Taasko kameralaukku?

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet melkoista myllerrystä, suurimpana mullistuksena varmasti lapsen syntymä. Monet ennen kovin tärkeät asiat ovat jääneet hieman taka-alalle, kuten valokuvaus ja nahkatyöt. Toisaalta kuvaus on ollut tasapainottava tekijä uuteen arkeen sopeutumisessa, tosin ehkä enemmän aiheesta lukemisen kuin varsinaisen kuvaamisen muodossa.

Viimeisen vajaan vuoden aikana myös kuvausjärjestelmäni keskeisimmät objektiivit ovat vaihtuneet. Vielä viime vuonna kuvasin eniten Sigman 30 millimetrin f2.8:lla, mutta syksyllä hankin objektiivista 19-millisen version, joka soveltuu ehkä joustavammin erilaisiin kuvaustilanteisiin. Hankin myös Panasonicin 14 mm f2.5:n, joka on osoittautunut mainioksi laajakulmaksi ja on ehkä tämän hetken suosikkiobjektiivini. Telepäätä kameralaukussa edustaa vanha käsitarkenteinen Porst 100mm f2.8, jonka polttovälin laajakulma-adapteri kaventaa 75 millimetriin. Käytössäni on siis nykytavasta poiketen "perinteinen", kiinteäpolttovälisisistä laseista koostuva, varsin kompakti paketti.

Reissaamme mummoloissa huomattavasti aiempaa enemmän, edelleen ilman autoa. Auotottoman vauvaperheen kulkemisessa on omat haasteensa, eikä pienimpänä se, että tosinaan pääränmäässä on kuljettava myös henkilöautolla. Tarvitaan siis turvakaukalo, meidän tapauksessamme Römer. Röömeri on tukeva, laadukas ja toimiva paketti, mutta myös melko raskas, isokokoinen ja hankala kanniskella. Lisäksi vauva kulkee äidin matkassa kantorepussa, joten äidin tavarat pakataan samaan reppuun kuin omanikin. Kun kannossa on reppu ja Römer, eikä kameralaukkua voi tunkea reppuun, perinteinen pläskinpuoleinen laukku alkaa olla pahasti tiellä.

Tein siis taas uuden, tällä kertaa käsilaukkukokoisen kameralaukun. Tai käsilaukun, jossa on välipalikat kameravermeille.



Olen tyytyväinen kötöstykseeni.



Kuten Feibuun tarkoitetusta pikanäpsystä näkyy, laukkuun mahtuu älyttömyyspuhelin, tele, OMD EM-5 ja kameran alla olevaan lokoseen piskuinen Panasonic 14mm f2.5. Rungossa kiinni oleva Sigma 19mm f2.8 mahtuu myös hyvin, tosin Panasonic 20mm f1.7 olisi varmaan vielä parempi ratkaisu.




Römer ja kameralaukut. Kummasti ovat vuosien saatossa pienentyneet.



Laukun väri on tasaantunut ja patinoitunut, mutta tummenee vielä. Varsinaisen laukun nahka on käsitelty oliiviöljyllä, nippelit perusnahkarasvalla. Oliiviöljyä on kuitenkin imeytynyt myös nippeleihin, joissa on tuollainen liukuvärjätty meininki.




Kanttilenkit, joihin hihna kiinnittyy, ovat vanhasta Itä-Saksan armeijan repusta, ketju ja simplex-koukku ovat Bundeswehrin ylijäämää. Soljet ovat Lahden kierrätyskeskuksesta.

Uutena tekniikkana kokeilin laatikko-ommelta, olen tähän asti tehnyt vain aivan pieniä kokeiluja. Ommeltyypin etuna on kompaktius, eli sivupalaa ei tarvitse upottaa laukun sisään. Olen tosin hieman huijannut ompeleessa, koska halusin käyttää pääkappaleessa sivupaloja ohuempaa nahkaa.

Toinen laukkuprojekti

Suunnittelin ja valmistin toisen laukun, tällä kertaa itselleni. Edellinen meni Kirsikan käyttöön ja on osoittautunut kohtalaisen onnistuneeksi. Kyseinen laukku on hieman vinkura ja voisi olla hieman nykyistä syvempi.

Uusi laukkuni on suunniteltu erityisesti matkailua varten, Laukku on tarpeeksi tilava kohtalaisille reissuille, riittävän tukeva ja kulkuvälineissä ja lentokentällä kätevämpi kuin reppu. Olkahihnan voi irrottaa, jos laukkua ei halua ottaa mukaan lentokoneen hyttiin. Kantokahvakin siinä on.


Runko-osat on kiillotettu, hihna ja yksityiskohdat on valmistettu kiillottamattomasta nahasta.


Hihna on kiinnitetty karabiinihaoilla D-lenkkeihin, joten hihnan voi irrottaa muuta käyttöä tai varastointia varten. Kiinnitysosat on ommeltu paikoilleen juuttinarulla, mikä on ehkä laukun suurin heikkous mutta myös helppo vaihtaa.


Lukkolaitteena toimii kaksi solkea, ovelasti tässä kuvassa piilossa. Hihnan pituutta voi myös muuttaa. Kaikki kolme solkea on ostettu Lahden Neppinapista.


Laukkua koristaa Abraxas, hermeettiseen perinteeseen liittyvä suojeleva symboli. Merkki on kuitenkin vain koristus, humpuukimaakarien esoteerinen viisaus ei meikäläiseen uppoa.


Kirsikan laukku on uutta laukkua tummempi. Käsveskan väri selittyy ennen kiillotusta tehdyllä satulasaippuakäsittelyllä ja patinoitumisella.

Nahkalaukku

Väkersin nahkalaukun parkkinahasta. Aikaa vierähti kohtalaisen runsaasti ja lopputulos on hitusen vinkura. Leikkasin kaikki palikat tarkasti oikeisiin mittoihin, mutta ilmeisesti etupaneelin liimausvaiheessa materiaali oli supistunut ja kuroutunut sen verran, että paneeli vaikutti liian suurelta. Opin myös oikean ompelutavan vasta etupaneelin puolivälissä.

Ehkä työläimmäntuntuinen vaihe oli hihnan valmistus ja kiinnitys. Hihna on tehty vuodan selkäosasta, joka on todella todella kovaa ja vaikeaa leikattavaa. Leikkauksen jälkeen pehmitin hihnaa, mutta onnistuin vääntämään sitä yhdestä kohtaa minimitaivutussäteen yli, joten pinta murtui hieman. Lisäsin kohtaan vahvikelätkän. Ongelmallisesti nahka oli niin kovaa, että naskali ei siihen oikein pystynyt, joten rei'istä tuli liian pieniä, ja särjin lätkää kiinnittäessäni pari neulaa. Päätyjen kiinnityksen päätin hoitaa nahkapaskalla.

Alla valmis tekele. Olen kohtalaisen tyytyväinen tulokseen, ensi kerralla tietysti paremmin.

Veitsen estetiikasta

Ostin pari päivää sitten uuden Victorinox-linkkarin. Eilen käytiin hakemassa Kirsikallekin oma. En oikeastaan tarvinnut uutta veistä, mutta hetken harkinnan jälkeen sellaisen päädyin hankkimaan.

Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.

Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.

Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.

Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.

Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.

Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.

Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.

Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?