ihmiselle halvemmaksi kuin omalla autolla kulkeminen, jo kaksi tai useampi ihminen yhdessä halvassa pikkuautossa voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi. Surullista mutta totta.
Suomessa otettiin Euro käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Silloin yksi euro oli laskennallisesti 5,94573 markkaa. Edelleen monet laskevat mummonmarkoissa tuolla summalla, mutta eihän se vastaa todellisuutta millään tavalla. Jos katsoo Euroopan keskuspankin sivustolta,, niin näkee, että keskimääräinen kuluttajainflaatio euroalueella euron käyttöönoton jälkeen on ollut tuommonen 2,5 prosenttia. Euron käyttöönotosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, joten rahan arva on kutistunut 2,5 prosenttia vuodessa. Yhteensä noin viidenneksen. Huomaa, että kyseessä ovat "noin"-arviot.
Euron arvo mummonmarkoissa huitelee tuolla 4,9 eurossa. "Keskiolutindeksillä" laskettuna arvio pitää kutinsa: 22 markkaa jaettuna 4,9 tietää noin 4,5 euroa. Kun aloitin opiskeluni, suht halpa keskioluttuoppi maksoi sen 3,5 euroa, mikä pitää kutinsa vanhan indeksin kanssa (1 euro oli 6 markkaa). Tosin Savonlinnassa kesäkaudella saa tuopposesta pulittaa euron lisää...
Opintotukien korotuksia vastustettiin kovasti myös. Opintotuki ja asumislisä olivat vuonna 2001 yhteensä 2560 markkaa itsenäisesti asuvalta 18-vuotta täyttäneeltä henkilöltä. Opintotuki vuodesta 2008 lähtien on ollut 298 ja asumislisä 252 euroa, yhteensä 550 euroa, mikä tekee 2695 markkaa. Viimeisen kolmen vuoden ajan opintotuki on ollut korkeampi kuin vuonna 2001, mutta huomaa, että 2,5 prosentin inflaatiolla opintotuen ostovoima on jälleen samalla tasolla kuin vuonna 2001. Viiden vuoden kuluttua väännetään taas kättä siitä, että pitääkö tukia korottaa.
Opintoraha.fi:n sivuille on myös koottu mielenkiintoisia lukuja. Valtion tukia on yleisesti tarkistettu ilman suurempia vastustuksia.
Huomaan itsekin välillä sortuvani "onpas elämä kallista nykyään" -harhaan. Jotkut palvelut ovat nostaneet reaalihintojaan huomattavasti, esimerkiksi junallaopiskelija pääsi aikanaan noin neljälläkympillä Savonlinnasta Hämeenlinnaan, nykyään hinta on 58,90, mikä vastaa 2003 hinnoissa suunnilleen 49 euroa. Reaalihinta on noussut siis yli 20 prosenttia. Muille kuin opiskelijoille julkisen liikenteen käyttäminen ei tule suunnitelmalliselle ihmiselle halvemmaksi kuin omalla autolla kulkeminen, jo kaksi tai useampi ihminen yhdessä halvassa pikkuautossa voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi. Surullista mutta totta.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Inää nenillanataas
Lukeminen muokkaa ajattelua. Kristillisdemokraatit ovat oikeassa ollessaan huolissaan, mutta vääristä asioista. Wiccalaisuuden sensuroiminen tusinanuortenkirjasta ei muuta mitään, kaikenlainen pakanuus ja ateismi ovat jo niin vahva osa kulttuuriamme, että keinotekoiset hiekkasäkkikyhäelmät eivät paljon yli äyräiden vyöryvää informatsioonitulvaa pitele.
Näkökulma on monen sensurointia kannattavan ihmisen ongelma. Asioita katsotaan liiaksi aikuisten näkökulmasta. Uskotaan, että lapset ottavat negatiivisia vaikutteita kirjoista, peleistä, televisiosta. Ja kyllähän vaikutteita otetaankin.
Lapset ovat pirullisia otuksia. Jos käyttää jotain tiettyä puhetapaa, niin lapset kopioivat sen. Mutta he myös kokeilevat sen toimintaa eri yhteyksissä, ja jos puhetavalla ei ole positiivisia vaikutuksia omissa diskurssiyhteisöissä (kavereiden kesken, vanhempien, sisarusten ja opettajien kesken jne), niin ne jäävät käytöstä.
Tekeekö kristityksi kasvatettu penska elämänkatsomuspäätöksensä yhden hassun romaanin perusteella? Jos tekee niin sanoisin, että kyseessä on väliaikainen päätös. Sama juttu alkoholin ja tupakan kanssa: ne kuuluvat kulttuuriin, ja ne on jossain vaiheessa kohdattava.
Lukeminen on muovannut omaa ajatteluani huomattavasti. Siihen on tarvittu kuitenkin vuosia ja satoja kirjoja. Ala-asteella en erityisemmin lukenut Viisikkoja. Luin tietokirjoja avaruudesta. Sen lisäksi voisi sanoa, että käytin ”porttihuumeena” Edgar Allan Poeta ja Tripodien aikaa, ja aika vauhdikkaasti siirryin ”kovempiin aineisiin”, kuten Isaac Asimoviin. Olin siis yläasteelle tultaessa melkoinen luonnontieteilijä ja matkalla rakettitieteisiin.
Scifi on täynnä erilaisia näkökulmia, jotka edustavat ihmisyyden eri aspekteja. Usein näissä kuvauksissa on varsinkin ennen 70-lukua ollut melkein jopa mekaaninen etäisyys. Kuvatut tapahtumat ovat erillisiä ihmisyydestä, henkilöt ovat pahvimaisia ja tarina lähinnä kehys, jossa esitetään jokin hieno scifi-idis. Nykyäänhän tarina on kaikki kaikessa, mutta aikanaan pidin Asimovin Säätiöiden kliinisestä etäisyydestä ja Strugatskien aika kylmästäkin otteesta. Strugatskien kertomuksissa ihmiset luhistuvat arjen puuduttavuuden alle. Nyttemmin kun ajattelee, niin voi vain ihmetellä, että miten joku räkänokka on saanut niistä niin paljon irti.
Eniten aikanaan ehkä kuitenkin kiehtoi Philip K. Dickin melko vonksahtanut näkökulma, jossa toistuvat eräät varsin häiritsevät teemat. Lapsena minua kiehtoi näkökulman sirpaloituminen ja todellisuuden sääntöjen taipuminen, jotka ovat vahvoja teemoja Dickin kirjoissa. Mitä jos todellisuuteen ei voikaan luottaa? LSD-höyryiset maailmanjärjestyksen muutokset ja se, miten päähenkilöt pystyvät huumeiden avulla sukeltamaan ideaaliseen Barbie-maailmaan ravistaakseen hetkiseksi postapokalyptisen maailman radioaktiivisen tomun saappaistaan, ovat jotain niin vinksahtanutta, että siinä riittää purtavaa omalle mielikuvitukselle tukemaan lukuelämystä. Minulle ei koskaan tullut mieleenkään käyttää itse huumeita, lukuelämys oli riittävän voimakas.
Ennen aikuisuutta olen kohdannut erilaisuutta lähinnä kirjojen sivuilla. Joskus oma arvomaailma on ollut niin suuressa ristiriidassa, että olen peräti järkyttynyt, kun joku, johon voin itse samaistua tekee jotain, mikä ei sovi omaan judeokristilliseen moraalikäsitykseeni (oikoluku ehdotti että judo-kristillinen moraali olisi parempi, kiaii). Paras esimerkki on ruumiillisuus, seksuaalisuus ja näihin liittyvät sosiaaliset ilmiöt, jotka ovat viides- tai kuudesluokkalaiselle kuitenkin jotain melko uutta.
John Varley on kirjoittanut sarjan novelleja, joissa sukupuolisuutta ja ihmissuhteita käsitellään sukupuolenvaihdosten avulla. Mitä jos paras ystäväsi vaihtaakin sukupuolta? Mitä jos partnerisi identiteetti vaatii, että hän vaihtaa sukupuolta? Kuulostaa yksipuoliselta, mutta novellit käsittelevät ihmisten kasvamista ja identiteetin muutosta, joka voi olla ihmissuhteessa repivää. Usein ongelmat ja jännitteet ovat jo olemassa, mutta vasta todellinen muutos mullistaa asiat ja laukaisee tilanteen. Aikanaan en voinut hyväksyä, että jollakulla voi olla niin voimakas henkilökohtainen tarve, että kumpikaan osapuoli ei pysty tyytymään kompromissiin.
Mielenkiintoista Varleyn novelleissa on myös se, että sukupuolirooleja käsitellään avoimesti ilman erityisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä arvottuneita väitteitä. Näkökulmahan on äärimmäisen liberaali, mutta se heijastaa oman aikansa ja vielä tämänkin päivän ajatuksia sukupuolten rooleista, mutta esittää myös vaihtoehtoja ja rikkoo näitä odotuksia. Varleyn kirjoissa isäkin voi imettää.
Ei meikäläisestä ole tullut mitään seksihullua androideja naiskentelevaa, LSD:tä nappailevaa transvestiittia. Välillä saatan jonkun raketinkuvan nähdessäni kommentoida, että ”onkohan tuo Ariane-raketti, eikös siinä ole kolme ruutirakettiboosteria kanssa. Hetkinen, ei, tuohan taitaa olla näitä venäläisiä”. Ja saatan joskus tokaista, että ”hei, eihän tuo nyt noin mene” tai ”tuota ei ole todistettu, eikä voida todistaa”. Mutta onko se nyt niin paha?
Niin, ja Arianen nykymalleissahan on vain kaksi isompaa ruutirakettiboosteria. Että ei vain tulisi väärinkäsityksiä.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Naisvoimistelua?
Tänään on ollut pullotusta tiedossa. Päivitys simanvalmistuksesta alkuperäisessä blogitekstissä.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Ensimmäisen simaprojektin lopputulokset
Kuten aiemmassa tekstissä kerroin, aloitin ensimmäisen simaprojektini 19. päivä toukokuuta. Nautimme useimmat pöntöt noin 8 litran satsista jo alle viikon päästä satsin valmistumisesta. Säästin kuitenkin yhden pänikän myöhempää maistelua varten, niin että se saisi kypsyä rauhassa.
Eilen 9. päivä kesäkuuta avasimme pöntön. Olisi pitänyt totella vanhaa sääntöä: kotitekoiset juomat kannattaa kaataa suoraan yhdellä liikkeellä toiseen astiaan, jolloin pullon pohjalla oleva sakkapatja ei pääse sekoittumaan juomaan.
Ensimmäinen lasillinen oli kristallinkirkasta, hieman punertavaa mutta enemmän sitruunankeltaiseen vivahtavaa juomaa. Muut lasilliset ja mukilliset olivat jo hitusen sameita, ja se vaikutti makuun.
Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Pikkulaku maisteli ensimmäistä lasillista, ja arvosti juoman vivahteikkuutta. Maussa ja tuoksussa oli vivahteita ja vaiheita. Miellyttävää makeutta, raikkautta ja pientä pirskahtelevuutta aluksi ja lopussa mieto katkero. Sanoisin, että makubalanssin voisi muistuttaa jonkin verran sakea, mutta juoma ehkä kaipaisi hieman enemmän alkoholia. Vaikutelma on hyvin raikas ja kirkas. Makuaineitahan oli loppujen lopuksi melko vähän: poltettua sokeria ja sitruunaa.
Ehdottomasti parasta kotiviiniä mitä olen maistanut. Harmillisesti sakka pääsi sekoittumaan muihin lasillisiin.
Tänään myös toinen simaprojekti jatkuu pullottamisella.
Eilen 9. päivä kesäkuuta avasimme pöntön. Olisi pitänyt totella vanhaa sääntöä: kotitekoiset juomat kannattaa kaataa suoraan yhdellä liikkeellä toiseen astiaan, jolloin pullon pohjalla oleva sakkapatja ei pääse sekoittumaan juomaan.
Ensimmäinen lasillinen oli kristallinkirkasta, hieman punertavaa mutta enemmän sitruunankeltaiseen vivahtavaa juomaa. Muut lasilliset ja mukilliset olivat jo hitusen sameita, ja se vaikutti makuun.
Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Pikkulaku maisteli ensimmäistä lasillista, ja arvosti juoman vivahteikkuutta. Maussa ja tuoksussa oli vivahteita ja vaiheita. Miellyttävää makeutta, raikkautta ja pientä pirskahtelevuutta aluksi ja lopussa mieto katkero. Sanoisin, että makubalanssin voisi muistuttaa jonkin verran sakea, mutta juoma ehkä kaipaisi hieman enemmän alkoholia. Vaikutelma on hyvin raikas ja kirkas. Makuaineitahan oli loppujen lopuksi melko vähän: poltettua sokeria ja sitruunaa.
Ehdottomasti parasta kotiviiniä mitä olen maistanut. Harmillisesti sakka pääsi sekoittumaan muihin lasillisiin.
Tänään myös toinen simaprojekti jatkuu pullottamisella.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Sima sen kuin sakenee
Rakkaalla lapsella on monta nimeä: sima, mead, metheglin, mjöd, mjölska, lahma mu'assaga, miód pitny, medovukha, tej... Sima on jopa vanhempi keksintö kuin olut, ja siitä on kautta historian ollut erilaisia versioita. Perusajatus on, että hunavettä käytetään, ja tuloksena on alkoholipitoista juotavaa.
Aiempien kokeilujen jälkeen päätin siirtyä altaan syvään päätyyn, ja valmistaa piktivaikutteista simaa. Piktit valmistivat simaa maltaasta, vedestä, humalasta ja hiivasta. Katkeroa juomaan saatiin kanervasta.
Käytännössä käyttämäni resepti vastaa kotioluen perusreseptiä, paitsi että sokerin sijaan olen käyttänyt hunajaa. Raaka-aineina olen siis käyttänyt puoli purkillista Finlandia-mallasuutetta, noin 400 grammaa hunajaa, 8 litraa vettä, Finlandian mukana tullutta pintahiivaa ja noin 2 desilitraa kanervanvarpuja.
Sokeri käymiseen tulee maltaasta ja hunajasta. Lyhyiden laskelmien perusteella Finlandia-uutteessa on käymiskelpoista sokeria noin 0,57 kilogrammaa. Hunajan sokeripitoisuus on arvioitu noin 80 %, eli 450 gramman paketissa on sokeria noin 360 grammaa. Tavoitteenani on tehdä noin 5-6-prosenttista simaa, joten käytin puolet Finlandia-uutteesta ja noin 400 grammaa hunajaa.
Yhteensä käymiskelpoisia sokereita on siis noin 600 grammaa, ja jokaisesta sokerikilosta tulee arviolta 0,68 litraa puhdasta alkoholia. 600 grammasta tulee noin 0,4 litraa alkoholia, ja 8 litrassa osuus tarkoittaa noin 5 % luokkaa kokonaisvolyymistä. Täysin näin tarkkoihin lukemiin ei kuitenkaan päästä.
Desinfioin kaikki tarvikkeet ennen käyttöä parhaani mukaan kiehuvalla vedellä. En käyttänyt desinfiointiainetta tässä vaiheessa, koska kyseessä on edelleen kokeilu.
Keitin mallasuutteesta vierrettä niin, että ei-kaivatut proteiinit saostuvat pinnalle ja mallas sekoittuu paremmin veteen. Kaadoin vierteen korkealta siivilän läpi 10 litran ämpäriin. Osan vierteestä jäähdytin, ja sekoitin siihen uutteen mukana tulleen kuivahiivan. Päälle kaadoin kaksi litraa kylmää vettä. Seuraavaksi liotin hunajan kuumaan veteen ja toistin edellämainitun prosessin. Kaadoin ämpäriin loput vedet, ja lisäsin hiivan joukkoon. Lopuksi asettelin päälle kanervanvarvut, ja painelin niitä kauhalla vierteen joukkoon. Lopuksi vesilukollinen kansi päälle, ja nyt odotellaan, lähteekö sima käymään.
Kirjoittelen lisää tähän samaiseen tekstiin, kunhan viikon kuluttua pääkäyminen on tullut päätökseen, ja on aika pullottaa sima. Tässä vaiheessa on vielä olemassa muutama kysymysmerkki: mihin sima olisi hyvä pullottaa? Korkituskonetta ei tunnu Savonlinnasta löytyvän, joten kruunukorkilliset pullot ovat tässä vaiheessa heikko vaihtoehto. Pari kolme kuohuviinipulloa meillä kyllä on, niitä voisi kokeilla. Perusviinipullo ei ilmeisesti sovellu hyvin oluen/siman pullottamiseen.
Pullotus
Nyt on kulunut viikko ensimmäisestä vaiheesta. Sain Pikkulakulta kuohuviinipulloja, jotka soveltuvat paremmin oluen ja siten myös tämäntyyppisen siman pullottamiseen kuin viinipullot. Kruunukorkkimasiinaa en nimittäin vieläkään ole nähnyt missään.
Ensimmäinen vaihe oli maistaminen. Sima oli kuivaa tavaraa, joten käyminen oli päättynyt. Väri on meripihkainen, maku on tässä vaiheessa melko kuiva ja siinä on jo vivahteikasta katkeroa. Hunaja tuntuu tuoksussa, muuten mieleen tulee ehkä meripihkainen bitteri, tosin melko kuiva sellainen.
Ennen pullotusvaihetta desinfioin pullot uunissa. Ensin pesin putelit ja sitten laitoin ne kosteana kylmään uuniin, ja pistin uunin 200 asteeseen. Parin tunnin kuluttua annoin uunin jäähtyä ja otin pullot ulos jäähtymään lisää.
Siinä välissä siivilöin kanervanvarvut pinnasta ja aloin lapota simaa sankosta toiseen, jotta saisin mahdollisimman kirkkaan tuloksen. Huomasin, että lappo on todella hyvä värkki tässä tehtävässä: pohjasakka ei liikahtanutkaan koko prosessin aikana. Saa nähdä, onko seoksessa tarpeeksi hiivaa jälkikäymiseen, luulisin, että on kyllä.
Arvioin siman litramäärän ja kiehautin desin verran vettä, johon liotin 5 grammaa sokeria per litra. Jäähdytin siirapin ja sekoitin sen siman joukkoon.
Kun pullot olivat jäähtyneet, lapposin siman puteloisiin. Luonnonkorkkien tunkeminen pullon suuhun on melko työlästä, joten toivon, että seuraavaa hiilidioksidipitoista kokeilua varten meikäläisellä on jo jokin vaihtoehto.
Nyt odotellaan viikon verran, minkä jälkeen pullot pitäisi saada kylmään. Toivottavasti kylmävaraston munalukko katoaa siihen mennessä, vuokraemäntä ei ole vielä tiedusteluihin vastannut.
Varastointi
Vein puteloiset kellariin, nyt pitäisi odotella kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, että tavara ehtii kypsyä. Yksikään puteli ei ole räjähtänyt, mikä on hyvä merkki. Varasin jääkaappiin pienen pullon, johon pullotin "pohjat". Sitä voisi maistella jo parin päivän päästä, että saa jonkinlaisen käsityksen siitä, että mitä sopii odottaa lopulliselta tuotokselta.
Ensimmäinen maisto
Avasimme tänään lauantaina edellämainitun pienen pullon. Tässä ei ainakaan ole hiilihappoja juuri lainkaan, ilmeisesti luonnonkorkki ei oikein sovellu tällaiseen käyttöön. Toivotaan, että muissa pulloissa on edes jonkin verran happoja mukana, eihän kukaan tykkää väljähtäneestä oluestakaan.
Värissä on enemmän ruskeaa kuin meripihkaa. Tuoksu on mieto. Maussa on jonkin verran maltaisuutta, vivahtaa ehkä sinne kaljan suuntaan ensi maistamisella. Mukana on jonkin verran pirteyttä, ja katkero myös viipyy jonkin verran. Melko kuivaa tavaraa, hunaja on melko mieto, tuntuu eniten jälkimaussa. Saattaa olla, että kanervasta olisi ehkä voinut keitellä vähän enemmän katkeroa ainakin kaveriksi. Hiivasta tulevaa täyteläisyyttä on mukana myös, joten ainakaan en laponnut sekoitusta liian kirkkaaksi, vaan hiivaa pitäisi olla myös jälkikäymistä varten.
Mitään epämiellyttäviä makuja mukana ei tässä vaiheessa tunnu olevan. Nyt voi vaan toivoa, että lopputuloksessa maut syvenevät ja saadaan hiilihappojakin mukaan. Jos ei, niin kokeilut ovat kokeiluita.
Lopullinen tuote
Kaksi viikkoa on kulunut, ja maistelemme valmista simaa. Väri on hieman enemmän meripihkainen kuin aiemmin. Hiilihappoa on varsin vähän, mutta sokeri on selvästi käynyt pois. Tuoksu on mieto, selkeiten tuntuu kanerva. Maku on melko mitäänsanomaton, jopa vetinen. Hunajaa pitäisi ehkä olla huomattavasti enemmän suhteessa veteen, jotta siitä saisi selkeämmän maun tuotteeseen. Mallasuutteen humalointi tuntuu taustalla, mutta kanervasta on selkeästi tullut omanlaisensa katkero: se kattaa koko kielen etu- ja keskipinnan, ja antaa simalle hitusen pyöreyttä. Katkero on kuitenkin melko mieto, ja vetisyys ehkä johtuu siitä, että katkero ei viipyile kovin voimakkaana. Hiiva tuntuu aika kevyesti. 2/5, mutta olipahan kokeilu. Viinisima taitaa olla simppelimpi saada toimimaan. Pienellä kokeilulla, oikealla hunaja/mallassuhteella ja riittävällä katkerolla homma lähtee nopeastikin toimimaan.
Kypsynyt tuote
Olen lievästi yllättynyt. Maku on ehdottomasti kehittynyt, katkerossa on soodaa ja mukana on miellyttävää makeuttakin. Hiilihappoja ei vieläkään ole kuin hieman kutittelemassa kieltä. Kanerva on selkeä ja sopii hauskasti, katkeroakin on kohtalaisesti, vaikka ehkä vähän enemmän kaipaisinkin. Väri on rusehtavan "ämpäri". Maltaisuus tai kaljamaisuus ei enää puske läpi. Simassa kaipaisin enemmän hunajaisuutta, mutta kaljankittaaja minussa kaipaisi hieman tuikeampaa humalointia. Kyllä tämä vielä kaipaa työtä, mutta kelvollisempaa kuin ajattelin.
Aiempien kokeilujen jälkeen päätin siirtyä altaan syvään päätyyn, ja valmistaa piktivaikutteista simaa. Piktit valmistivat simaa maltaasta, vedestä, humalasta ja hiivasta. Katkeroa juomaan saatiin kanervasta.
Käytännössä käyttämäni resepti vastaa kotioluen perusreseptiä, paitsi että sokerin sijaan olen käyttänyt hunajaa. Raaka-aineina olen siis käyttänyt puoli purkillista Finlandia-mallasuutetta, noin 400 grammaa hunajaa, 8 litraa vettä, Finlandian mukana tullutta pintahiivaa ja noin 2 desilitraa kanervanvarpuja.
Sokeri käymiseen tulee maltaasta ja hunajasta. Lyhyiden laskelmien perusteella Finlandia-uutteessa on käymiskelpoista sokeria noin 0,57 kilogrammaa. Hunajan sokeripitoisuus on arvioitu noin 80 %, eli 450 gramman paketissa on sokeria noin 360 grammaa. Tavoitteenani on tehdä noin 5-6-prosenttista simaa, joten käytin puolet Finlandia-uutteesta ja noin 400 grammaa hunajaa.
Yhteensä käymiskelpoisia sokereita on siis noin 600 grammaa, ja jokaisesta sokerikilosta tulee arviolta 0,68 litraa puhdasta alkoholia. 600 grammasta tulee noin 0,4 litraa alkoholia, ja 8 litrassa osuus tarkoittaa noin 5 % luokkaa kokonaisvolyymistä. Täysin näin tarkkoihin lukemiin ei kuitenkaan päästä.
Desinfioin kaikki tarvikkeet ennen käyttöä parhaani mukaan kiehuvalla vedellä. En käyttänyt desinfiointiainetta tässä vaiheessa, koska kyseessä on edelleen kokeilu.
Keitin mallasuutteesta vierrettä niin, että ei-kaivatut proteiinit saostuvat pinnalle ja mallas sekoittuu paremmin veteen. Kaadoin vierteen korkealta siivilän läpi 10 litran ämpäriin. Osan vierteestä jäähdytin, ja sekoitin siihen uutteen mukana tulleen kuivahiivan. Päälle kaadoin kaksi litraa kylmää vettä. Seuraavaksi liotin hunajan kuumaan veteen ja toistin edellämainitun prosessin. Kaadoin ämpäriin loput vedet, ja lisäsin hiivan joukkoon. Lopuksi asettelin päälle kanervanvarvut, ja painelin niitä kauhalla vierteen joukkoon. Lopuksi vesilukollinen kansi päälle, ja nyt odotellaan, lähteekö sima käymään.
Kirjoittelen lisää tähän samaiseen tekstiin, kunhan viikon kuluttua pääkäyminen on tullut päätökseen, ja on aika pullottaa sima. Tässä vaiheessa on vielä olemassa muutama kysymysmerkki: mihin sima olisi hyvä pullottaa? Korkituskonetta ei tunnu Savonlinnasta löytyvän, joten kruunukorkilliset pullot ovat tässä vaiheessa heikko vaihtoehto. Pari kolme kuohuviinipulloa meillä kyllä on, niitä voisi kokeilla. Perusviinipullo ei ilmeisesti sovellu hyvin oluen/siman pullottamiseen.
Pullotus
Nyt on kulunut viikko ensimmäisestä vaiheesta. Sain Pikkulakulta kuohuviinipulloja, jotka soveltuvat paremmin oluen ja siten myös tämäntyyppisen siman pullottamiseen kuin viinipullot. Kruunukorkkimasiinaa en nimittäin vieläkään ole nähnyt missään.
Ensimmäinen vaihe oli maistaminen. Sima oli kuivaa tavaraa, joten käyminen oli päättynyt. Väri on meripihkainen, maku on tässä vaiheessa melko kuiva ja siinä on jo vivahteikasta katkeroa. Hunaja tuntuu tuoksussa, muuten mieleen tulee ehkä meripihkainen bitteri, tosin melko kuiva sellainen.
Ennen pullotusvaihetta desinfioin pullot uunissa. Ensin pesin putelit ja sitten laitoin ne kosteana kylmään uuniin, ja pistin uunin 200 asteeseen. Parin tunnin kuluttua annoin uunin jäähtyä ja otin pullot ulos jäähtymään lisää.
Siinä välissä siivilöin kanervanvarvut pinnasta ja aloin lapota simaa sankosta toiseen, jotta saisin mahdollisimman kirkkaan tuloksen. Huomasin, että lappo on todella hyvä värkki tässä tehtävässä: pohjasakka ei liikahtanutkaan koko prosessin aikana. Saa nähdä, onko seoksessa tarpeeksi hiivaa jälkikäymiseen, luulisin, että on kyllä.
Arvioin siman litramäärän ja kiehautin desin verran vettä, johon liotin 5 grammaa sokeria per litra. Jäähdytin siirapin ja sekoitin sen siman joukkoon.
Kun pullot olivat jäähtyneet, lapposin siman puteloisiin. Luonnonkorkkien tunkeminen pullon suuhun on melko työlästä, joten toivon, että seuraavaa hiilidioksidipitoista kokeilua varten meikäläisellä on jo jokin vaihtoehto.
Nyt odotellaan viikon verran, minkä jälkeen pullot pitäisi saada kylmään. Toivottavasti kylmävaraston munalukko katoaa siihen mennessä, vuokraemäntä ei ole vielä tiedusteluihin vastannut.
Varastointi
Vein puteloiset kellariin, nyt pitäisi odotella kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, että tavara ehtii kypsyä. Yksikään puteli ei ole räjähtänyt, mikä on hyvä merkki. Varasin jääkaappiin pienen pullon, johon pullotin "pohjat". Sitä voisi maistella jo parin päivän päästä, että saa jonkinlaisen käsityksen siitä, että mitä sopii odottaa lopulliselta tuotokselta.
Ensimmäinen maisto
Avasimme tänään lauantaina edellämainitun pienen pullon. Tässä ei ainakaan ole hiilihappoja juuri lainkaan, ilmeisesti luonnonkorkki ei oikein sovellu tällaiseen käyttöön. Toivotaan, että muissa pulloissa on edes jonkin verran happoja mukana, eihän kukaan tykkää väljähtäneestä oluestakaan.
Värissä on enemmän ruskeaa kuin meripihkaa. Tuoksu on mieto. Maussa on jonkin verran maltaisuutta, vivahtaa ehkä sinne kaljan suuntaan ensi maistamisella. Mukana on jonkin verran pirteyttä, ja katkero myös viipyy jonkin verran. Melko kuivaa tavaraa, hunaja on melko mieto, tuntuu eniten jälkimaussa. Saattaa olla, että kanervasta olisi ehkä voinut keitellä vähän enemmän katkeroa ainakin kaveriksi. Hiivasta tulevaa täyteläisyyttä on mukana myös, joten ainakaan en laponnut sekoitusta liian kirkkaaksi, vaan hiivaa pitäisi olla myös jälkikäymistä varten.
Mitään epämiellyttäviä makuja mukana ei tässä vaiheessa tunnu olevan. Nyt voi vaan toivoa, että lopputuloksessa maut syvenevät ja saadaan hiilihappojakin mukaan. Jos ei, niin kokeilut ovat kokeiluita.
Lopullinen tuote
Kaksi viikkoa on kulunut, ja maistelemme valmista simaa. Väri on hieman enemmän meripihkainen kuin aiemmin. Hiilihappoa on varsin vähän, mutta sokeri on selvästi käynyt pois. Tuoksu on mieto, selkeiten tuntuu kanerva. Maku on melko mitäänsanomaton, jopa vetinen. Hunajaa pitäisi ehkä olla huomattavasti enemmän suhteessa veteen, jotta siitä saisi selkeämmän maun tuotteeseen. Mallasuutteen humalointi tuntuu taustalla, mutta kanervasta on selkeästi tullut omanlaisensa katkero: se kattaa koko kielen etu- ja keskipinnan, ja antaa simalle hitusen pyöreyttä. Katkero on kuitenkin melko mieto, ja vetisyys ehkä johtuu siitä, että katkero ei viipyile kovin voimakkaana. Hiiva tuntuu aika kevyesti. 2/5, mutta olipahan kokeilu. Viinisima taitaa olla simppelimpi saada toimimaan. Pienellä kokeilulla, oikealla hunaja/mallassuhteella ja riittävällä katkerolla homma lähtee nopeastikin toimimaan.
Kypsynyt tuote
Olen lievästi yllättynyt. Maku on ehdottomasti kehittynyt, katkerossa on soodaa ja mukana on miellyttävää makeuttakin. Hiilihappoja ei vieläkään ole kuin hieman kutittelemassa kieltä. Kanerva on selkeä ja sopii hauskasti, katkeroakin on kohtalaisesti, vaikka ehkä vähän enemmän kaipaisinkin. Väri on rusehtavan "ämpäri". Maltaisuus tai kaljamaisuus ei enää puske läpi. Simassa kaipaisin enemmän hunajaisuutta, mutta kaljankittaaja minussa kaipaisi hieman tuikeampaa humalointia. Kyllä tämä vielä kaipaa työtä, mutta kelvollisempaa kuin ajattelin.
torstai 27. toukokuuta 2010
Ei hierrä kivet
Meikäläisellä on kahdet kengät aktiivikäytössä: Bundeswehrin käytettynä ostetut maiharit (30 ekee) ja jotkut ruskeat tennarit. Tennarit ratkeilevat liitoksista, joten päätin hankkia uudet kengät. Pistin tilaukseen toiset Bundeswehrin käytetyt maiharit. Että sillä lailla.
Tulipahan vain mieleen, kun luin Pikkulakun blogitekstiä.
Tulipahan vain mieleen, kun luin Pikkulakun blogitekstiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)