Alun perin piti kirjoittaa vuoden aikana lukemistani dekkareista, mutta päätin sitten kuitenkin kirjoittaa joitakin näkemyksiäni suhtalaisen tuoreen free-kääntäjän elämästä.
Ensinnäkin, käännösopiskelijalle koulunpenkiltä työmaailmaan siirtyminen ei ole se kaikista helpoin askel. Opinnot muun muassa venyvät helposti. Ainakin minun aikanani ulkomaan kieliharjoittelu oli usein pakollinen osa koulutusohjelmia. Useimmissa tapauksissa kieliharjoittelu tarkoitti puolen vuoden tai vuoden vaihto-opiskelua. Periaatteessahan vaihtoajan ei pitäisi pidentää opintoja, mutta aika usein opiskelija putoaa osin koulutusohjelman kärryiltä, eli käynnissä olevan lukuvuoden toisella puoliskolla ei välttämättä tarjotakaan opiskelijan tarvitsemia kursseja. Itse odottelin kurssien järjestämistä varsin pitkään vain huomatakseni, ettei niitä enää järjestetäkään.
Odotellessani kursseja tein keikkaa Olavinlinnassa. Lopulta oli vaarana, että opinnot jäävät ja linna valtaa melko lailla pysyvän paikan elämästä. Kun viimein sain gradun valmiiksi, jouduin odottelemaan puolisen vuotta, että saan paperit pihalle. Kesällähän ei yliopiston kansliassa juuri elämää ole. Vasta kun sain gradun kouraani, pystyin aloittamaan täysipainoisen työnhaun. Työnhaku kesti monta kuukautta, eli kaiken maailman odottelua oli ehtinyt kertyä jo melko pitkä pätkä. Freelance-suhteeni alkoi marraskuussa ja sain odotella ensimmäisiä kunnon töitä tammikuuhun. Kaiken odottelun perusteella tiedän varsin hyvin, miltä työttömästä tuntuu.
Ymmärrän myös hyvin, miksi aloitteleva kääntäjä on valmis hyväksymään melkein mitkä tahansa työehdot. Työpaikkoja ei varsinaisesti ole joka puun takana ja tokihan kääntäjä haluaa päästä tekemään työtä, johon on vaikkapa sen seitsemän vuotta elämästään uhrannut.
Kirsikka oli aloittanut AV-kääntäjänä (tekee tekstityksiä televisioon) jo huomattavasti ennen kuin minä sain paikan käännösalalta. Itse käännän asiatekstejä, eli olen pääasiassa teollisuuden ja talouselämän palveluksessa. Siinä vaiheessa kun itse pääsin varsinaiseen työhön käsiksi, alkoi olla selvää, että kovinkaan tasa-arvoisesta alasta ei ole kyse. Alkuvaiheessa saatoin tehdä vaikkapa viikon töitä kuukaudesta ja tienata sillä helposti tuhat euroa. Kuun lopussa vertailimme tilejämme ja oh hoh, miten Kirsikalla saattoi olla samanmoinen tili kuin minulla, vaikka hän teki kolme kertaa enemmän töitä?
Toisinaan kuulee nurinoita siitä, kuinka käännökset ovat kalliita. Yllättävän usein nurisijat ovat vieläpä työn tilaavia talousalan ihmisiä. Pitäisi kenties muistuttaa heille, että mistä heidän omat palkkionsa usein koostuvat. Konsultin varsinainen tuntitaksa sisältää myös laskutus-, tila-, terveydenhuolto-, lomapalkkio-, työterveydenhuolto-, työväline- ja matkakuluja, plus tietysti 22,5-23,85% YEL-maksut työtulosta (uusilla yrittäjillä sentään on neljän vuoden ajan alennus YEL-maksuihin). Pelkät yhteydenotot vievät aikaa myös, ja aika usein unohdetaan, että kääntäjä käytännössä päivystää toimeksiantoja odotellessaan.
Minimipalkkioita ihmetellään myös usein. "Miten joku kehtaa laskuttaa muutamasta rivistä X euroa?" Iso osa kääntäjän työstä on lähdetekstiin tutustumista, minkä lisäksi pikkutekstien valmisteluun kuluu suhteessa huomattavasti enemmän aikaa kuin pitkien käännösten valmisteluun. Usein lyhyet käännettävät ovat myös hyvin tiivistä tekstiä, esimerkiksi yritysten kivijalkoja tai mainoksia, joissa tekstiä on vähän mutta jotka vaativat huomattavasti ajatusta. Tekstihän ei koostu pelkästään sanoista, vaan myös sitä ympäröivästä kontekstista, eli esimerkiksi kuvista. Teksti on useimmiten myös osa suurempaa kokonaisuutta, eli teksti ei saa vaikuttaa orvolta muiden asiakkaan julkaisemien tekstien joukossa.
Käänsin taannoin erääseen kauppakeskukseen liittyviä tekstejä. Eilen sain tehtäväkseni täydentää tekstejä noin viiden sanan edestä ja yllätys yllätys, minimipalkkiota ei haluttu maksaa. Töiden välissä oli ollut jo jonkin aikaa, joten jouduin tutustumaan tekstimateriaaliin uudestaan, minkä lisäksi tutkin aiempaa käännöstäni nähdäkseni, oliko kyseisiä sanoja käytetty aiemmin. Tämän lisäksi selvitin kohdekielisistä rinnakkaisteksteistä, kuinka kyseisiä sanoja käytetään kohdekielen tekstikulttuurissa. Toisin sanoen, en nyhtänyt sanoja vain päästäni.
Luettelen nyt joitakin yleisiä käännöstyöhön liittyviä tehtäviä, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi: tilausten vastaanotto ja tarkistus, laskujen laatiminen, arvonlisäveroilmoitusten tekeminen, arvonlisäveron yhteenvetoilmoitusten tekeminen ulkomaille tehtäville käännöstöille, työtilausten odottaminen (työtilauksia voi tulla tilaajan maasta riippuen myös esimerkiksi kuuden jälkeen tai sunnuntaina), työvälineiden ja työtilojen hankinta ja ylläpito, työterveyshuollon järjestäminen ja asiakashankinta.
Varsinaiseen työhön kuuluu kääntämisen lisäksi muun muassa työhön liittyvän sisällön vastaanotto ja tarvittaessa muokkaus, johon voi liittyä tekstin poimintaa skannatuista asiakirjoista, varsinaisten käännösprojektien luominen käännössovelluksia varten, asiakasviestintä ja mahdollisten muutosten täydentäminen käynnissä olevaan projektiin, sanastojen luominen sekä laadunhallintasovellusten käyttö ja QA-raporttien laatiminen.
Luonnollisesti käännöstyöhön kuuluu myös varsinainen kääntäminen ja siihen liittyvä jatkuva tiedonhaku, eli termien etsiminen, lähdetekstin sisällön ymmärtämistä tukevan sisällön etsiminen sekä asiakkaan muun tekstiaineiston tyylianaalyysi. Uuden tekstin pitäisi olla mahdollisimman yhteneväinen asiakkaan muiden tekstien kanssa niin termeiltään kuin tyyliltäänkin. Rinnakkaisaineistoa käytetään myös tekstin tyylin luontevuuden tarkistamiseen ja mahdollisesti kielioppikysymysten ratkomiseen. Lähdetekstien sisältö ei myöskään aina pidä kutiaan, vaan se pitää tarkistaa muista lähteistä ja luonnollisesti myös asiakkaalta.
Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, eikä kääntäjän onneksi tarvitse yleensä perustella palkkioitaan. Ilmeisesti oppi ei kuitenkaan ole kaikille osapuolille mennyt perille, koska miten muuten voi olla mahdollista, että tekstitysalalla hintoja poljetaan niin järjettömän paljon? Onko reilua, että AV-kääntäjien on joko hyväksyttävä toimistojen hinnoittelu tai siirryttävä pois alalta, jolle yhteiskunta heidät on kouluttanut?
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
maanantai 29. lokakuuta 2012
Luenko laatukirjallisuutta?
Katsoimme Kirsikan kanssa taannoin Caligulan, tuon vähän niinko Pasolinin jalanjälissä kulkevan Roomaan sijoittuvan huvittelupätkän, jonka Penthouse tuotti aikanaan ravistaakseen puritaanisia elokuvamarkkinoita kovalla pornolla. Elokuvasta heräsi kesksutelu muista Rooma-pätkistä, erityisesti Quo Vadisista (1951). Elokuvasta puhe kääntyi kirjallisuuteen, tässä tapauksessa Henryk Sienkiewicziin, tosin tuolloin en muistanut jampan nimeä.
Keskustelun pointti oli siinä, että varsinkin meikäläinen on opiskellut kirjallisuustiedettä ja tutustunut brittiläiseen ja ameriikkalaiseen kirjallisuuteen akateemisella tatsilla. Tästä huolimatta "klassikot" ja joskus "laatukirjallisuudeksi" määritellyt murikat eivät varsinaisesti ole olleet lukulistalla pitkään aikaan. Onko siis kirjallisuusmakuni pinnallinen, luenko pelkkää roskaa?
Väittäisin, että ei, kirjallisuus kehittyy yleisön maun mukaan. Lyriikka on jäänyt esimerkiksi proosan jalkoihin jo vuosikymmeniä sitten, yhtä lailla proosaa pidettiin joskus köykäisenä kaurana. Nykylukijaa ei välttämättä kiinnosta modernismin raskailla välineillä luodut jännitteet. Kirjailijoilta ei ole loppunut sanottava kesken, mutta viesti menee perille kevyemminkin.
Hyvänä esimerkkinä hyvin luettavasta mutta paikoin varsin järkyttävästä ja varsin syvällisestä kirjallisuudesta on Iain (M.) Banksin tuotanto. Tuntuu siltä, että Banks toteuttaa Kurt Vonnegutin linjaa, eli että lukijalle pitää kertoa, missä mennään, jännityksestä viis.
Luin äskettäin Banksin Kulttuuri-romaanin Surface Detail, joka käsittelee moraalikäsityksen kehittymistä sekä tosimaailman ja virtuaalimaailman totuusarvoja. Kirja esittelee asiat useiden eri yksilöiden näkökulmista, sekä virtuaaliympäristössä että reaalimaailmassa. Onko helvettien ylläpitäminen moraalisesti oikein? Kuinka "todellista" on elämä virtuaalimaailmassa, voiko virtuaalimaailman ja reaalimaailman tapahtumille asettaa saman totuusarvon?
Näkökulmien rikkaus luo laajan kokonaiskuvan kirjan moraalisesta kentästä. Kiistan osapuolet ovat erittäin kehittyneitä kulttuureita, joten niiden pitäisi olla moraaliltaankin hyvin kehittyneitä. Kaikesta huolimatta osapuolet päätyvät ratkaisemaan kiistan sodan avulla: ensin virtuaaliympäristössä, mutta kun toinen osapuolista on häviöllä, kiista leviää reaalimaailmaan. Tilanteen ironisuutta vahvistaa se, että sääntöjä rikkova osapuoli on "kehittyneempi" osapuoli ja moraalinen tulenkannattaja, eli helvettiä vastustava osapuoli.
Banks toisin sanoen tuntuu kiistävän moraalin objektiivisuuden edes lähellä moraalin kulminaatiopistettä. Moraalin tielle astuu politiikka ja toisaalta kulttuurin määrittävät perusarvot, jotka eivät välttämättä ole muuttuneet vuosisatojen ja tuhansien kuluessa.
Banksin ehkä nerokkain luomus on Kulttuuri, anarkistinen utopia, jossa yksilön kaikki materiaaliset tarpeet on tyydytetty ja jossa ihminen on vapaa tekemään lähes mitä tahansa. Kulttuuri edustaa ihmiskuntaa, mutta käytännössä sitä hallitsevat ja ohjaavat lähes jumalaisella älyllä varustetut tekoälyt. Suunnattomasta viisaudesta huolimatta Kulttuuri toteuttaa edelleen Eurooppaan niin vahvasti iskostunutta lähteyskäskyä ja yrittää levittää omaa moraalista credoaan ympäri maailmankaikkeutta. Muut kehittyneet sivilisaatiot luonnollisesti katsovat toisten asioihin jatkuvasti sekaantuvaa Kulttuuria nenänvarttaan pitkin.
Surface Detailin moraalimääritelmä vahvistuu lopussa: Kulttuuri on kerrankin joutunut olemaan sivustakatsojana, koska muuten se olisi menettänyt moraalisia papukaijamerkkejä muiden silmissä. Kulttuurin edustajat kuitenkin hihkuvat tyytyväisinä, kun helvetin vastustajat onnistuvat pommittamaan helvettejä ylläpitävät tietoalustat. Lukijalle kerrotaan myös, että konfliktin jälkeen helvettien ylläpitämisestä tulee moraalisesti tuomittavaa koko galaksissa.
Banks ei käsittele Kulttuuria pelkästään implisiittisesti eli kuvailemalla ympäristöä ja hahmoja sekä hahmojen tekoja, vaan kertoo lukijalle ironiseen sävyyn implisiittisesti Kulttuurin toiminnasta ja asemasta galaktisessa yhteisössä. Toisin sanoen Banks rikkoo, aivan kuin Vonnegut aikanaan, Aristoteleen määrittelemää draaman perussääntöä: asiat pitää näyttää, niistä ei pidä kertoa.
Tekstissä on vahva itseironinen sävy, Banks on skotlantilaisen akateemisen anarkismin vahva edustaja. Hänen kirjansa eivät ole mitään anarkistista propagandaa, päin vastoin - hän suomii usein enemmän anarkisteja ja yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle harhautuvia lempilapsiaan kuin vaikkapa riistokapitalisteja. Ei sillä, että kukaan selviäisi iskuitta. Teemat toistuvat niin Banksin science fiction- kuin perusromaanikirjallisuudessakin.
Ironia, huumori ja eläväntuntuiset hahmot kuitenkin keventävät lukukokemusta ja raskaimmillaankin ja synkimmilläänkin Banksin teokset ovat viihdyttäviä. Minua hämmästyttää edelleen, kuinka Banks onnistuu pitämään "pienen ihmisen" näkökulman luettavana maailmankaikkeudessa, jossa yksilöllä ja varsinkin ihmisyksilöllä ei ole juurikaan merkitystä, yksittäiset planeetat ja kokonaiset sivilisaatiotkin ovat mitättömiä kärpäsenkakkoja galaktisessa kokonaisuudessa. Lukijalle henkilöt merkitsevät.
Keskustelun pointti oli siinä, että varsinkin meikäläinen on opiskellut kirjallisuustiedettä ja tutustunut brittiläiseen ja ameriikkalaiseen kirjallisuuteen akateemisella tatsilla. Tästä huolimatta "klassikot" ja joskus "laatukirjallisuudeksi" määritellyt murikat eivät varsinaisesti ole olleet lukulistalla pitkään aikaan. Onko siis kirjallisuusmakuni pinnallinen, luenko pelkkää roskaa?
Väittäisin, että ei, kirjallisuus kehittyy yleisön maun mukaan. Lyriikka on jäänyt esimerkiksi proosan jalkoihin jo vuosikymmeniä sitten, yhtä lailla proosaa pidettiin joskus köykäisenä kaurana. Nykylukijaa ei välttämättä kiinnosta modernismin raskailla välineillä luodut jännitteet. Kirjailijoilta ei ole loppunut sanottava kesken, mutta viesti menee perille kevyemminkin.
Hyvänä esimerkkinä hyvin luettavasta mutta paikoin varsin järkyttävästä ja varsin syvällisestä kirjallisuudesta on Iain (M.) Banksin tuotanto. Tuntuu siltä, että Banks toteuttaa Kurt Vonnegutin linjaa, eli että lukijalle pitää kertoa, missä mennään, jännityksestä viis.
Luin äskettäin Banksin Kulttuuri-romaanin Surface Detail, joka käsittelee moraalikäsityksen kehittymistä sekä tosimaailman ja virtuaalimaailman totuusarvoja. Kirja esittelee asiat useiden eri yksilöiden näkökulmista, sekä virtuaaliympäristössä että reaalimaailmassa. Onko helvettien ylläpitäminen moraalisesti oikein? Kuinka "todellista" on elämä virtuaalimaailmassa, voiko virtuaalimaailman ja reaalimaailman tapahtumille asettaa saman totuusarvon?
Näkökulmien rikkaus luo laajan kokonaiskuvan kirjan moraalisesta kentästä. Kiistan osapuolet ovat erittäin kehittyneitä kulttuureita, joten niiden pitäisi olla moraaliltaankin hyvin kehittyneitä. Kaikesta huolimatta osapuolet päätyvät ratkaisemaan kiistan sodan avulla: ensin virtuaaliympäristössä, mutta kun toinen osapuolista on häviöllä, kiista leviää reaalimaailmaan. Tilanteen ironisuutta vahvistaa se, että sääntöjä rikkova osapuoli on "kehittyneempi" osapuoli ja moraalinen tulenkannattaja, eli helvettiä vastustava osapuoli.
Banks toisin sanoen tuntuu kiistävän moraalin objektiivisuuden edes lähellä moraalin kulminaatiopistettä. Moraalin tielle astuu politiikka ja toisaalta kulttuurin määrittävät perusarvot, jotka eivät välttämättä ole muuttuneet vuosisatojen ja tuhansien kuluessa.
Banksin ehkä nerokkain luomus on Kulttuuri, anarkistinen utopia, jossa yksilön kaikki materiaaliset tarpeet on tyydytetty ja jossa ihminen on vapaa tekemään lähes mitä tahansa. Kulttuuri edustaa ihmiskuntaa, mutta käytännössä sitä hallitsevat ja ohjaavat lähes jumalaisella älyllä varustetut tekoälyt. Suunnattomasta viisaudesta huolimatta Kulttuuri toteuttaa edelleen Eurooppaan niin vahvasti iskostunutta lähteyskäskyä ja yrittää levittää omaa moraalista credoaan ympäri maailmankaikkeutta. Muut kehittyneet sivilisaatiot luonnollisesti katsovat toisten asioihin jatkuvasti sekaantuvaa Kulttuuria nenänvarttaan pitkin.
Surface Detailin moraalimääritelmä vahvistuu lopussa: Kulttuuri on kerrankin joutunut olemaan sivustakatsojana, koska muuten se olisi menettänyt moraalisia papukaijamerkkejä muiden silmissä. Kulttuurin edustajat kuitenkin hihkuvat tyytyväisinä, kun helvetin vastustajat onnistuvat pommittamaan helvettejä ylläpitävät tietoalustat. Lukijalle kerrotaan myös, että konfliktin jälkeen helvettien ylläpitämisestä tulee moraalisesti tuomittavaa koko galaksissa.
Banks ei käsittele Kulttuuria pelkästään implisiittisesti eli kuvailemalla ympäristöä ja hahmoja sekä hahmojen tekoja, vaan kertoo lukijalle ironiseen sävyyn implisiittisesti Kulttuurin toiminnasta ja asemasta galaktisessa yhteisössä. Toisin sanoen Banks rikkoo, aivan kuin Vonnegut aikanaan, Aristoteleen määrittelemää draaman perussääntöä: asiat pitää näyttää, niistä ei pidä kertoa.
Tekstissä on vahva itseironinen sävy, Banks on skotlantilaisen akateemisen anarkismin vahva edustaja. Hänen kirjansa eivät ole mitään anarkistista propagandaa, päin vastoin - hän suomii usein enemmän anarkisteja ja yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle harhautuvia lempilapsiaan kuin vaikkapa riistokapitalisteja. Ei sillä, että kukaan selviäisi iskuitta. Teemat toistuvat niin Banksin science fiction- kuin perusromaanikirjallisuudessakin.
Ironia, huumori ja eläväntuntuiset hahmot kuitenkin keventävät lukukokemusta ja raskaimmillaankin ja synkimmilläänkin Banksin teokset ovat viihdyttäviä. Minua hämmästyttää edelleen, kuinka Banks onnistuu pitämään "pienen ihmisen" näkökulman luettavana maailmankaikkeudessa, jossa yksilöllä ja varsinkin ihmisyksilöllä ei ole juurikaan merkitystä, yksittäiset planeetat ja kokonaiset sivilisaatiotkin ovat mitättömiä kärpäsenkakkoja galaktisessa kokonaisuudessa. Lukijalle henkilöt merkitsevät.
torstai 25. lokakuuta 2012
Työkalupakin päivitys
Olen ehkä maininnut aiemminkin, että työskentelen freelance-kääntäjänä. Ainakin kääntäjäkollegat ja kääntämistä opiskelleet kaverit tietävätkin, kuinka paljon tekniikkaa alalla käytetään nykyään. Ei, pelkkä Wördi ei oikein riitä.
Ehkä tärkein työkalu nykyään on verkkoselain, koska käännöstyö vaatii paljon tiedonhakua. Varsinaiseen kääntämiseen tarvitaan kuitenkin käännösmuistiohjelmaa. Käännösmuistin idea on siinä, että ohjelma "muistaa" lähdetekstin lauseen tai muun tekstinpätkän ja sitä vastaavan kohdekielisen käännöksen. Näin toistuvia lauseita ei tarvitse näpytellä samassa tekstissä uudestaan, ja jos jossain käännöksessä myöhemmin tulee sama lause tai lausetta huomattavasti muistuttava teksinpätkä, vastine on valmiina muistissa. Lisäksi muistin sisältöä voi hyödyntää esimerkiksi termien etsimiseen.
Alan standardina ovat pitkään olleet SDL:n käännöstuotteet. Viime vuosina vahvaksi kilpailijaksi on noussut Kilgray Translationsin MemoQ. Hyvä näin, sillä SDL:n tuotteet eivät ole varsinaisesti kehittyneet kovinkaan vauhdikkaasti. Edelleen ehkä yleisimmin käytetty SDL:n käännösohjelma, TagEditor, on raskas ja työläs käyttää, eikä salli numeroiden muokkaamista, jos ne ovat jääneet ohjelman määrittämän käännettävän sisällön ulkopuolelle.
Vuonna 2009 SDL vastasi MemoQ:n haasteeseen julkaisemalla uuden Trados-version, joka on käyttöliittymältään aiempaa näppärämpi, mutta ohjelma on halvatun hidas ja raskas. MemoQ on nopea, näppärä ja tehokas, ja käännösmuistitoiminto on "älykkäämpi", se muistaa kokonaisia tekstejä yksittäisten lauseiden sijaan. Olin harkinnut MemoQin hankkimista pitkään, ja hankinkin sen viime kuussa 45 prosentin alennuksella.
Freelancerina toimimisen yksi ikävimmistä puolista on se, että joutuu päivystämään sähköpostin ääressä. Päiväkausien odottelun jälkeen tuntuu turhauttavalta, kun perjantaina lähtee hyvissä ajoin viikonlopun viettoon ja huomaa, että töitä on mennyt sivu suun pelkästään siksi, että on istunut puolitoista tuntia bussissa. Vihdoinkin tein asialle jotain ja hankin uuden Nokia-kännykän.
Olen pitkään vastustanut älykännyköitä, koska loppujen lopuksi en ole uskonut niiden erityisesti helpottavan jokapäiväistä elämääni. Itse asiassa en pitäisi edes koko kännykkää, jos työ ei sitä vaatisi. Näin ollen etsin itselleni yksinkertaisimman ja halvimman 3G-kännykän, jonka vain nopealla haulla löytyi, ja se oli Nokia C2-01. Alin hinta oli alun perin 65 euroa, mutta sitten tajusin, että Elisa Shopitissa on järjetön 58 euron tarjous. Tepastelin tuohon naapurin ostoshelvettiin, ja hintalapussa luki että 69 euroa - huijaustako? No, myymälässä oli kannettava asiakaskäyttöön ja kävinkin avaamassa tarjoussivun. Huvittavaa sinällään, että kannettava oli kytketty myymälän isoon laajakuvanäyttöön, joten saatoin osoittaa virheellisen hintatiedon. Tein varauksen ja lupasivat antaa puhelimen 58 euron hintaan.
Myyköhän Elisa varastoaan trendikkään, kosketusnäytöllä varustetun mutta muuten melko samanoloisen C2-02:n tieltä?
Yksinkertaisista puhelin/dataliittymistä TeleFinland tarjosi parhaan vaihtoehdon. Tuntui, että monessa paikassa dataliittymä ja puhelinliittymä pitäisi hankkia erikseen. TeleFinlandilla on myös meneillään alennus, jolla sain liittymän viiden euron kuukausihintaan 24 kuukaudeksi normaalin kympin sijaan.
Kunhan saan kännykän kouraani, sähköposti kulkee mukanani ja voin tarvittaessa vetää kannettavan esiin ja liittää sen 3G-verkkoon kännykän bluetoothin välityksellä, eikä tarvitse ensi vuonna Hartolan markkinoilla kiroilla. Se on sitä nykyaikaa, hyvässä ja pahassa.
Ehkä tärkein työkalu nykyään on verkkoselain, koska käännöstyö vaatii paljon tiedonhakua. Varsinaiseen kääntämiseen tarvitaan kuitenkin käännösmuistiohjelmaa. Käännösmuistin idea on siinä, että ohjelma "muistaa" lähdetekstin lauseen tai muun tekstinpätkän ja sitä vastaavan kohdekielisen käännöksen. Näin toistuvia lauseita ei tarvitse näpytellä samassa tekstissä uudestaan, ja jos jossain käännöksessä myöhemmin tulee sama lause tai lausetta huomattavasti muistuttava teksinpätkä, vastine on valmiina muistissa. Lisäksi muistin sisältöä voi hyödyntää esimerkiksi termien etsimiseen.
Alan standardina ovat pitkään olleet SDL:n käännöstuotteet. Viime vuosina vahvaksi kilpailijaksi on noussut Kilgray Translationsin MemoQ. Hyvä näin, sillä SDL:n tuotteet eivät ole varsinaisesti kehittyneet kovinkaan vauhdikkaasti. Edelleen ehkä yleisimmin käytetty SDL:n käännösohjelma, TagEditor, on raskas ja työläs käyttää, eikä salli numeroiden muokkaamista, jos ne ovat jääneet ohjelman määrittämän käännettävän sisällön ulkopuolelle.
Vuonna 2009 SDL vastasi MemoQ:n haasteeseen julkaisemalla uuden Trados-version, joka on käyttöliittymältään aiempaa näppärämpi, mutta ohjelma on halvatun hidas ja raskas. MemoQ on nopea, näppärä ja tehokas, ja käännösmuistitoiminto on "älykkäämpi", se muistaa kokonaisia tekstejä yksittäisten lauseiden sijaan. Olin harkinnut MemoQin hankkimista pitkään, ja hankinkin sen viime kuussa 45 prosentin alennuksella.
Freelancerina toimimisen yksi ikävimmistä puolista on se, että joutuu päivystämään sähköpostin ääressä. Päiväkausien odottelun jälkeen tuntuu turhauttavalta, kun perjantaina lähtee hyvissä ajoin viikonlopun viettoon ja huomaa, että töitä on mennyt sivu suun pelkästään siksi, että on istunut puolitoista tuntia bussissa. Vihdoinkin tein asialle jotain ja hankin uuden Nokia-kännykän.
Olen pitkään vastustanut älykännyköitä, koska loppujen lopuksi en ole uskonut niiden erityisesti helpottavan jokapäiväistä elämääni. Itse asiassa en pitäisi edes koko kännykkää, jos työ ei sitä vaatisi. Näin ollen etsin itselleni yksinkertaisimman ja halvimman 3G-kännykän, jonka vain nopealla haulla löytyi, ja se oli Nokia C2-01. Alin hinta oli alun perin 65 euroa, mutta sitten tajusin, että Elisa Shopitissa on järjetön 58 euron tarjous. Tepastelin tuohon naapurin ostoshelvettiin, ja hintalapussa luki että 69 euroa - huijaustako? No, myymälässä oli kannettava asiakaskäyttöön ja kävinkin avaamassa tarjoussivun. Huvittavaa sinällään, että kannettava oli kytketty myymälän isoon laajakuvanäyttöön, joten saatoin osoittaa virheellisen hintatiedon. Tein varauksen ja lupasivat antaa puhelimen 58 euron hintaan.
Myyköhän Elisa varastoaan trendikkään, kosketusnäytöllä varustetun mutta muuten melko samanoloisen C2-02:n tieltä?
Yksinkertaisista puhelin/dataliittymistä TeleFinland tarjosi parhaan vaihtoehdon. Tuntui, että monessa paikassa dataliittymä ja puhelinliittymä pitäisi hankkia erikseen. TeleFinlandilla on myös meneillään alennus, jolla sain liittymän viiden euron kuukausihintaan 24 kuukaudeksi normaalin kympin sijaan.
Kunhan saan kännykän kouraani, sähköposti kulkee mukanani ja voin tarvittaessa vetää kannettavan esiin ja liittää sen 3G-verkkoon kännykän bluetoothin välityksellä, eikä tarvitse ensi vuonna Hartolan markkinoilla kiroilla. Se on sitä nykyaikaa, hyvässä ja pahassa.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Sean Connery is like Nicolas Cage?
Eilen oli katsontavuorossa Coenin veljesten Nicolas Cage -elokuva Arizona Baby ajalta, jolloin Kaakki kaiketi vielä osasi valikoida elokuvatarjoukset suht järkevästi. Siitä tuli mieleeni aihe, josta on ollut pitkään tarkoitus kirjoittaa.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Veitsen estetiikasta
Ostin pari päivää sitten uuden Victorinox-linkkarin. Eilen käytiin hakemassa Kirsikallekin oma. En oikeastaan tarvinnut uutta veistä, mutta hetken harkinnan jälkeen sellaisen päädyin hankkimaan.
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
tiistai 29. toukokuuta 2012
Legoja tytöille!
Olen käynyt joitakin keskusteluja Legon uudesta tytöille suunnatusta Lego Friends -sarjasta. Olen itse kovin tyytyväinen sarjaan useasta syystä. Ensinnäkin, Legon aiempi tytöille suunnattu sarja, Bellville, oli mielestäni melko heikko. Sarja ei edustanut Legon syvintä olemusta, eli rakentelua, vaan setit koostuivat muutamasta isosta palikasta. Uuden sarjan kohdalla tätä ongelmaa ei ole. Toinen parannus on se, että uuden sarjan Lego-hahmot ovat samaa skaalaa kuin normaalit Lego-ukot, eli ne ovat suoraan yhteensopivia muihin sarjoihin ja muihin leikkeihin. Kolmanneksi, sarja tarjoaa samaistuttavia elementtejä hyvin erityyppisille tytöille rimpsrempsasta aina poikatyttöön.
Vasta-argumentit ovat nekin voimakkaita. Legojen suuri vahvuus on ollut sukupuoli- ja rotuneutraalius. Lego Cityssä kaikilla on keltatauti, tai sitten 60-luvulla pelätty aasialaisten levittäytyminen on toteutunut ja ihmiskunnan värierot ovat taipuneet 60-lukulaisen, keltaisen ihonvärikäsityksen mukaisiksi. Suuntaamalla Legot hempeän pinkinvärisinä, jossain määrin nukkemaisina tytöille ja liittämällä niihin vielä aivan yhtä 60-lukulaisia "naisen tehtäviä", itse kunkin sisäinen feministi älähtää.
Puhun nyt markkinoitsijan näkökulmasta ja vedän tökerön yleistyksen: ongelmallisesti Legot eivät ole vedonneet tyttöihin yleensä aivan yhtä hyvin kuin poikiin. Legojen sukupuolineutraalius on myös jossain määrin kyseenalainen asia. Lasten käsitys sukupuolirooleista korostuu ja eriytyy huomattavasti selkeämmin kuin aikuisten. Toki lapset ottavat mallia leluissa esitetyistä rooleista, mutta he myös tulkitsevat pienetkin yhteiskunnassa muulla tavoin esiintuleva roolit ja korostavat niitä selkeästi. Pikku-Eelis näkee jampan rekan ratissa tai rakennustyömaalla, ja Anitra juttelee mukavia kahviontädille (jonka äiti vielä nimeää kahviontädiksi), kurkistaa kauneussalongin neitokaista ja hymyilee kampaajatytölle.
On huomattava, että esimerkin työtehtävissä työskentelee myös toisen sukupuolen edustajia, mutta silti tyypillisesti jompikumpi sukupuoli on enemmän edustettuna, ja lapsen mustavalkoisessa maailmassa (taas yleistetysti) laajempi edustus tarkoittaa sääntöä. Iän myötä käsitys loivenee.
Uudessa Friends-sarjassaan Lego palvelee loppukäyttäjää, todellista asiakastaan, sitä räkänokkaista pikkutyttöä, joka tykkää poneista. Legolla on pohdittu, minkälaisia nykylapset ovat ja mitä he haluavat, ja ennen kaikkea miksi he haluavat isona: keksijöiksi, muotisuunnittelijoiksi, laulajiksi, eläinlääkäreiksi tai -pelastajiksi tai kahviontädeiksi. Tietysti joukossa on tulevia poliiseja, palomiehiä, pääjohtajia, seksikolumnin toimittajia ja vastaavia, mutta mikä estää leikkimästä jo valmiiksi tarjotuilla Legoilla?
Mainitsin jo aiemmin, että hahmot ovat samankokoisia kuin tavalliset Lego-ukot ja soveltuvat näin yhteisleikkeihin. Ajattelen Friends-sarjaa myös gateway-Legoina Legon muihin maailmoihin. Yhtäkkiä tytstyt voivatkin osallistua poikien linnaseikkailuihin niinä kammottavina prinsessoina ja ehkä oikealla ohjauksella kiinnostuvat kiehuvan pien kaatamisesta vihollisen niskaan, tornien flankeerauksesta, hilpareista ja siitä, kuinka levyhaarniska hankaloittaa hengittämistä mutta ei erityisemmin estä liikkeitä taistelussa. Ehkä Stephaniekin haluaa jossain vaiheessa hankkiutua eroon violetista pikkuavoautostaan ja siirtyä vaikka siniseen jeeppiin.
Vasta-argumentit ovat nekin voimakkaita. Legojen suuri vahvuus on ollut sukupuoli- ja rotuneutraalius. Lego Cityssä kaikilla on keltatauti, tai sitten 60-luvulla pelätty aasialaisten levittäytyminen on toteutunut ja ihmiskunnan värierot ovat taipuneet 60-lukulaisen, keltaisen ihonvärikäsityksen mukaisiksi. Suuntaamalla Legot hempeän pinkinvärisinä, jossain määrin nukkemaisina tytöille ja liittämällä niihin vielä aivan yhtä 60-lukulaisia "naisen tehtäviä", itse kunkin sisäinen feministi älähtää.
Puhun nyt markkinoitsijan näkökulmasta ja vedän tökerön yleistyksen: ongelmallisesti Legot eivät ole vedonneet tyttöihin yleensä aivan yhtä hyvin kuin poikiin. Legojen sukupuolineutraalius on myös jossain määrin kyseenalainen asia. Lasten käsitys sukupuolirooleista korostuu ja eriytyy huomattavasti selkeämmin kuin aikuisten. Toki lapset ottavat mallia leluissa esitetyistä rooleista, mutta he myös tulkitsevat pienetkin yhteiskunnassa muulla tavoin esiintuleva roolit ja korostavat niitä selkeästi. Pikku-Eelis näkee jampan rekan ratissa tai rakennustyömaalla, ja Anitra juttelee mukavia kahviontädille (jonka äiti vielä nimeää kahviontädiksi), kurkistaa kauneussalongin neitokaista ja hymyilee kampaajatytölle.
On huomattava, että esimerkin työtehtävissä työskentelee myös toisen sukupuolen edustajia, mutta silti tyypillisesti jompikumpi sukupuoli on enemmän edustettuna, ja lapsen mustavalkoisessa maailmassa (taas yleistetysti) laajempi edustus tarkoittaa sääntöä. Iän myötä käsitys loivenee.
Uudessa Friends-sarjassaan Lego palvelee loppukäyttäjää, todellista asiakastaan, sitä räkänokkaista pikkutyttöä, joka tykkää poneista. Legolla on pohdittu, minkälaisia nykylapset ovat ja mitä he haluavat, ja ennen kaikkea miksi he haluavat isona: keksijöiksi, muotisuunnittelijoiksi, laulajiksi, eläinlääkäreiksi tai -pelastajiksi tai kahviontädeiksi. Tietysti joukossa on tulevia poliiseja, palomiehiä, pääjohtajia, seksikolumnin toimittajia ja vastaavia, mutta mikä estää leikkimästä jo valmiiksi tarjotuilla Legoilla?
Mainitsin jo aiemmin, että hahmot ovat samankokoisia kuin tavalliset Lego-ukot ja soveltuvat näin yhteisleikkeihin. Ajattelen Friends-sarjaa myös gateway-Legoina Legon muihin maailmoihin. Yhtäkkiä tytstyt voivatkin osallistua poikien linnaseikkailuihin niinä kammottavina prinsessoina ja ehkä oikealla ohjauksella kiinnostuvat kiehuvan pien kaatamisesta vihollisen niskaan, tornien flankeerauksesta, hilpareista ja siitä, kuinka levyhaarniska hankaloittaa hengittämistä mutta ei erityisemmin estä liikkeitä taistelussa. Ehkä Stephaniekin haluaa jossain vaiheessa hankkiutua eroon violetista pikkuavoautostaan ja siirtyä vaikka siniseen jeeppiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)