Taasko kameralaukku?

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet melkoista myllerrystä, suurimpana mullistuksena varmasti lapsen syntymä. Monet ennen kovin tärkeät asiat ovat jääneet hieman taka-alalle, kuten valokuvaus ja nahkatyöt. Toisaalta kuvaus on ollut tasapainottava tekijä uuteen arkeen sopeutumisessa, tosin ehkä enemmän aiheesta lukemisen kuin varsinaisen kuvaamisen muodossa.

Viimeisen vajaan vuoden aikana myös kuvausjärjestelmäni keskeisimmät objektiivit ovat vaihtuneet. Vielä viime vuonna kuvasin eniten Sigman 30 millimetrin f2.8:lla, mutta syksyllä hankin objektiivista 19-millisen version, joka soveltuu ehkä joustavammin erilaisiin kuvaustilanteisiin. Hankin myös Panasonicin 14 mm f2.5:n, joka on osoittautunut mainioksi laajakulmaksi ja on ehkä tämän hetken suosikkiobjektiivini. Telepäätä kameralaukussa edustaa vanha käsitarkenteinen Porst 100mm f2.8, jonka polttovälin laajakulma-adapteri kaventaa 75 millimetriin. Käytössäni on siis nykytavasta poiketen "perinteinen", kiinteäpolttovälisisistä laseista koostuva, varsin kompakti paketti.

Reissaamme mummoloissa huomattavasti aiempaa enemmän, edelleen ilman autoa. Auotottoman vauvaperheen kulkemisessa on omat haasteensa, eikä pienimpänä se, että tosinaan pääränmäässä on kuljettava myös henkilöautolla. Tarvitaan siis turvakaukalo, meidän tapauksessamme Römer. Röömeri on tukeva, laadukas ja toimiva paketti, mutta myös melko raskas, isokokoinen ja hankala kanniskella. Lisäksi vauva kulkee äidin matkassa kantorepussa, joten äidin tavarat pakataan samaan reppuun kuin omanikin. Kun kannossa on reppu ja Römer, eikä kameralaukkua voi tunkea reppuun, perinteinen pläskinpuoleinen laukku alkaa olla pahasti tiellä.

Tein siis taas uuden, tällä kertaa käsilaukkukokoisen kameralaukun. Tai käsilaukun, jossa on välipalikat kameravermeille.



Olen tyytyväinen kötöstykseeni.



Kuten Feibuun tarkoitetusta pikanäpsystä näkyy, laukkuun mahtuu älyttömyyspuhelin, tele, OMD EM-5 ja kameran alla olevaan lokoseen piskuinen Panasonic 14mm f2.5. Rungossa kiinni oleva Sigma 19mm f2.8 mahtuu myös hyvin, tosin Panasonic 20mm f1.7 olisi varmaan vielä parempi ratkaisu.




Römer ja kameralaukut. Kummasti ovat vuosien saatossa pienentyneet.



Laukun väri on tasaantunut ja patinoitunut, mutta tummenee vielä. Varsinaisen laukun nahka on käsitelty oliiviöljyllä, nippelit perusnahkarasvalla. Oliiviöljyä on kuitenkin imeytynyt myös nippeleihin, joissa on tuollainen liukuvärjätty meininki.




Kanttilenkit, joihin hihna kiinnittyy, ovat vanhasta Itä-Saksan armeijan repusta, ketju ja simplex-koukku ovat Bundeswehrin ylijäämää. Soljet ovat Lahden kierrätyskeskuksesta.

Uutena tekniikkana kokeilin laatikko-ommelta, olen tähän asti tehnyt vain aivan pieniä kokeiluja. Ommeltyypin etuna on kompaktius, eli sivupalaa ei tarvitse upottaa laukun sisään. Olen tosin hieman huijannut ompeleessa, koska halusin käyttää pääkappaleessa sivupaloja ohuempaa nahkaa.

Hyperfokaalista iloelämää

Alkaessani tutustua valokuvaamiseen tarkemmin ihmettelin, miten kuvaajat ennen vanhaan pystyivät ottamaan kuvia riittävän nopeasti taltioidakseen ohikiitävän hetken. Ennen peilikameroita etsimellä pystyi rajaamaan kuvan, mutta kohde oli tarkennettava erikseen käsipelillä. Melkein kaikissa klassikkovalokuvaajista kertovissa dokumenteissa ylistetään Leicaa, joka tunnetusti ei pitkään suostunut edes harkitsemaan peilikameroiden valmistamista. Jippona on tarkentaa kamera etukäteen joko tietylle syväterävyysalueelle tai niin sanotulle hyperfokaaliselle etäisyydelle.

Yksi laajakulmaisten objektiivien eduista on parhaassa tapauksessa ääretön syväterävyysalue. Toisin sanoen, niin sanotulle hyperfokaaliselle etäisyydelle tai kauemmaksi tarkennettuna kaikki tarkennetun etäisyyden takana olevat kohteet näkyvät terävinä. Hyperfokaalinen etäisyys on siis pienin etäisyys, jolle tarkennettuna kaikki tarkennuspisteen takana olevat kohteet näkyvät tarkkoina.

Hyperfokaaliseen etäisyyteen vaikuttaa suljinaukko. Mitä pienempi suljinaukko, sitä lähempänä ns. hyperfokaalinen etäisyys on. Vastaavasti mitä pidempi objektiivi on, sitä kauempana on myös hyperfokaalinen etäisyys. Esimerkiksi 400 mm:n polttovälillä hyperfokaalinen etäisyys voisi olla pienimmälläkin aukolla 120 metriä ja suurella useita satoja metrejä. Tällöin on järkevämpää säätää objektiivi käytännölliselle syväterävyysalueelle, vaikkapa välille 50-120 metriä, tai esimerkiksi käyttää automaattitarkennusta.

Itse kiinnostuin hyperfokaalisen etäisyyden hyödyntämisestä kun huomasin, että uudessa kamerassa näkyy käsintarkennustilassa tarkennusasteikko. E-PM1:ssä moista ei näy, joten käytännössä hyperfokaaliseen etäisyyteen on tarkennettava arvaamalla tai kikkailemalla. Vaihtoehtona on hankkia tyyris täysin käsisäätöinen objektiivi.

Laskeskelin XZ-2:lle hyperfokaalisia etäisyyksiä näytössä näkyvien tietojen perusteella eli zoomikertoimen, tarkennusasteikon ja f-luvun perusteella. Käytännössä laskin arvot zoomikertoimille 1, 1,5 ja 2 (6, 9 ja 12 mm, kinovastaavuus 28, 42 ja 56 mm) ja keskimmäiselle ja pienimmälle aukolle (f4 ja f8). Tarkennusasteikko ei ole erityisen tarkka, joten olen päätynyt yksinkertaisiin nyrkkisääntöihin tarkkojen arvojen sijaan: pienellä aukolla tarkennusetäisyydet ovat yksi, kaksi ja kolme metriä ja keskisuurella aukolla puolitoista, kolme sekä viisi ja puoli metriä. Luvut on helppo muistaa: pienimmällä aukolla esimerkiksi 1x-zoomin tarkennus on yksi, 1,5x-zoomin on kaksi ja 2x-zoomin on kolme.

EDIT: laskin hyperfokaaliset etäisyydet väärän kennokoon perusteella. Aukon f4 zoomikertoimen mukaiset arvot ovat: 1x 2; 1,5x 4+ ja 2x: 5+. Aukon f4 zoomikertoimen mukaiset arvot ovat: 1x 1; 1,5x 2+; 2x 4.

Toimiiko hyperfokaaliseen etäisyyteen tarkentaminen käytännössä? Katsotaanpa kuvia.

EDIT: kuvat eivät näkyneet aiemmin kokonaisina, joten muutin hieman jäsentelyä. Tarkastele kuvaa isompana napsauttamalla kuvaa.

Kuvassa objektiivi aivan laajakulmapäässä (6 mm, kinovastaavuus 28), käytössä on pienin aukko (f8) ja valotusta on korjattu automatiikan mittaamasta hitusen alemmas.

Samat asetukset, mutta tämäkin olisi kaivannut valotuksen pienentämistä. GIMPille töitä vain. Höysteenä muodikasta lens flarea. Perinteisesti Picasa vielä vaalentaa vähän kuvaa.

Maisemat pysyvät kuitenkin paikoillaan, entäpä liikkuvien kohteiden kuvaus? Kävin tänään markkinoilla ja kuvasin vilinätä 1,5-kertaisella zoomilla ja pienimmällä aukolla (f8). Asetusten pitäisi toimia hyvin vilkkaan tapahtuman nopeaan kuvaamiseen kirkkaana kesäpäivänä.

Vaikka automaattitarkennus ei ole käytössä, XZ-2:n valotusmittauksen voi käsittääkseni lukita tiettyyn pisteeseen. Tässä mittasin valotuksen kojun sisältä ja siirsin rajausta oikealle. Kirkkaana päivänä vasen puoli on ali- ja oikea ylivalottunut. Hankalaa. Kaikki näyttää sentään tarkalta.

Meininki on hyvä, samoin tarkkuus. Päivä näyttää koleammalta kuin onkaan, kun sinitaivas palaa valkoiseksi. Tummat vaatteet ja kirkas taivas ovat hankala yhdistelmä.

Kun ei kuvaa aurinkoon päin, niin tulos on parempi.

Fiilis oli hyvä.

Väkeä riitti. Vähän vino kuva, näitä ei jääty turhaan hiomaan.

Edellinen kuva oli neutraali, siinä väkijoukkoa tarkasteltiin ulkopuolelta. Tässä Puuhanalle on osa joukkoa.

Mikä on lopputulos? Hyperfokaalinen tarkennus tuntuu olevan toimiva vaihtoehto ainakin silloin, kun valoa on riittävästi, kohteet ovat kohtuullisen lähellä ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Itse luotan laiskuuttani aika paljon automatiikkaan, vaikka näissäkin kuvissa ehkä jokin kiinteä valotusaika tai ainakin valotuksen korjaus alaspäin olisi ehkä tehnyt eetvarttia. Jatkossa pitää kokeilla kameran eri valotusmittaustyyppejä ja katsoa, millaisia tuloksia saa aikaan.