Taas ruisleipäätä

Ajattelin kirjoittaa oman vastineeni Kuusenkuiskeen kerrostaloruisleipäilystä kertovalle blogitekstille, vaikka olenkin viime aikoina kirjoitellut leipomisesta riittämiin. Blogin teksti herätti ajatuksia jo joulukuussa ja sopi hienosti yksiin omien leipäkokeilujeni kanssa. Lähtökohdat ovat samat mutta lähestymistapa erilainen, mikä ehdottomasti rikastuttaa kokemusmaailmaa.

Olen viime aikoina leiponut leipää vähintään viikoittain. Kirsikan porukat antoivat minulle joululahjaksi taikinasaavin, joten osa ajasta on kulunut ruisleipäkokeiluihin. Tässä viimeisimmät tulokset:



Kokeilujen jälkeen olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se perinteinen reikäleipä sopii parhaiten omaan makuuni. Reikä on tärkeä, koska leipään muodostuu runsaasti kuorta ja kuoressa on kuitenkin suurin osa leivän mausta. Ruisleivän kuori on usein aika kovaa, joten muodot, joihin muodostuu teräviä harjanteita, voivat ikävästi rikkoa suuta. Reikäleivän pinta on kuitenkin suht sileä.

Mielestäni sopivin sähköuunissa paistettavan reikäleivän "leipäreen" koko vaikuttaisi olevan noin 425 grammaa, eli leivistä tulee pienehköjä. Sopiakseen pellille leipien on oltava myös hieman tavallista pulleampia. Reijät olen tehnyt shottilasilla. Yhdestä leivästä riittää mukavasti päiväksi kahdelle henkilölle. "Paineenpoistoventtiileitä" en ole tähän asti viitsinyt haarukalla tai tikulla pistellä, eikä lopputulos ole siitä syystä mielestäni heikentynyt.

Oma leipäreseptini (8 pientä ruisleipää):

Raski:

noin 400 g aktiivista juurta (plus vähän ylimääräistä, että jää seuraavaa kertaa varten)
8 dl vettä
600 g ruisjauhoja

Taikina:
6 dl vettä
1200 g jauhoja
n. 1,3 ruokalusikallista suolaa

Leivonta suoritetaan useammassa vaiheessa.

1. päivä
Juuren herättely. Mäiski aamulla kuivunutta taikinajuurta hieman pienemmäksi ja sekoita joukkoon ruisjauhoja ja vettä. Sekoittele muutaman tunnin kuluttua ja lisää vettä ja jauhoja. Toista muutaman tunnin välein, kunnes ilta koittaa. Iltaan mennessä juuren pitäisi alkaa kuplia.
1. päivän ilta: raski. tee raski sekoittamalla juureen vesi ja ruisjauhot. Anna käydä yön yli, kansi astian päälle.

2. päivä
Sekoita aamulla raskiin taikina-ainekset. Anna käydä pari tuntia.

Pyörittele taikinasta palloja. Litistä pallot suunnilleen haluttuun paksuuteen ja paina shottilasilla keskelle reikä. Aseta leivät runsaasti jauhotetulle liinalle kohoamaan, päälle hieman kostutettu liina. Itse teen leivät yksi kerrallaan ja käytän apuna runsaasti jauhoja, ruistaikina kun tuppaa tarttumaan. Anna kohota n. 2 tuntia.

Paista leipiä ensin 5-10 minuuttia 250 asteisessa uunissa, johon olet heittänyt 1/4-1/3 lasillisen vettä. Laske uunin lämpötilaa ja päästä kosteutta uunista, anna paistua vielä 20-30 minuuttia, kunnes koputtamalla tuntuvat kypsiltä. Itse annan leipien jäähtyä käännettyinä ylösalaisin, koska pidän kovasti rapeasta kuoresta.

Yhteenveto aikataulutuksesta:
1. Juuren herättely: n. 12 tuntia. Varsinaista työtä on suht vähän. (9:00-21:00)
2. Raskin käymisaika: n. 12 tuntia. (esim. yön yli) (21:00-9:00)
3. Taikinan lepoaika: 2 tuntia. (9:00-11:00)
4. Leipien kohotusaika: 2 tuntia. (11:30-12:30)
5. Paistoaika: 5-10 min (250 astetta), 20-30 min (200 astetta) (kaksi pellillistä: n. 12:30-14:00)

Huonelämpötila on n. 22-24 astetta. Mitä lämpimämmät olosuhteet, sitä nopeammin mikroelävät tekevät työnsä. Yli 36 asteen lämpötilaa ei kuitenkaan kaiketi suositella. Leivän happamuutta voi lisäksi säädellä muuttamalla raskin määrää ja taikinan lepoaikaa.

Kotona työskentelevän on suht helppo sovittaa jopa arkiaikataulut leipien paistoa ajatellen. Työssäkäyvälle homma lienee ongelmallisempaa arkena, mutta viikonloppuprojektina ruisleipä luonnistuu kyllä ja vieläpä helposti.

Vielä sananen tai pari leivän juuresta. Taikinasaavi ei ole mikään ehdoton tarve, itse käytän sitä ihan perinteitä kunnioittaakseni ja kun sellainen nyt sattuu olemaan. Iso lasipurkki käy aivan yhtä hyvin. Juuren voi herätellä purkissa ja siirtää tarvittavan määrän varsinaiseen taikina-astiaan. Juuren voi antaa kuivua purkissa ja herätellä taas seuraavalla kerralla. Useinhan juurta kehotetaan säilyttämään jääkaapissa ja ruokkimaan tietyin väliajoin, mutta minusta juuren ylläpitäminen tällä tavalla on hieman hankalaa, minkä lisäksi jatkuvasti elävän juuren määrä lähtee lopulta täysin lapasesta.

Itselläni on tällä hetkellä kaksi juurta: ruisjuuri, joka asustaa taikinasaavissa (leivonnan jälkeen saa kuivua ja herättelen sen taas seuraavalla kerralla) sekä vehnäjuuri, joka asustaa isossa lasipurkissa (leivonnan jälkeen saa kuivua). Itse asiassa käytin vehnäjuuren siemenenä ruisjuurta, koska vehnäjauhoista alkunsa saanut juuri ei vaikuttanut kohotuskyvyllään. Ja kyllä, vehnäjuurella kohotettu vehnäleipä maistuu aivan erilaiselta kuin ruisjuurella kohotettu.

Määrien hallinta on helpompaa, kun juurta säilytetään purkissa. Vehnäleipien leivonnassa suhteilla on perinteistä ruisleipää suurempi merkitys.

Seuraavan juuren aion kasvattaa oluen sakasta. Olen joskus leiponut ale-hiivasta sämpylöitä, jotka saivat hiivasta mahtavan hedelmäisen maun.

Luulen, että leipä- ja leipomusblogitekstit saavat jäädä vähäksi aikaa tauolle. Totta kai jos joku toivoo jatkoa, niin kirjoittelen lisää.

Nahkatyövälipala

Kokeilin uutta nahkaa valmistamalla kameran USB-kaapeliin nepparikiinnitteisen lenkin, kaapeleilla kun on taipumusta takkuuntua. Nyt kaapelin erottaa myös taloutemme piljoonasta muusta USB-variaatiosta. Olisi ehkä pitänyt tehdä kiinnitys niin, että suljettuna lenkki muodostaa ympyrän, mutta enpä tullut ajatelleeksi... Eiköhän tuo asiansa aja.

Mistä nahkaa ja välineitä

Tilasin viime viikolla puolikkaan vuodan ruskeaksi värjättyä parkkinahkaa. Alkuperäistä palaa on vielä jäljellä yhteen laukkuprojektiin ja pieniin töihin, mutta kaipasin uutta verta.

Nahkatyöharrastuksen alussa suurin haaste oli työvälineiden ja materiaalien hankkiminen. Netissä on toki paljon firmoja, joista nahkaa saa, mutta hinnat saattavat olla melkoisen suolaisia. Työkalujen metsästyksessä oli sama ongelma, kattava pakki maksoi lopulta 150-200 euroa, vaikka kuinka yritin etsiä vaihtoehtoja. Työkalut hankin kahdesta paikasta: Brisa-puukkotarvikekaupasta sekä Slöjd-Detaljerista.

Materiaalia varten troolasin nettiä vielä työkaluja pidempään, koska en halunnut maksaa kolmeasataa euroa puolikkaasta vuodasta. Monet puukko-, liveroolipeli- ja koiraharrastajat suosittelivat Parolan Bionahkaa, mikä olisi sopinut mainiosti, olenhan itse Parolasta kotoisin. Ongelmallisesti yritys oli muuttunut vuosia aiemmin Oy:stä toiminimeksi ja lopulta lopettanut toimintansa. Lopulta päädyin eräälle pienelle, hieman epämääräiselle sivulle, joita alan toimittajilla tuntuu muutenkin usein olevan. Oy Geson Ab kuitenkin tuntui tuottavan juuri sitä mitä kaipasinkin: parkkinahkaa. Lyhyiden tunnustelujen jälkeen osoittautui, että kyllä, nahkaa toimitetaan myös yksityisille, enkä ollut pettynyt. Laatu on hyvä ja hinnat edullisia.

Pulju lienee osa Kokkolan nahkaa, näin ainakin tuoreessa lähetteessä lukee. Värivaihtoehtojen selvittäminen oli pienen työn takana, mutta pienistä viivästyksistä huolimatta henkilökunta osoittautui ystävälliseksi. Sain firmalta pari näytepalaa, jotka näkyvät kuvissa alla:





Ylemmässä kuvassa oikealla ylhäällä on tummanruskea värivaihtoehto, sen alapuolella ruskea/keskiruskea (mellanbrun). Kolmionmuotoinen alue on pala alkuperäistä, käsittelemätöntä ja värjäämätöntä parkkinahkaa. Taustana toimivasta laukusta näkee, miltä käsittelemätön nahka näyttää kiillotettuna ja hieman patinoituneena, tupen patinointi taas on syvempi. Kiillottamattomana väri on patinoituneenakin kuvassa näkyvää vaaleampi.



Kuvassa yllä taas näkyy paksuimman vaihtoehdon("platti", "pohjanahka" tms, paksuus 3,5-4 mm) ja parin millin paksuisen nahan ero. Platista mainittakoon, että paksun nahan leikkaaminen on työlästä, eikä tuo minun valmistamani laukku ei ole kevyimmästä päästä, mutta tukevaa ja monipuolista materiaalia se on. Voisin kuvitella, että naturelli väri sopii parhaiten muotoilutöihin. En ole vielä varma, miten yksityiskohdat erottuvat syvistä tummansävyistä.

Seuraava suurempi työ on kameralaukku. Hankimme Kirsikan kanssa pitkän objektiivin, joten alkuperäinen laukku alkaa käydä pieneksi. Suunnittelemassani mallissa on omat haasteensa, but that's another story for another day.

Edit:

Kuvista sellainen huomio, että Blogger (tai siis Picasa) "korjaa" kuvien valotusta, joten varsinkin palaesimerkkikuvista alempi näyttää todellisuutta vaaleammalta.

Pappi, lukkari ja sitä rataa

Vakoilujännärin ei tarvitse olla Bond ollakseen toimiva. Asian todisti jo Len Deighton, josta itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta muuten kuin Michael Cainen tähdittämästä elokuvasta Salaisen agentin kansio. Elokuvassa Caine esittää tiedustelupalvelun tavallista jalkamiestä, jonka kyvyt ovat sanotaanko vaikka inhimilliset verrattuna nykyisiin muistinsamenettäneisiin superagentteihin ja vastaaviin.

Le Carrén hahmot toimivat vastaavalla maaperällä. Osa saattaa olla herrasmiesvakoojia, mutta myös he pyörivät ruskeansävytteisessä maailmassa, jossa tupakansavu on pinttynyt kulahtaneisiin huonekaluihin ja jossa edustustyössä juodaan Etelä-Afrikasta tuotua halpaa sherryä, joka on naamioitu oikeaksi tavaraksi kaatamalla se karahveihin.

Pappi lukkari talonpoika vakooja onnistuu välittämään Le Carrén kirjojen nukkavierun tunnelman mainiosti. Melkein voi kielensä päällä maistaa kupin pohjalle tuntikausiksi jääneen kitkeröityneen teentilkkasen suussaan. "Oikeaan" vakoilutyöhön liittyvä loputon paperityö kuvataan myös onnistuneesti unohtamatta kuitenkaan muistuttaa vakoilun vaaroista. Tällä kertaa väkivaltaa ei varsinaisesti näytetä, vaan "pelaajat" lähinnä todistavat väkivallan raakoja seuraamuksia. Ovenraosta näkyvä vilaus näyttäisi vihjaavan, että kun hyökkäys tulee, sitä on käytännössä mahdotonta pysäyttää.

Näyttelijävalinta tukee myös realistista vaikutelmaa. Le Carrén romaanille uskollisesti näyttelijöiksi on valittu ikääntyviä näyttelijöitä, joita ei ole liiaksi sliipattu. Oli riemastuttavaa nähdä hahmoilla rumia comb-overeita. Naishahmoja oli vähän, naisiin yleensäkin viitattiin lähinnä miesten keskinäisissä keskusteluissa. Päähenkilön vaimo kuvattiin tyylikkäästi selkänsä hahmolle kääntäneenä, käytännössä kasvottomana henkilönä. Gary Oldmanin esittämä George Smiley on pitänyt itseään lahjakkaana ihmistuntijana, mutta on ilmiselvästi tehnyt virheitä vastapuolella toimivan päävihollisensa suhteen. Rakoileeko miehen usko itseensä, kun oma vaimokin on arvoitus?

Elokuva on hidastempoinen, eikä kukaan juokse lautaseinien läpi. Lisäksi tulkinta poikkeaa täysin Panaman räätälin,, toisen Le Carrén romaaniin perustuvan elokuvan, maalaamasta kuvasta ja onnistuu olemaan kiehtova pisto kiehtovan tirkistelykulttuurin arkipäivään.

On itsessään mielenkiintoista, että elokuva on tehty juuri näinä aikoina. Toisaalta elokuva on sävyltään ajaton: Neuvostoliitto on erittäin vahvasti taka-alalla ja toiminta, jos tapahtumia voi toiminnaksi sanoa, keskittyy purkutuomion partaalla olevaan, lontoolaiseen rakennukseen.

Omalla sukupolvellani tuskin on samaa painostavan kylmän sodan tuntua kuin vaikkapa vanhemmillamme. Siksi vanhojen valtion tiedote-elokuvien selailu onkin kiintoisaa. Ainakin Yhdysvalloissa TV:n täyteohjelmina käytetyt ja kouluissa näytetyt sotavoimien tiedotteet, evakuointiohjeet ja vastaavat maalaavat kuvaa maailmasta, jossa ydinpommin iskeytyminen Smalltown American asukasyhdistyksen kokoustiloihin on vain hengenvedon tai kahden päässä. "Nyt meillä on uusi hieno ohjuspuolustusjärjestelmä!" "Tällaista vahinkoa tekee sadan kilotonnin ydinpommi." "Näin puolustaudut laskeumalta."

Asiaan on tarttunut myös Charles Stross mainioissa Laundry files -kirjoissaan. Stross yhdistää tupakantumpinkatkuiseen vakoilujännäriin myös tietotekniikkaa, kvanttimekaniikkaa ja lovecraftilaista kauhua, mutta nämä aiheet ja niiden käsittely ansaitsevat oman blogitekstinsä.

Lopuksi vielä Dexter-fanien iloksi Salaisen agentin kansion alkutekstit, suosittelen toki muillekin.

Tarkaksi mieheksi nimetön (elokuvassa Harry Palmeriksi nimetty) ei anna kahvin hautua kovin pitkään.

Fallout-fanien kannattaa katsastaa myös pelin tekijöitä mitä ilmeisimmin innoittanut dokkari.

Pettymyspiirakkaa ja täyteläisyyttä

Oletteko sattuneet koskaan syömään kahvilassa hyvältä näyttänyttä piirakkaa, joka osoittautuukin pettymykseksi? Minusta on ainakin harmillista syödä piirakkaa, jossa on kaikki jotain yksittäistä komponenttia lukuunottamatta.

Palataan lukioaikaan, jolloin arvostin kinkkupiirakkaa ylitse kaiken. Kinkkupiirakasta on puhuttu ennenkin tässä blogissa. Voileipäkakkusukujuhlat olivat OK, mutta kun tarjolla oli kinkkupiirakkaa... Täyteläinen munajuustotäyte kasvishärpätyksineen ja makoisaa kinkkua, mikäs sen parempaa. No vaikkapa näppärästi koottu kasvispiirakka. Täytteen rungoksi vaikka pinaattia tai mangoldia sekä mahdollisesti mietoja kasviksia ja sieniä. Purutuntumaa ja lisämakua pinjansiemenistä, paahdetuista casheweista tai pätkityistä voipavun paloista. Lopuksi jokin piristävä elementti, klassisesti riittävän terävää fetajuustoa siellä sun täällä. Pepperoni, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi ja homejuusto varmasti toimivat myös.

Pettymyspiirakkaan valitaan mahdollisimman mauttomia oliiveja ja mautonta fetaa.

Täyteläiset kermakastikkeet ovat pitkään olleet meikäläiselle myös sellainen hyvää-mutta-pahaa-juttu. Kermakastikkeen mieto maku yhdistettynä paksuun, täyteläiseen koostumukseen ja maitomaiseen tuoksuun alkaa pian ellottaa minua. Usein tärkein makukomponentti on myös mieto ja täyteläinen, esimerkiksi savulohi tai vaikkapa katkarapu. Ongelmaa voi yrittää korjata lisäämällä suolaa ja vaikkapa sitruunamehua, jolloin pitää tietysti varoa juoksettumista.

Tänään tajusin, mitä pastan kanssa särvittävä kermakastike loppujen lopuksi kaipaa. Yllättäen samat komponentit vaikuttaisivat ratkaisevan kuin piirakassakin: perusmaun ja täyteläisyyden lisäksi tarvitaan purutuntumaa ja jokin piristävä elementti. Pastassa purutuntuma tulee yleensä itse makaroonista, mutta vaikkapa spagetti tai linguini livahtavat kuin vahingossa kurkusta alas.

Perinteisessä sinihomejuusto-päärynäpastassa tarvittavat elementit ovat ehkä yllättäviäkin. Purutuntuma tulee paahdetuista pinjansiemenistä, mutta piristystä tuovat sinihomejuustomurut ja päärynä. Minusta yhdistelmä on yllättävä siksi, että sinihomejuusto on varsinaisen kermakastikkeen perusmaku, mutta murut onnistuvat luomaan riittävän kontrastin. Päärynä taas on yllättävä siksi, että se on mieto ja koostumukseltaan melko täyteläinen. Nähdäkseni kontrasti syntyy päärynän makeudesta ja raikkaudesta.

Pettymyspiirakkaa söin Lahden Anttilan yläkerrassa sijaitsevassa Cafe Charlottassa. Tiskissä piirakoista oli leikattu neljänneksiä ja olin ulkoilulauantain jäljiltä nälissäni, joten ajattelin, että siinä olisi sopiva setti. Kasvispiirakka oli perustauhkaa: ainakin purjoa, porkkanaa, oliiveja ja fetaa hapanmaitovalmisteesta, munasta ja juustosta valmistetussa täytteessä. Lopulta pala oli kuitenkin puolet odotetusta niin kooltaan kuin maultaan.

Pieni pettymys ei kuitenkaan horjuta Charlotan asemaa suosikkikahvilanani Lahdessa. Yritin kovasti pitää Sinuhesta, mutta siellä kaikki paakkelssit ovat melkeinpä olleet pettymyksiä.

Ehkä elämäni parasta piirakkaa sain kuitenkin Tallinnassa. Kirsikka muistutti asiasta ja on ilmeisesti aika lailla samaa mieltä. Kyseessä oli jonkin sortin kirsikkainen murupiirakka, jossa maistui ainakin manteli. Siinä tavoitetta tulevaan.

Heinolan harmaudesta

Vietimme uuttavuotta ystävien luona Heinolassa. Kyseinen pariskunnan parempi puolisko on Kirsikan pitkäaikaisia kavereita, itse olen oppinut tuntemaan heitä vasta pikku hiljaa. On hauskaa, miten tietyllä tavalla erilaista väkeä he ovat kuin me. Työ määrittää jo paljon, vakituinen vaatii jossain määrin erilaista elämänrytmiä kuin kääntäjäpariskunnan kotona suorittama työ, tietysti puhumattakaan lapsista.

Heinola näyttää joskus harmaalta, mutta kunhan harmaan taivaan alta pilkistää vähän valoa, niin vaikutelma osaa olla kaunis. Kaupunkiin saapuessa ja siellä täällä kuljeskellessa kulkijaa ympäröivät usein rumat rakennukset eri aikakausilta. Hauskasti rumatkin rakennukset näyttävät kuitenkin toisinaan varsin viehkoilta ja voi vain ihmetellä, kuinka taidolla ja ajatuksella rakennukset on sijoiteltu ympäristöönsä. Heinola on selvästi ollut ultramoderni betonimuotoiluparatiisi.

Heinolaa tuntematta osaan kuitenkin sanoa, että kaupungissa on ehdottomasti asioita, joista pidän. Kaupunki on ihmisenkokoinen ja siellä on jopa elämää. Ravintola Maisteri osoittautui myös erinomaiseksi. Lama on tainnut kädä heinolalaisten tilipussilla pahemmin kuin muualla Suomessa, kun uudenvuodenaattoillallisella ei näkynyt kuin pari hassua seuruetta. Olisi ikävää, jos ravintolaa ei seuraavalla kerralla enää olisi.

Olisikohan Heinola sopiva paikka meille? Meitä kun ei työpaikan sijainti sido, voimme asua missä vain haluamme. En usko, että häviäisimme muutossa muuta kuin Lahdessa sijaitsevan mahtavan maakuntakirjaston. Savonlinnalaiset tietysti toivoisivat, että muuttaisimme sinne. Ja onhan siellä uusi Emerald Cityltä näyttävä Muikku-kirjasto.

Kohtaamisia ja kuvaamisia

Viikonlopun huvituksena oli visiitti kummitädin luo. Viime vuosina on saanut huomata, miten eri tavalla nykyään kohtaa lapsuutensa ihmisiä. Aikanaan itse on ollut huomion keskipisteenä ja aikuiset ihmiset kiinnostuksineen ovat jääneet huomiotta. Nyt, vieläpä kun näkee harvakseltaan, oppii uusia puolia itselle tutuista ihmisistä, heidän iloistaan, suruistaan ja kiinnostuksenkohteistaan.

En esimerkiksi aiemmin tiennyt, että kuvaus kuuluu kummitädin harrastuksiin. Hänen kuviaan selatessa oli myös hauska nähdä, miten erilainen tapa hänellä on kuvata. Luontokohteet ja sumuiset päivät, niistä hän piti kovasti. Minä taas kuvaan mielelläni ihmisiä.

Luulen myös ymmärtäväni, miksi sumu kiehtoo. Sumu hiljentää äänet, pehmentää rajat, antaa mielikuvitukselle tilaa. Sumu voi olla yhtä aikaa rauhallinen ja jännittävä. Silmä tuntuu kuitenkin vaativan myös ankkuripisteen, yksityiskohdan tai terävän pisteen.



Kummitädin kuvien joukossa oli yksi, jossa sumuiseen maisemaan yhdistyi terävärajainen, lähes musta oksan silhuetti. Omalla kohdallani olen huomannut, että pidän myös huomattavasti selkeistä, helposti eroteltavista kokonaisuuksista. Nykyisissä CGI-elokuvissa hyperrealismi tunnutaan sekoittamaan yli menevään yksityiskohtaisuuteen. Esimerkiksi Transformers-elokuvan jättirobotit olivat minun silmiini pelkkää suttua ja näyttivät kaikki samalta, ankkuripistettä ei ollut. Kuvassa alla Kirsikka taas toimii hienosti ankkuripisteenä.



Kuva on Prahasta, joka on todellinen turistirysä, joskin erittäin mukava ja kaunis sellainen. Jossain vaiheessa turismista on tullut rahvaanomaista ja turistien suosimien paikkojen kiertämisestä jotain, mitä pitäisi välttää. Loppujen lopuksi miksi turhaan ottaa jotenkin elitistinen asenne turisteilua kohtaan?

Turistikuvat taas ovat oma juttunsa. Usein turistikuvat tuntuvat elottomilta, niissä kuvataan maisemia, palatseja, pytinkejä ja poseeraavia kavereita. Prahan reissulla yritin sen sijaan kuvata tunnelmia, ihmisiä ja elämää.





Itselleni kameran takana olemisesta oli muutakin etua: en pidä väkijoukoista, mutta kameran takaa tarkasteltuna olin ikään kuin väkijoukon ulkopuolella ja saatoin kohdata itseäni ahdistavia asioita jossain määrin ironisesti.



Kuten kuvista näkyy, vielä on varaa kehittyä. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei valokuvaus osoittautunut omalla kohdallani pelkäksi villitykseksi, vaan antaa edelleenkin uuden näkökulman maailmaan.

EDIT: Napsauta kuvia, jos haluat nähdä isomman version.