Aloitin hääblogin. Saa nähdä, tuleeko sinne sisältöä.
http://memmawedding.blogspot.fi/
tiistai 24. heinäkuuta 2012
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Sean Connery is like Nicolas Cage?
Eilen oli katsontavuorossa Coenin veljesten Nicolas Cage -elokuva Arizona Baby ajalta, jolloin Kaakki kaiketi vielä osasi valikoida elokuvatarjoukset suht järkevästi. Siitä tuli mieleeni aihe, josta on ollut pitkään tarkoitus kirjoittaa.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Veitsen estetiikasta
Ostin pari päivää sitten uuden Victorinox-linkkarin. Eilen käytiin hakemassa Kirsikallekin oma. En oikeastaan tarvinnut uutta veistä, mutta hetken harkinnan jälkeen sellaisen päädyin hankkimaan.
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
tiistai 29. toukokuuta 2012
Legoja tytöille!
Olen käynyt joitakin keskusteluja Legon uudesta tytöille suunnatusta Lego Friends -sarjasta. Olen itse kovin tyytyväinen sarjaan useasta syystä. Ensinnäkin, Legon aiempi tytöille suunnattu sarja, Bellville, oli mielestäni melko heikko. Sarja ei edustanut Legon syvintä olemusta, eli rakentelua, vaan setit koostuivat muutamasta isosta palikasta. Uuden sarjan kohdalla tätä ongelmaa ei ole. Toinen parannus on se, että uuden sarjan Lego-hahmot ovat samaa skaalaa kuin normaalit Lego-ukot, eli ne ovat suoraan yhteensopivia muihin sarjoihin ja muihin leikkeihin. Kolmanneksi, sarja tarjoaa samaistuttavia elementtejä hyvin erityyppisille tytöille rimpsrempsasta aina poikatyttöön.
Vasta-argumentit ovat nekin voimakkaita. Legojen suuri vahvuus on ollut sukupuoli- ja rotuneutraalius. Lego Cityssä kaikilla on keltatauti, tai sitten 60-luvulla pelätty aasialaisten levittäytyminen on toteutunut ja ihmiskunnan värierot ovat taipuneet 60-lukulaisen, keltaisen ihonvärikäsityksen mukaisiksi. Suuntaamalla Legot hempeän pinkinvärisinä, jossain määrin nukkemaisina tytöille ja liittämällä niihin vielä aivan yhtä 60-lukulaisia "naisen tehtäviä", itse kunkin sisäinen feministi älähtää.
Puhun nyt markkinoitsijan näkökulmasta ja vedän tökerön yleistyksen: ongelmallisesti Legot eivät ole vedonneet tyttöihin yleensä aivan yhtä hyvin kuin poikiin. Legojen sukupuolineutraalius on myös jossain määrin kyseenalainen asia. Lasten käsitys sukupuolirooleista korostuu ja eriytyy huomattavasti selkeämmin kuin aikuisten. Toki lapset ottavat mallia leluissa esitetyistä rooleista, mutta he myös tulkitsevat pienetkin yhteiskunnassa muulla tavoin esiintuleva roolit ja korostavat niitä selkeästi. Pikku-Eelis näkee jampan rekan ratissa tai rakennustyömaalla, ja Anitra juttelee mukavia kahviontädille (jonka äiti vielä nimeää kahviontädiksi), kurkistaa kauneussalongin neitokaista ja hymyilee kampaajatytölle.
On huomattava, että esimerkin työtehtävissä työskentelee myös toisen sukupuolen edustajia, mutta silti tyypillisesti jompikumpi sukupuoli on enemmän edustettuna, ja lapsen mustavalkoisessa maailmassa (taas yleistetysti) laajempi edustus tarkoittaa sääntöä. Iän myötä käsitys loivenee.
Uudessa Friends-sarjassaan Lego palvelee loppukäyttäjää, todellista asiakastaan, sitä räkänokkaista pikkutyttöä, joka tykkää poneista. Legolla on pohdittu, minkälaisia nykylapset ovat ja mitä he haluavat, ja ennen kaikkea miksi he haluavat isona: keksijöiksi, muotisuunnittelijoiksi, laulajiksi, eläinlääkäreiksi tai -pelastajiksi tai kahviontädeiksi. Tietysti joukossa on tulevia poliiseja, palomiehiä, pääjohtajia, seksikolumnin toimittajia ja vastaavia, mutta mikä estää leikkimästä jo valmiiksi tarjotuilla Legoilla?
Mainitsin jo aiemmin, että hahmot ovat samankokoisia kuin tavalliset Lego-ukot ja soveltuvat näin yhteisleikkeihin. Ajattelen Friends-sarjaa myös gateway-Legoina Legon muihin maailmoihin. Yhtäkkiä tytstyt voivatkin osallistua poikien linnaseikkailuihin niinä kammottavina prinsessoina ja ehkä oikealla ohjauksella kiinnostuvat kiehuvan pien kaatamisesta vihollisen niskaan, tornien flankeerauksesta, hilpareista ja siitä, kuinka levyhaarniska hankaloittaa hengittämistä mutta ei erityisemmin estä liikkeitä taistelussa. Ehkä Stephaniekin haluaa jossain vaiheessa hankkiutua eroon violetista pikkuavoautostaan ja siirtyä vaikka siniseen jeeppiin.
Vasta-argumentit ovat nekin voimakkaita. Legojen suuri vahvuus on ollut sukupuoli- ja rotuneutraalius. Lego Cityssä kaikilla on keltatauti, tai sitten 60-luvulla pelätty aasialaisten levittäytyminen on toteutunut ja ihmiskunnan värierot ovat taipuneet 60-lukulaisen, keltaisen ihonvärikäsityksen mukaisiksi. Suuntaamalla Legot hempeän pinkinvärisinä, jossain määrin nukkemaisina tytöille ja liittämällä niihin vielä aivan yhtä 60-lukulaisia "naisen tehtäviä", itse kunkin sisäinen feministi älähtää.
Puhun nyt markkinoitsijan näkökulmasta ja vedän tökerön yleistyksen: ongelmallisesti Legot eivät ole vedonneet tyttöihin yleensä aivan yhtä hyvin kuin poikiin. Legojen sukupuolineutraalius on myös jossain määrin kyseenalainen asia. Lasten käsitys sukupuolirooleista korostuu ja eriytyy huomattavasti selkeämmin kuin aikuisten. Toki lapset ottavat mallia leluissa esitetyistä rooleista, mutta he myös tulkitsevat pienetkin yhteiskunnassa muulla tavoin esiintuleva roolit ja korostavat niitä selkeästi. Pikku-Eelis näkee jampan rekan ratissa tai rakennustyömaalla, ja Anitra juttelee mukavia kahviontädille (jonka äiti vielä nimeää kahviontädiksi), kurkistaa kauneussalongin neitokaista ja hymyilee kampaajatytölle.
On huomattava, että esimerkin työtehtävissä työskentelee myös toisen sukupuolen edustajia, mutta silti tyypillisesti jompikumpi sukupuoli on enemmän edustettuna, ja lapsen mustavalkoisessa maailmassa (taas yleistetysti) laajempi edustus tarkoittaa sääntöä. Iän myötä käsitys loivenee.
Uudessa Friends-sarjassaan Lego palvelee loppukäyttäjää, todellista asiakastaan, sitä räkänokkaista pikkutyttöä, joka tykkää poneista. Legolla on pohdittu, minkälaisia nykylapset ovat ja mitä he haluavat, ja ennen kaikkea miksi he haluavat isona: keksijöiksi, muotisuunnittelijoiksi, laulajiksi, eläinlääkäreiksi tai -pelastajiksi tai kahviontädeiksi. Tietysti joukossa on tulevia poliiseja, palomiehiä, pääjohtajia, seksikolumnin toimittajia ja vastaavia, mutta mikä estää leikkimästä jo valmiiksi tarjotuilla Legoilla?
Mainitsin jo aiemmin, että hahmot ovat samankokoisia kuin tavalliset Lego-ukot ja soveltuvat näin yhteisleikkeihin. Ajattelen Friends-sarjaa myös gateway-Legoina Legon muihin maailmoihin. Yhtäkkiä tytstyt voivatkin osallistua poikien linnaseikkailuihin niinä kammottavina prinsessoina ja ehkä oikealla ohjauksella kiinnostuvat kiehuvan pien kaatamisesta vihollisen niskaan, tornien flankeerauksesta, hilpareista ja siitä, kuinka levyhaarniska hankaloittaa hengittämistä mutta ei erityisemmin estä liikkeitä taistelussa. Ehkä Stephaniekin haluaa jossain vaiheessa hankkiutua eroon violetista pikkuavoautostaan ja siirtyä vaikka siniseen jeeppiin.
perjantai 27. tammikuuta 2012
Mutku pommiloi pitää saaha
Lueskelin taannoin eräästä hämmästyttävästä koneesta. Sotakoneesta, jos tarkkoja ollaan, nimittäin B-52 Stratofortress -pommittajasta. Hämmästyttäväksi koneen tekee se, että se on ollut aktiivipalveluksessa yli 50 vuotta. Ensimmäiset tulivat käyttöön jo alle 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, ja kone on edelleen palveluksessa. Wikipedian mukaan koneita on valmistettu yhteensä lähes 750 kappaletta viimeisten 60 vuoden aikana.
Millaista tuhlausta.
Yksi kone on tullut maksamaan noin 64 miljoonaa dollaria, yhteensä noin 47,5 miljardia dollaria. Plus ylläpitokustannukset, aseet, polttoaine, miehistöjen ylläpito...
Miksi kone on sitten ollut niin suosittu? Koska se on todella halpa. Konetta on yritetty pitkin vuosia korvata, mutta sen yksikköhinta ja käyttökustannukset ovat erittäin edulliset.
Kilpailijoista mainittakoon vaikkapa Rockwell B-1 Lancer, joka on kaiken kaikkiaan hämmästyttävä kone: kulkee yli äänennopeuden ja pystyy kuljettamaan lähes kaksi kertaa enemmän pommeja kuin modernisoitu B-52 (yhteensä noin 52 tonnia). Suorituskyvyllä on hintansa: jotakuinkin 283 miljoonaa dollaria kipale. Käyttökustannukset ovat myös moninkertaiset: 12 tunnin tehtävän huolto- ja polttoainekustannukset nousevat 750 000 dollariin, joka on 3-4 kertaa enemmän kuin B-52:n. Suhteutettuna kuljetettujen pommien määrään, tehtävähinta on helposti kaksinkertainen B-52 verrattuna. Yksikköhinta on siis nelinkertainen ja samasta pommikapasiteetista saa maksaa tuplasti. On noita koneita kuitenkin USA:n käytössä satakunta kappaletta, ja niiden yhteishinta onkin kivunnut melkein 30 miljardiin dollariin.
Sanoin, että halpoja ovat. No, ovathan ne massatuhoaseiksi halpoja. Samalla rahalla olisi saanut paljon muutakin. Pelkällä koneiden ostohinnalla olisi jo saanut viisi Large Hadron Collideria, tai lähettänyt 19 henkilöautonkokoista tutkimusrobottia Marsiin. Summalla olisi voinut ostaa hitusen vajaa 80 miljoonaa kiloa jälkiuunileipää joka vuosi viidenkymmenen vuoden ajan - vieläpä nykyisillä, meleko suolaisilla hinnoilla.
USA on tuhlannut vuoden 1940 jälkeen 5,8 biljoonaa dollaria pelkästään ydinaseisiin, ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin 13,2 biljoonaa dollaria.
Ydinasesatsauksella olisi rakennettu ja melkein 650 Large Hadron Collideria. USA:n moottoritieverkostokin olisi ydinaserahoilla saatu rakennettu peräti 13 kertaa, mikä olisi kattanut maailman kaikki asutut mantereet.
Ironista sinällään, että Eisenhower rakennutti moottoritieverkoston suurelta osin maanpuolustustarpeita silmällä pitäen...
Pitkään B-52:t pörräsivät "hälytyspartioissa" Itä-Euroopan rajoilla ydinaseet valmiina varmistamaan, että vastapuolesta jää yhtä vähän jäljelle kuin itsestä. Samalla polttoaineella olisi hyvin voitu kuljettaa venäläisturisteja syömään amerikkalaisia hampurilaisia ja amerikkalaisturisteja hörppimään vodkaa. Tai kehitetty ja ennen kaikkea rakennettu energiatehokkaampia keinoja ampua tavaraa kiertoradalle, jolloin avaruudessa piilevät valtavat energiavarat olisi voitu valjastaa käyttöön. Tai olisi voitu ostaa sitä ruisleipää nälkäänäkeville.
Onhan ne pommit kivoi ja sillee.
Lähteet:
Wikipedia (yikes!)
Ydinaseet ja puolustusmenot:
http://www.brookings.edu/projects/archive/nucweapons/weapons.aspx
Kaikki lukemat ovat summittaisarvoja, ja niiden tarkoitus on osoittaa suuruusluokkia.
Millaista tuhlausta.
Yksi kone on tullut maksamaan noin 64 miljoonaa dollaria, yhteensä noin 47,5 miljardia dollaria. Plus ylläpitokustannukset, aseet, polttoaine, miehistöjen ylläpito...
Miksi kone on sitten ollut niin suosittu? Koska se on todella halpa. Konetta on yritetty pitkin vuosia korvata, mutta sen yksikköhinta ja käyttökustannukset ovat erittäin edulliset.
Kilpailijoista mainittakoon vaikkapa Rockwell B-1 Lancer, joka on kaiken kaikkiaan hämmästyttävä kone: kulkee yli äänennopeuden ja pystyy kuljettamaan lähes kaksi kertaa enemmän pommeja kuin modernisoitu B-52 (yhteensä noin 52 tonnia). Suorituskyvyllä on hintansa: jotakuinkin 283 miljoonaa dollaria kipale. Käyttökustannukset ovat myös moninkertaiset: 12 tunnin tehtävän huolto- ja polttoainekustannukset nousevat 750 000 dollariin, joka on 3-4 kertaa enemmän kuin B-52:n. Suhteutettuna kuljetettujen pommien määrään, tehtävähinta on helposti kaksinkertainen B-52 verrattuna. Yksikköhinta on siis nelinkertainen ja samasta pommikapasiteetista saa maksaa tuplasti. On noita koneita kuitenkin USA:n käytössä satakunta kappaletta, ja niiden yhteishinta onkin kivunnut melkein 30 miljardiin dollariin.
Sanoin, että halpoja ovat. No, ovathan ne massatuhoaseiksi halpoja. Samalla rahalla olisi saanut paljon muutakin. Pelkällä koneiden ostohinnalla olisi jo saanut viisi Large Hadron Collideria, tai lähettänyt 19 henkilöautonkokoista tutkimusrobottia Marsiin. Summalla olisi voinut ostaa hitusen vajaa 80 miljoonaa kiloa jälkiuunileipää joka vuosi viidenkymmenen vuoden ajan - vieläpä nykyisillä, meleko suolaisilla hinnoilla.
USA on tuhlannut vuoden 1940 jälkeen 5,8 biljoonaa dollaria pelkästään ydinaseisiin, ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin 13,2 biljoonaa dollaria.
Ydinasesatsauksella olisi rakennettu ja melkein 650 Large Hadron Collideria. USA:n moottoritieverkostokin olisi ydinaserahoilla saatu rakennettu peräti 13 kertaa, mikä olisi kattanut maailman kaikki asutut mantereet.
Ironista sinällään, että Eisenhower rakennutti moottoritieverkoston suurelta osin maanpuolustustarpeita silmällä pitäen...
Pitkään B-52:t pörräsivät "hälytyspartioissa" Itä-Euroopan rajoilla ydinaseet valmiina varmistamaan, että vastapuolesta jää yhtä vähän jäljelle kuin itsestä. Samalla polttoaineella olisi hyvin voitu kuljettaa venäläisturisteja syömään amerikkalaisia hampurilaisia ja amerikkalaisturisteja hörppimään vodkaa. Tai kehitetty ja ennen kaikkea rakennettu energiatehokkaampia keinoja ampua tavaraa kiertoradalle, jolloin avaruudessa piilevät valtavat energiavarat olisi voitu valjastaa käyttöön. Tai olisi voitu ostaa sitä ruisleipää nälkäänäkeville.
Onhan ne pommit kivoi ja sillee.
Lähteet:
Wikipedia (yikes!)
Ydinaseet ja puolustusmenot:
http://www.brookings.edu/projects/archive/nucweapons/weapons.aspx
Kaikki lukemat ovat summittaisarvoja, ja niiden tarkoitus on osoittaa suuruusluokkia.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Avaruusseikkailua
Lahden Kino Iiris tarjoili maanantaina elokuvanystäville Avaruusseikkailu 2001 -ilmaisnäytöksen. Täytyy sanoa, että siinä on elokuva, johon ajan hammas ei juurikaan pure. Ihmiskunnan aamunkoiton apinapuvut saattavat ehkä paikka paikoin olla hieman rispaantuneita, mutta esimerkiksi sievät lentoemännät ja heidän 60-lukulaiset meikkinsä kuitenkin lähinnä vahvistavat elokuvan retrofuturistista tunnelmaa.
Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?
Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.
Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.
Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.
Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.
Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.
Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.
Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?
Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.
Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.
Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.
Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.
Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.
Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Ruisleivät ja sähköuunit
Ihmiset aina valittavat, kuinka sähköuuniin ei mahdu kuin yksi ruisleipä. Mikä ongelma se muka on?
'nuff said.
'nuff said.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)