Kirpeä neitsyt

Simaa on tullut kesän aikana valmistettua useampi satsi. Parhaat tulokset ovat tulleet 12 prosentin viinireseptillä, mesiangervolla maustettuna. Olutversiot saavat hetkisen odottaa.

Täyteläistä ja makeaa simaviiniä kutsun "Melleväksi emännäksi". Se on punertavankultainen ja vivahteikas viini, jossa voi olla hieman terävyyttä ja täyteläisyyttä. Sokeriaineksesta 2/3 on hunajaa ja 1/3 fariinisokeria. Viini on jälkikäteen makeutettu sokerilla.

Toinen simaviinini, "Kirpeä neitsyt" on hennon vihertävä, kevyt ja kirpeähkö viini. Sokerina käytin pelkkää hunajaa ja maustin mesiangervolla. Makeutin viiniä puolet "Mellevän" sokerimäärästä, joten viini on pirteämpää kuin "Mellevä".

Arvostan "Mellevää emäntää" enemmän, mutta kyllä "Pirteässä neitsyessä" on ehdottomasti omat puolensa. Makuasia taitaapi olla.

Dwarf Fortress Olavinlinna

”Varokaa päätänne, portaikossa on matalia kohtia, koska keskiajan ihmiset olivat parikymmentä senttiä lyhyempiä kuin nykyihmiset.” Right. ”Noitavainojen aikana tapettiin tuhansia ja taas tuhansia viattomia ihmisiä.” Mutta millä aikavälillä ja millaisella alueella? ”Keskiajan ihmiset olivat saastaisia, eivätkä peseytyneet kuin pari kertaa vuodessa.” Jep jep.

Historiasta on erikoisia, vakiintuneita käsityksiä, joita ei oikeastaan edes haluta korjata. Historian raakuuksien pitäisi olla mahdollisimman verisiä, ja maailmassa ja ihmisissä tapahtuneiden muutosten pitäisi olla valtaisan suuria.

Ihmisten keskipituus on vaikea kysymys. Suomen maaperästä on vaikeaa löytää hyvin säilyneitä keskiaikaisia luurankoja, koska maaperä on sen verran hapanta, että luut eivät säily. Kampakeraamiselta ajalta, eli noin 4000 eKr on joitakin löytöjä, joiden perusteella sen ajan ihmisten (miesten ja naisten yhdessä) keskipituus olisi ollut 170 cm, eli ihmiset olisivat olleet aika lailla samoissa mitoissa kuin nykyään. Merovinkiajalta eli 600-800-luvulta on suohaudasta löytynyt huomattavasti lyhyempää väkeä: 146 cm pitkiä naisia ja 158 cm pitkiä miehiä. Nykyihmisten keskimitta oli 1981 Englannissa 173,8 cm (miehet) ja 160,9 cm (naiset).

Rautakaudelle tultaessa keskipituus on taas noussut: aikuisen miehen mitta on ollut noin 180 cm. Tosin rautakaudelta on eräästä yhteisöstä löytynyt kahdenkoista kansaa: toinen kansa on ollut n. 10 cm lyhyempää väkeä kuin toinen.

Keskiajan ihmisen keskipituus on mielenkiintoinen kysymys. Usein tulkintavirheitä on tullut siitä, että on laskettu koko populaation keskipituutta hautalöytöjen perusteella. Lapset ovat huomattavasti lyhyempiä kuin aikuiset, joten koko populaation keskipituus on huomattavasti pienempi kuin aikuisten ihmisten keskipituus. Lyhyysharhaa ovat vahvistaneet myös erilaiset kulttuuripiirteet: esimerkiksi aikanaan sängyt ovat olleet merkittävästi pienempiä. Onkin paljastunut, että ihmiset eivät ole nukkuneet samassa asennossa kuin nykyään, vaan enemmän puoli-istuvassa asennossa. Keskiajalla vuoteessa nukkuminen oli muutenkin varattu aika monessa tapauksessa sairaille ihmisille, muuten se oli ”laiskanlepoa”. Museoissa haarniskat näyttävät usein melko pieniltä jo siksikin, että niissä ei ole sotilasta sisällä kannattelemassa haarniskan rakennetta, vaan haarniska lysähtää kasaan.

Toinen statistiikasta juontuva virheellinen käsitys keskiajan ihmisistä on se, että ihmiset ovat vanhentuneet ja kuolleet jo kolmi- nelikymppisinä. Samaan tapaan kuin nykyisissä kehitysmaissa, myös keskiajan Euroopassa lapsikuolleisuus oli suuri, mikä vääristää kuvaa aikuisten ihmisten vanhenemisesta. Monet naiset myös kuolivat nuorena yrittäessään putkauttaa uusia penskoja maailmaan. Ihmiset eivät siis olleet ikäloppuja 40-vuotiaina, vaikka eivät usein eläneetkään 70-vuotiaiksi. Eihän siihen aikaan ollut esimerkiksi ohitusleikkauksia.

Keskimitan vaihtelu ennen 1900-lukua on ollut melko pientä. Voisi sanoa, että miesten keskimitta on pysynyt siinä 175 tienoilla suunnilleen. 1600-luvulta on joitakin tietoja Ruotsin valtakunnan (pääasiassa Ruotsin ja Suomen) ihmisten keskipituudesta. Ruotsin 1. luokan taistelulaiva Kronanin hylystä on löytynyt noin 200 miehen luurangot, joiden keskipituudeksi on arvioitu 171 cm. Mukana on ollut miehiä 10-vuotiaista 60-vuotiaisiin. 1600-luvulla oli kuitenkin menossa kylmä kausi, joten elinolosuhteet olivat heikommat. Ero moderneihin mittoihin on kuitenkin melko mitätön, puhutaan taas noin 2-5 cm erosta.

Muualla Euroopassa elinolosuhteisiin on vaikuttanut myös kaupungistuminen. Myöhäiskeskiajalla ja uudella ajalla suuri osa väestöstä on muuttanut kaupunkeihin, joissa elinolosuhteet ovat olleet merkittävästi huonommat. Taudit ovat levinneet ja erilaiset ammattitaudit ovat yleistyneet. Pohjoismaissa kaupungistuminen on ollut melko mitätöntä: isoille kylille on lähinnä annettu kauppaoikeuksia. Esimerkkinä elinolosuhteiden muutoksesta voidaan vertailla keskiaikaista ja uuden ajan Englantia uuden ajan Amerikkaan. Keskiajan Englannin hautalöytöjen perusteella miesten keskipituus on ollut 171,26 cm ja naisten 157,55. 1600-luvulla miesten keskipituus on pudonnut, miesten on ollut 168 cm ja naisten 157 cm. Amerikassa samaan aikaan miesten keskipituus on ollut 175 cm.

Napoleonkaan ei ollut mikään kääviö. Ranskalainen jalka ja brittijalka olivat eri mittaiset, ja Napomiehen pituudeksi paljastuu 171,5 cm, mikä on suunnilleen ollut 1700- ja 1800-luvun ranskalaismiehen keskimitta.

Keskiajan ihmiset eivät myöskään olleet niin saastaisia kuin mitä yleensä oletetaan. Keskiajan Euroopassa vallitsi pitkälti yhtenäinen kulttuuri, ja siihen kuului myös kylpeminen. Kylpeminen oli Roomalaista perua, ja myös merkittävä osa hengellistä kulttuuria. Julkiset kylpylät ja saunat päätyivät epäsuosioon vasta siinä vaiheessa kun ihmiset alkoivat muuttaa kaupunkeihin. Kaupungeissa julkisiin kylpylaitoksiin liittyi prostituutio, joka sekä levitti tauteja että oli moraalista saastaa.

Mainittakoon kuitenkin, että monissa Keski-Euroopan kyläkulttuureissa arvostettiin kehosta uhoavaa ”miehistä” tuoksua, ja peseytymistä pidettiin ylpeilevien ihmisten jekkuina. Kylpylaitos eli sauna säilyi kuitenkin osana suomalaista, pohjois-ruotsalaista ja venäläistä kulttuuria. Täällähän ei ollut monia isoja kaupunkeja, joissa prostituution saasta olisi levinnyt. Kirkko on jopa tukenut kylpyperinnettä, esimerkiksi Agricolahan suosittelee tiettyjä päiviä kylpemiseen. Muualla Euroopassa kylpemisperinne säilyi kylpyläperinteenä, eli käytiin ”ottamassa vesiä” terapiatarkoituksessa.

Markku Nenonen on kirjoissaan hälventänyt virhekäsityksiä noituudesta. Noitavainoja tapahtui Euroopassa, se on tosiasia. 1400-luvun lopulla syntyi uusi käsitys noidista. Lopunajat ovat lähellä, ja niiden merkkinä paikalle ovat saapuneet uudentyyppiset noidat, jotka ovat liitossa paholaisen kanssa, keskustelevat demonien ja henkien kanssa ja aiheuttavat tuhoa. Noitavainot eivät kuitenkaan olleet keskiaikainen ilmiö, vaan tapahtuivat 1550-1650-luvuilla. Tuolla aikavälillä oli noin 200 000 ihmistä syytettynä noituudesta, joista noin 40 000 tuomittiin. Keskimäärin siis syytettyinä on ollut noin 2000 ihmistä vuodessa koko Euroopan alueella. Nenonen esittää vertailukohteeksi eläimiinsekaantumisen: Ruotsissa on esimerkiksi tuomittu 100- tai 1000-kertaa enemmän eläimiinsekaantujia kuin paholaisen kanssa keskustelleita noitia. Nenosen mukaan kannattaa myös unohtaa väitteet vasenkätisyydestä, punatukkaisuudesta ja vihreäsilmäisyydestä: nämä ovat myöhemmän kirjallisuuden sepittämiä todisteita noituudesta.

Monet väärinkäsitykset keskiajan kulttuurista ja ihmisistä ovat renessanssi-ihmisten kirjoituksista elämään jääneitä intentioharhoja. Renessanssi-ihmiset ovat halunneet korostaa oman aikansa paremmuutta ja keskiajan ”pimeyttä”. Keskiaikaisia rangaistustapoja on myös väritetty renessanssiajan kauhukammioissa. Esimerkiksi rautaneitsyt on ollut häpeärangaistus, ei teloituskeino, eli sarkofagissa ei ole ollut piikkejä sisäpuolella. Mainittakoon kuitenkin, että kidutus oli osa Keski-Euroopan oikeuskulttuuria, koska tuomioon tarvittiin kaksinkertainen todistusketju. Ei riittänyt, että syyttäjä pystyi todistamaan syytetyn syyllisyyden yhden todisteluketjun avulla, vaan tarvittiin vähintään kaksi. Usein todisteita ei voitu antaa enempää kuin yhteen ketjuun, ja jouduttiin hankkimaan tunnustus kidutuksen avulla. Ruotsin valtakunnassa kidutusta ei käytetty yleisesti, koska yksi todisteluketju riitti.

Intentioharhoja on loputtomasti. ”Bysantin imperiumi oli byrokraattinen käärmeenpesä, jossa salamurhaajan tikari teki työtään, eikä kreikkalaisiin voi luottaa”. ”Olutta juotiin paljon siksi, että keskiajan ruoka oli suolaista.” ”Englantilainen marjakuusijousi lävistää levyhaarniskan.” Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Monet näistä käsityksistä ovat vaikeita kumota, koska esimerkiksi historialehdet pitävät näistä usein kiinni. Monista aiheista on myös vaikea löytää hyviä kokoomateoksia. Nykymaailmassa on kuitenkin hyvin tärkeää olla lähdekriittinen, erityisesti aloilla, joissa helposti sortuu luottamaan auktoriteetteihin, vaikka niiden lähteet eivät kestäisikään täysin tarkastelua.

Joitakin lähteitä:
British Archaeology No 84: 51
http://www.plimoth.org/discover/myth/4-ft-2.php
The Fate of Kronan (Lars Einarsson) kirjassa The Age of Sail - The International Annual of the Historic Sailing Ship Vol 2. pp. 82-97.
Markku Nenosen luento Hämeen linnassa maaliskuussa 2010.
Criminal Justice Throughout the Ages (Rothenburg ob der Tauberin keskiaikaisrikosmuseon julkaisu)
Yksi peruskoulun historiankirjoista antoi myös näppärästi tietoa muinaissuomalaisten keskipituuksista
Suomen Historian pikkujättiläisessä on juttua kanssa, mutta hyvin suppeasti
Kustaa Vilkunan opuksia kannattaa myös lukaista

Klassikkopeleistä

Jo vuosikausia olen ollut siinä käsityksessä, että nykytietokonepeleistä ei suurimmaksi osaksi ole mihinkään. Kehitys kehittyy, mutta ei ole antanut syytä muuttaa käsitystä.

Pelaan paljon klassikkopelejä. On vain muutama peli, jotka olen hankkinut silloin kun ne olivat uusia.

Ensimmäisistä peleistä en voi sanoa, että olisin itse ne hankkinut, vaan ne ovat putkahtaneet jostain muualta. Ensimmäinen Civilization, X-Com: Ufo Defence tai X-Com: Enemy Unknown (sama peli, eri nimi), Stunts ja Lemmings ovat näitä pelejä.

Hauskaa sinällään, että minun silmissäni nuo pelit eivät ole vanhentuneet ehkä Sivilisaatiota lukuunottamatta. Ne ovat hyvin suunniteltuja, niissä on iskevä idea ja ne ovat pelottavankin addiktiivisia. Nykysilmä sanoo, että ne ovat vähän pikselipuuroa, 320*200 resoluutiolla moni ei voi moista sietää. Kyseisissä peleissä graafiset elementit ovat kuitenkin selkeitä, harkittuja ja tunnelmallisia. Ehkä heikompi resoluutio jättää tilaa mielikuvitukselle?

X-Comia ja X-Com kakkosta olen pelannut tänä vuonna yhdessä vaiheessa niin paljon, että Kirsikka alkoi suuttua. Kyseisten pelien ympäristöt ja äänimaailmat ovat harkittuja. Ykkösessä on lehmänsilpomisia, lentäviä lautasia, mollosilmäalieneja ja alienien ruumiinavauksia. Kakkososassa vaellellaan pitkin meren pohjaa, mistä saattaa löytyä scifistisen tyylikkäitä sukelluspodikaupunkeja, suurten lentokoneiden hylkyjä ja merta saastuttavia jäteöljytynnyreitä, joiden keskellä X-Comin tykinruoka tepastelee vedenalaisten kuplavanojen lutkutuksen ja tukahtuneiden askelten äänen ympäröiminä. Hirviöiden suunnittelussa on muutenkin parantamisen varaa. Monet otuksista ovat Lovecraftilta napattuja, mutta sieltä tylsemmästä päästä, vaikka Deep Onet ovatkin hauskannäköisiä otuksia.

Ykkösufo on kuitenkin hirvittävän helppo, ja molemmat pelit kärsivät toistosta, heikosti toimivasta psioniikkajärjestelmästä ja siitä, että tietyn pisteen jälkeen pelissä kannattaa pitää mukanaan vain sitä isointa janispetkettä. Kakkososassa on myös ikäviä bugeja ja kartat ovat niin isoja, että viimeisen alienin metsästäminen voi olla turhauttavaa, varsinkin kun toisinaan jo tapetut alienit ponnahtavat pystyyn jossain rahtilaivan kapteenin hytin vessassa.

Fallout-sarja ja Total War -sarja ovat myös pirullisen addiktiivisia. Falloutissa riehutaan 50-lukulaisen retroscifiutopian raunioilla, Total Wareissa komennetaan massiivisia armeijoita läpi mantereiden.

Mikä sitten oikein tekee näistä peleistä niin addiktiivisia? Näiden pelien jekku on ehkä sitten kuitenkin ainutlaatuisessa sisällössä. Toki niissä on monia elementtejä, joista pelaajat yleensäkin, joskus kummaksuttavastikin, saavat iloa: toisteisia tehtäviä, jotka opittuaan pystyy jatkuvasti onnistumaan paremmin, niissä saa palkinnoksi oikeasta toiminnasta uusia resursseja, tavaraa tai kykyjä, ja niissä on jännittävää väkivaltaa. Erottava tekijä lienee kuitenkin uniikissa sisällössä. Varsinkin X-Comit ja Falloutit hyödyntävät yleisiä kliseitä, ja niissä onkin jossain määrin ironinen sävy. Varsinkin Fallout iskee nostalgiahermoon, mutta asetelmassa on vahvoja jukstapositioita esimerkiksi utopian ja massatuhon välillä. Nostalgiavaikutus on kaksinkertainen: peleissä on yhdistetty pelaajakunnan nostalgia 50-luvun retroympäristöä kohtaan ja toisaalta sen avulla luotu illuusio nostalgiasta pelimaailman "kulta-aikaa", tuhoa edeltävää aikaa, kohtaan.

Total War -sarjassa iloa irtoaa ehkä myös omalla tavallaan nostalgiasta. Onhan asetelmassa sellaista pikkupoikamaista meininkiä, pääsee komentamaan menneiden aikojen sotajoukkoja. "Know, O prince, that between the years when the oceans drank Atlantis and the gleaming cities, and the years of the rise of the Sons of Aryas, there was an Age undreamed of, when shining kingdoms lay spread across the world like blue mantles beneath the stars..."

Deus Ex on peli, joka aluksi tuntuu oudolta lisältä tässä yhteydessä. Pelissä ohjastetaan kyberneettisesti vahvistettua Wesley Snipes -kloonia, joka pistää vihollista ketoon perinteisellä 1st person shooter -meinigillä. Onneksi siinä ei ole koko totuus, vaan kyseessä onkin roolipeli, joka sijoittuu vahvasti 80-luvun kyberpunkilta haiskahtavaan maailmaan. Vuonna 2000 ilmestynyt peli alkaa näyttää monen silmissä aika rumalta, mutta jälleen kerran pelissä on omat hienoutensa: jälleen kerran nostalgiaa, tällä kertaa kyberpunkin muodossa, ja jokseenkin toimiva hiipparoimisen mahdollistava järjestelmä.

Suoraan pelihahmon näkökulmasta kuvatut pelit lienevät melko luonnollisesti immersiivisimpiä. Thief 1 ja 2 ovat erityisen onnistuneita, varsinkin erittäin hienosti toimivan äänijärjestelmän ansiosta. Pelissä joutuu hiipimään ja pakoilemaan vartijoita varjoissa, joten maailmaan keskittyy aivan eri tasolla kuin monessa suoranaisessa räiskintäpelissä. Ääniruuvi on usein käännetty melko auki, jotta vartijoiden äänet kuuluisivat hyvin. Joten kun asiat alkavat mennä pieleen ja ympärillä alkaa parveilla vartijoita, alkaa melkoinen mölinä ympärillä ja itselläkin saattaa olla joitakin jännityksen hetkiä. Peleissä on myös pääsääntöisesti hienosti ja yksityiskohtaisesti suunnitellut ympäristöt, ja vartijat juttelevat keskenään ja toisinaan itsekseen, mikä lisää todellisuuden illuusiota.

Voihan mummonmarkka

Inflaatio on jännä juttu. Sen verran jännä, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä sitä. Sitä vaan sanotaan, että "onpas nykyään kallista, kyllä silloin aikanaan oli halvempaa".

Suomessa otettiin Euro käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Silloin yksi euro oli laskennallisesti 5,94573 markkaa. Edelleen monet laskevat mummonmarkoissa tuolla summalla, mutta eihän se vastaa todellisuutta millään tavalla. Jos katsoo Euroopan keskuspankin sivustolta,, niin näkee, että keskimääräinen kuluttajainflaatio euroalueella euron käyttöönoton jälkeen on ollut tuommonen 2,5 prosenttia. Euron käyttöönotosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, joten rahan arva on kutistunut 2,5 prosenttia vuodessa. Yhteensä noin viidenneksen. Huomaa, että kyseessä ovat "noin"-arviot.

Euron arvo mummonmarkoissa huitelee tuolla 4,9 eurossa. "Keskiolutindeksillä" laskettuna arvio pitää kutinsa: 22 markkaa jaettuna 4,9 tietää noin 4,5 euroa. Kun aloitin opiskeluni, suht halpa keskioluttuoppi maksoi sen 3,5 euroa, mikä pitää kutinsa vanhan indeksin kanssa (1 euro oli 6 markkaa). Tosin Savonlinnassa kesäkaudella saa tuopposesta pulittaa euron lisää...

Opintotukien korotuksia vastustettiin kovasti myös. Opintotuki ja asumislisä olivat vuonna 2001 yhteensä 2560 markkaa itsenäisesti asuvalta 18-vuotta täyttäneeltä henkilöltä. Opintotuki vuodesta 2008 lähtien on ollut 298 ja asumislisä 252 euroa, yhteensä 550 euroa, mikä tekee 2695 markkaa. Viimeisen kolmen vuoden ajan opintotuki on ollut korkeampi kuin vuonna 2001, mutta huomaa, että 2,5 prosentin inflaatiolla opintotuen ostovoima on jälleen samalla tasolla kuin vuonna 2001. Viiden vuoden kuluttua väännetään taas kättä siitä, että pitääkö tukia korottaa.

Opintoraha.fi:n sivuille on myös koottu mielenkiintoisia lukuja. Valtion tukia on yleisesti tarkistettu ilman suurempia vastustuksia.

Huomaan itsekin välillä sortuvani "onpas elämä kallista nykyään" -harhaan. Jotkut palvelut ovat nostaneet reaalihintojaan huomattavasti, esimerkiksi junallaopiskelija pääsi aikanaan noin neljälläkympillä Savonlinnasta Hämeenlinnaan, nykyään hinta on 58,90, mikä vastaa 2003 hinnoissa suunnilleen 49 euroa. Reaalihinta on noussut siis yli 20 prosenttia. Muille kuin opiskelijoille julkisen liikenteen käyttäminen ei tule suunnitelmalliselle ihmiselle halvemmaksi kuin omalla autolla kulkeminen, jo kaksi tai useampi ihminen yhdessä halvassa pikkuautossa voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi. Surullista mutta totta.

Inää nenillanataas

Lukeminen muokkaa ajattelua. Kristillisdemokraatit ovat oikeassa ollessaan huolissaan, mutta vääristä asioista. Wiccalaisuuden sensuroiminen tusinanuortenkirjasta ei muuta mitään, kaikenlainen pakanuus ja ateismi ovat jo niin vahva osa kulttuuriamme, että keinotekoiset hiekkasäkkikyhäelmät eivät paljon yli äyräiden vyöryvää informatsioonitulvaa pitele.

Näkökulma on monen sensurointia kannattavan ihmisen ongelma. Asioita katsotaan liiaksi aikuisten näkökulmasta. Uskotaan, että lapset ottavat negatiivisia vaikutteita kirjoista, peleistä, televisiosta. Ja kyllähän vaikutteita otetaankin.

Lapset ovat pirullisia otuksia. Jos käyttää jotain tiettyä puhetapaa, niin lapset kopioivat sen. Mutta he myös kokeilevat sen toimintaa eri yhteyksissä, ja jos puhetavalla ei ole positiivisia vaikutuksia omissa diskurssiyhteisöissä (kavereiden kesken, vanhempien, sisarusten ja opettajien kesken jne), niin ne jäävät käytöstä.

Tekeekö kristityksi kasvatettu penska elämänkatsomuspäätöksensä yhden hassun romaanin perusteella? Jos tekee niin sanoisin, että kyseessä on väliaikainen päätös. Sama juttu alkoholin ja tupakan kanssa: ne kuuluvat kulttuuriin, ja ne on jossain vaiheessa kohdattava.

Lukeminen on muovannut omaa ajatteluani huomattavasti. Siihen on tarvittu kuitenkin vuosia ja satoja kirjoja. Ala-asteella en erityisemmin lukenut Viisikkoja. Luin tietokirjoja avaruudesta. Sen lisäksi voisi sanoa, että käytin ”porttihuumeena” Edgar Allan Poeta ja Tripodien aikaa, ja aika vauhdikkaasti siirryin ”kovempiin aineisiin”, kuten Isaac Asimoviin. Olin siis yläasteelle tultaessa melkoinen luonnontieteilijä ja matkalla rakettitieteisiin.

Scifi on täynnä erilaisia näkökulmia, jotka edustavat ihmisyyden eri aspekteja. Usein näissä kuvauksissa on varsinkin ennen 70-lukua ollut melkein jopa mekaaninen etäisyys. Kuvatut tapahtumat ovat erillisiä ihmisyydestä, henkilöt ovat pahvimaisia ja tarina lähinnä kehys, jossa esitetään jokin hieno scifi-idis. Nykyäänhän tarina on kaikki kaikessa, mutta aikanaan pidin Asimovin Säätiöiden kliinisestä etäisyydestä ja Strugatskien aika kylmästäkin otteesta. Strugatskien kertomuksissa ihmiset luhistuvat arjen puuduttavuuden alle. Nyttemmin kun ajattelee, niin voi vain ihmetellä, että miten joku räkänokka on saanut niistä niin paljon irti.

Eniten aikanaan ehkä kuitenkin kiehtoi Philip K. Dickin melko vonksahtanut näkökulma, jossa toistuvat eräät varsin häiritsevät teemat. Lapsena minua kiehtoi näkökulman sirpaloituminen ja todellisuuden sääntöjen taipuminen, jotka ovat vahvoja teemoja Dickin kirjoissa. Mitä jos todellisuuteen ei voikaan luottaa? LSD-höyryiset maailmanjärjestyksen muutokset ja se, miten päähenkilöt pystyvät huumeiden avulla sukeltamaan ideaaliseen Barbie-maailmaan ravistaakseen hetkiseksi postapokalyptisen maailman radioaktiivisen tomun saappaistaan, ovat jotain niin vinksahtanutta, että siinä riittää purtavaa omalle mielikuvitukselle tukemaan lukuelämystä. Minulle ei koskaan tullut mieleenkään käyttää itse huumeita, lukuelämys oli riittävän voimakas.

Ennen aikuisuutta olen kohdannut erilaisuutta lähinnä kirjojen sivuilla. Joskus oma arvomaailma on ollut niin suuressa ristiriidassa, että olen peräti järkyttynyt, kun joku, johon voin itse samaistua tekee jotain, mikä ei sovi omaan judeokristilliseen moraalikäsitykseeni (oikoluku ehdotti että judo-kristillinen moraali olisi parempi, kiaii). Paras esimerkki on ruumiillisuus, seksuaalisuus ja näihin liittyvät sosiaaliset ilmiöt, jotka ovat viides- tai kuudesluokkalaiselle kuitenkin jotain melko uutta.

John Varley on kirjoittanut sarjan novelleja, joissa sukupuolisuutta ja ihmissuhteita käsitellään sukupuolenvaihdosten avulla. Mitä jos paras ystäväsi vaihtaakin sukupuolta? Mitä jos partnerisi identiteetti vaatii, että hän vaihtaa sukupuolta? Kuulostaa yksipuoliselta, mutta novellit käsittelevät ihmisten kasvamista ja identiteetin muutosta, joka voi olla ihmissuhteessa repivää. Usein ongelmat ja jännitteet ovat jo olemassa, mutta vasta todellinen muutos mullistaa asiat ja laukaisee tilanteen. Aikanaan en voinut hyväksyä, että jollakulla voi olla niin voimakas henkilökohtainen tarve, että kumpikaan osapuoli ei pysty tyytymään kompromissiin.

Mielenkiintoista Varleyn novelleissa on myös se, että sukupuolirooleja käsitellään avoimesti ilman erityisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä arvottuneita väitteitä. Näkökulmahan on äärimmäisen liberaali, mutta se heijastaa oman aikansa ja vielä tämänkin päivän ajatuksia sukupuolten rooleista, mutta esittää myös vaihtoehtoja ja rikkoo näitä odotuksia. Varleyn kirjoissa isäkin voi imettää.

Ei meikäläisestä ole tullut mitään seksihullua androideja naiskentelevaa, LSD:tä nappailevaa transvestiittia. Välillä saatan jonkun raketinkuvan nähdessäni kommentoida, että ”onkohan tuo Ariane-raketti, eikös siinä ole kolme ruutirakettiboosteria kanssa. Hetkinen, ei, tuohan taitaa olla näitä venäläisiä”. Ja saatan joskus tokaista, että ”hei, eihän tuo nyt noin mene” tai ”tuota ei ole todistettu, eikä voida todistaa”. Mutta onko se nyt niin paha?

Niin, ja Arianen nykymalleissahan on vain kaksi isompaa ruutirakettiboosteria. Että ei vain tulisi väärinkäsityksiä.

Naisvoimistelua?

Tänään on ollut pullotusta tiedossa. Päivitys simanvalmistuksesta alkuperäisessä blogitekstissä.

Ensimmäisen simaprojektin lopputulokset

Kuten aiemmassa tekstissä kerroin, aloitin ensimmäisen simaprojektini 19. päivä toukokuuta. Nautimme useimmat pöntöt noin 8 litran satsista jo alle viikon päästä satsin valmistumisesta. Säästin kuitenkin yhden pänikän myöhempää maistelua varten, niin että se saisi kypsyä rauhassa.

Eilen 9. päivä kesäkuuta avasimme pöntön. Olisi pitänyt totella vanhaa sääntöä: kotitekoiset juomat kannattaa kaataa suoraan yhdellä liikkeellä toiseen astiaan, jolloin pullon pohjalla oleva sakkapatja ei pääse sekoittumaan juomaan.

Ensimmäinen lasillinen oli kristallinkirkasta, hieman punertavaa mutta enemmän sitruunankeltaiseen vivahtavaa juomaa. Muut lasilliset ja mukilliset olivat jo hitusen sameita, ja se vaikutti makuun.

Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Pikkulaku maisteli ensimmäistä lasillista, ja arvosti juoman vivahteikkuutta. Maussa ja tuoksussa oli vivahteita ja vaiheita. Miellyttävää makeutta, raikkautta ja pientä pirskahtelevuutta aluksi ja lopussa mieto katkero. Sanoisin, että makubalanssin voisi muistuttaa jonkin verran sakea, mutta juoma ehkä kaipaisi hieman enemmän alkoholia. Vaikutelma on hyvin raikas ja kirkas. Makuaineitahan oli loppujen lopuksi melko vähän: poltettua sokeria ja sitruunaa.

Ehdottomasti parasta kotiviiniä mitä olen maistanut. Harmillisesti sakka pääsi sekoittumaan muihin lasillisiin.

Tänään myös toinen simaprojekti jatkuu pullottamisella.