Syntymäpäiväkortti

Äiteelle tällaisen tekaisin joutessani.Ensin piirsin "Tähti"-tarot-kortin ääriviivat leivinpaperille. Sitten leikkasin parkkinahasta palan, kostutin nahan ja piirsin samaiset viivat leivinpaperin läpi nahkaan. Työ jatkui pakottamalla muodon nahkaan, eli ensin vetämällä muotoilupuikon lattealla päällä viivasta taaksepäin ja sitten työntämällä lattean pään reunaa eteenpäin niin, että nahkaan jäi selkeä, jyrkkä harjanne. Lopuksi viimeistelin reunat reunahöylällä, kiillotin ne huovanpalalla ja rasvasin kortin pinnan.

Äitee vaikutti tyytyväiseltä, eikä tuo hassumpi ole. Huomaa muuten, että kortin reunat ovat tarkoituksella tuollaiset hauskan epätasaiset, muotoilupuikolla saa tarvittaessa aikaan todella suoraa jälkeä suht pienellä vaivalla. Tississä on pieni fiba, mutta sehän vain lisää luonnetta.

Jatkoa nahkatöille

Tein pari viikkoa sitten vihdoinkin päätöksen jatkaa nahkatyöharrastustani, mikä tarkoitti lähes kolmen sadan euron sijoitusta. Kuulostaa aluksi aika kovalta hinnalta, mutta loppujen lopuksi sijoitus ei ole sen suurempi kuin minkä tahansa muun käsityöharrastuksen kohdalla.

Ensimmäiset tekeleeni olivat tuppi naskalille ja tuppi nahkaveitselle. Kuten kuvasta näkyy, naskalintuppi on vähän tuollainen yritelmä, mutta veitsen tupessa on jo yritystä. Nahkaan on ennen tupeksi muotoilua pakotettu palapelikuviota. Parkkinahka on hienoa materiaalia ja antaa pakotustyössä yllättävän paljon anteeksi.



Mainittakoon vielä, että Parolan Bionahkaa ei ole ollut olemassa muutamaan vuoteen. Löysin onneksi toisen toimittajan, nimeltänsä Geson, suht kivuttomasti. Toimittivat korkealaatuisen puolivuodan parissa päivässä.


EDIT 15.10.2013

Ajattelin lätkäistä tähän kuvan tupen nykytilasta. Näin voin seurata, miten tuppi patinoituu ajan kuluessa. Nahkaveitseenkin on ilmestynyt kahva, melko karkeatekoinen mutta toimiva.

Banks ja muut

Kirjoitin lokakuussa 2012 Iain (M.) Banksista ja siitä, miten hän käsittelee moraalisia kysymyksiä kirjassaan Surface Detail. Kesäkuussa saimme kuulla suru-uutisen: Iain Banks oli poistunut keskuudestamme.

Vuosien saatossa minulle on kehittynyt melkein henkilökohtainen suhde Banksin teoksiin. Luettuani hänen kirjojaan eri ajanjaksoilta, ja aika lailla ristiin, olen oppinut arvostamaan hänen kriittistä silmäänsä. Banks käsittelee hahmojaan lämpimästi, mutta ei säästele tai paijaa heitä, vaan asettaa heidät usein mahdottomien pulmien eteen. Näin hahmojen ja tapahtumien välille syntyy jännite, joka purkautuu usein odottamattomasti ja onnistuu usein jopa järkyttämään riippumatta siitä, kuinka monta Banksin kirjaa on lukenut ja kuinka paljon hän on paljastanut aiemmin kirjassa.

Ensimmäinen lukemani Banksin kirja oli Pelaaja. Luin kirjan joskus lukioikäisenä, enkä vielä osannut täysin suhtautua Kulttuuri-romaanien mittakaavaan. Lisäksi kirjan pohdiskeleva tempo oli jotain, johon en vielä ollut ehtinyt tottua. Muut kulttuuriromaanit seurasivat vuosien saatossa perässä, mutta kesti oman aikansa, ennen kuin sarja todella iski läpi mielessäni.

Ennen armeija-aikaa ehdin kuitenkin havaita, että miehen tuotanto ei ollut rajoittunut science fictioniin. Ampiaistehdas ilahdutti, järkytti ja innosti, harva esikoisromaani pystyy samaan. Tuntui siltä, että Banksin ”perusproosa” yllättävine käänteineen oli jopa vahvempaa kuin hänen scifi-tuotantonsa. Vaikuttavuuden puolesta ajatuksessa on ehkä vinha perä, pidän edelleen Syyllisyyttä Banksin voimakkaimpana teoksena, mutta vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset yleistykset eivät ole päteviä.

Banksin science fiction -tuotanto ei ole ilmestynyt tyhjästä, vaan se on hyvin kiinteästi liitoksissa oman aikansa muihin teoksiin. Kulttuuri-sarjan teokset keskustelevat erityisesti David Brinin Uplift-sarjan teosten kanssa. Brinin teosten keskeinen teema on eri kehitysasteisten olentojen väliset suhteet.

Brinin galaktisessa yhteisössä ei uskota siihen, että esimerkiksi ihmiset olisivat itse kehittyneet tietoisiksi olennoiksi, koska galaksin kaikki rodut ovat kaikki jonkin kehittyneemmän rodun ”kohottamia”. Isäntäroduilla on omat asiakasrotunsa, joilla saattaa olla omia asiakasrotujaan. Kirjat käsittelevät vasallisuhteita sekä teknologista, hierarkkista ja moraalista epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea galaktisen yhteisön kehityksen jähmettynyttä järjestelmää, jota ihmiset, joita pidetään ”susirotuna”, horjuttavat.

Banksin Kulttuurin galaktisessa yhteisössä on vallalla samantapainen, joskin monin tavoin löyhempi, järjestelmä. Eri rotujen välistä asemaa ja rotujen teknologisen ja moraalisen kehityksen suhdetta käsitellään kautta koko Kulttuuri-sarjan. Kulttuurilla, eli ihmisrodulla, on taipumusta haluta ohjata vähemmän kehittyneiden rotujen elämää. Luonnollisesti ohjailun seuraukset ovat useimmiten negatiivisia, varsinkin tarinan henkilöiden kannalta. Perspektiivin suppeuden takia puuttumisen pitkän jänteen seurauksia on taas vaikea arvioida.

Brin rakastaa hahmojaan, ympäristöä ja luontoa ehkä liiankin paljon. Hahmot joutuvat toki usein vaikeiden valintojen eteen ja kirjat toimivat hienosti, mutta teemojen käsittelyn kannalta voisin väittää teoksissa olevan jonkin verran tyhjäkäyntiä. Banks taas onnistuu esittelemään hahmot ja kirjoittamaan tapahtumista niin, että hahmoihin ja ympäristöihin muodostuu suhde, mutta kirjat etenevät juohevasti. Vertailu ei kuitenkaan ole täysin reilu, koska näiden kahden kirjailijan painotukset ja tavoitteet ovat hyvin erilaiset.

Vierauden kuvaajana Banks on erikoinen tapaus. Hänen science fiction -kirjansa perustuvat monella tavalla avoimuuteen ja tavallista avoimempaan ihmisnäkökulmaan, joten avaruusoliotkin vaikuttavat usein varsin ihmismäisiltä. Ehkä yllättäen Banks kuvaa vierautta tehokkaimmin proosakirjoissaan, joissa meille niin tutut, tavalliset ihmiset osoittautuvat täysin odotustemme vastaisiksi. Tarinan edetessä päähenkilöille selviää, että jokin heitä itseään koskeva totuus, tai joku heidän hyvin tuntemansa ihminen, onkin aivan eri maata kuin mihin on uskonut koko ikänsä.

Science fiction -kirjailijoiden joukossa vieraan näkökulman mestarit ovat loppujen lopuksi harvassa. Minuun ovat tehneet vaikutuksen Octavia Butler ja, ehkä yllättäen, Doris Lessing. Lessing taas kuvaa meidän maailmamme kehitystä niin vieraasta näkökulmasta, että maapalloa on vaikea tunnistaa. Sanallisen viestinnän sijaan Lessing kuvaa tunteita, ”vyöhykkeitä” ja monia käsitteitä, joita lukijan on vaikea lähestyä. Lisäksi näkökulma kattaa toisinaan vuosisatoja, mikä lisää etäisyyttä entisestään. Toisaalta etäinen, eteerinen näkökulma voi kesken kirjan muuttua hyvinkin läheiseksi ja mukautua. ”Enkelimäinen” näkökulma ”saastuu”, kun eteerinen olento ottaa fyysisen muodon ja yrittää vaikuttaa maailman kehitykseen sisältä käsin. Hahmo "harhautuu tieltä", mutta painolasti kaikkoaa, kun hän jättää fyysisen olomuotonsa.

Banksin Kulttuurin agentit yrittävät myös vaikuttaa suoraan kulttuureihin, mutta toiminta on moraalisesti moniselitteisempää. Lessingin new age -alienit (spoiler: Jeesus oli avaruusolento) potkaisevat ihmiskunnan kehityksen tielle ja yrittävät saada sen kehittymään kohti hyvää, vastapuolenaan korruptio, pahuus. Lessingin agentit viettävät ihmisiän ihmisten keskuudessa ja palaavat sitten taivaallisiin sfääreihinsä, vain palatakseen planeetalle eri henkilönä jossain historian toisessa vaiheessa.

Erona Lessingin kristillissävytteiseen kehitykseen Banksin Kulttuuriromaanien maailmankaikkeudessa kehitys ei tarkoita välttämättä moraalisuutta tai selkeää polkua, vaikka johtaakin lopulta eräänlaiseen ylenemiseen: yksilöt tai kokonaiset rodut pompsahtavat ylemmälle olemisen tasolle ja katoavat maailmankaikkeudesta. Tämä ”kohoaminen” esitetään yleensä ironiseen sävyyn, mikä kuvastanee Kulttuurin jopa hieman halveksivaa asennetta tapahtumaa kohtaan.

Banks jätti meille kolmisenkymmentä kirjaa ruodittavaksi ja luettavaksi, pääomaa, josta uuden kirjailijasukupolven on hyvä ponnistaa, kuten hän ponnisti aikoinaan aiemmasta perinteestä. Kiitos Iain, emme unohda sinua koskaan.

Elysium: oon kokenut tän joskus ennenkin

Kyberpunk on taas coolia. Kirjallisuuden genrenä se toimi 90-luvun alkuun, minkä jälkeen se kuoli mutta sitä ei kuopattu, vaan kyseistä kuollutta hopotia on kannustettu aina silloin tällöin uuteen nousuun. Jotkut genren pioneereista, kuten Ian McDonald ja William Gibson, ovat muistaneet juurensa mutta kehittäneet näkemystään uusiin suuntiin, joskus todella kauniisti.

Elokuvateollisuudella on taipumusta olla turhankin varovainen, mutta kyberpunk tuntuu kuitenkin säännöllisesti herättävän kiinnostusta markkinamiehissä. Kyberpunkin kulta-aikana elokuvatekeleet eivät pääsääntöisesti onnistuneet tavoitteessaan, mutta olihan meillä sentään verminaattorit. Vuoden 1999 Matrix ratsasti varmasti animen suosiolla. Nyt Deus Ex -tietokonepelin suosion myötä kyberpunkin markkinapotentiaali on selvästi nähty jälleen. Pelistä on suunnitteilla Hollywood elokuva, mutta vastikään ilmestynyt Elysium on ehtinyt apajille huomattavasti aiemmin.

Elysium on monella tapaa scifi-Bourne sametinohuine hahmoineen ja shakycameineen. Taistelukohtaukset ovat selvästi enemmän mössöä, mutta Matt Damon sentään pääsee juoksemaan. Ympäristö, tekniikka ja näkymät on suunniteltu todella kauniisti ja jossain määrin uskottavasti. Avaruusalusten ja kiertorata-aseman mittasuhteet on toteutettu kauniisti ja itse lentohärvelit ovat kaunis yhdistelmä Homeworldin värikkäitä leluja ja Aliens 2:n laskeutumisalusta.

Uskottavuutta lisäävät robottien ja Bournen, ei kun Maxin, päälle ruuvatun eksoskeletonin muotoilu. Laitteisiin on selvästi otettu mallia esimerkiksi DARPAn kehittämistä laitteista ja japanilaisesta katastrofipelastusrobotista, hyvin samaan tapaan kuin Deus Exissä. Älyohjusaseet ovat puhdasta Shirow'ta ja on se Gibsonin Jouni Menomikki - kuoleman kurihiirikin päässyt mukaan sillisalaattiin. Bour- siis Max operoi favela-pummina kuin Ian McDonaldin Brasylissä ikään, ja kiertoratakolonia, joka muuten näyttää kauniisti yrityslogolta, pursuaa Shirow'n niin rakastamia valkoisia klassisistisia rakennuksia. Matriisista tutut harmaat teepaidat ja vaimonhakkaajat ovat tehneet myös käsittämättömän paluun. Tai no, onko se niin käsittämätöntä, tykkäähän Bournekin harmaista teepaidoista.

Elysiumin maailman ja ympäristön yksityiskohtaisuutta on pakko verrata Terminaattorin salivaatio -elokuvan vastaavaan. Siinä ympäristö jäi käytännössä täysin toiminnan jalkoihin. Elysiumissa ympäristö sentään on elokuvan parasta antia ja sulautuu kauniisti tapahtumiin.

Harmillisesti kömpelön käsikirjoituksen vaatima ekspositio rikkoo tekniikan uskottavuutta ja loputon säntäily ei anna tilaa muodostaa minkäänlaista todellista käsitystä roistoista. "We are teh 99" -kuvio on selkeä, mutta Los Angelesin jättimäisen favela-slummin ja Elysium-kolonian paratiisimaisuuden välistä kontrastia ei pahemmin hyödynnetä. Avaruuden yksiprosenttilaiset eivät ole oikein mitään, Jodie Fosterin palkkaamisen sijaan olisivat voineet hyvin leikata Jodie Foster -pahvikuvan, jota näyttää Fosterin minuutin parin mittaisissa "olen vihainen ja puhun ranskaa!" -kohtauksissa.

Finnkinon teatteriesityksessä käytetty tekstitys oli OK, vaikkakin rivitys sekosikin paikoitellen. Hyvässä scifissä tekniikka ajaa juonta, ei toisinpäin. Käsikirjoituksen viilauksella ja sopivalla rytmityksellä Elysiumista olisi saanut ikimuistoisen pätkän, nyt se jää unohdettavaan keksikastiin. Turruttavuudestaan huolimatta Elysium on loppujen lopuksi kuitenkin viihdyttävä paketti, joka tarjoaa hienoja vempeleitä ja kauniita näkymiä sekä rymistelee eteenpäin ihan mukavasti.

Poista romu

Kunpa ympäristönhoitotoimet olisivat näin helppoja...

Kävin tänään antamassa palautetta Lahden kaupungin kadut- ja liikenne -sivulla. Sivulta löytyikin kätevä palautesivu, jossa palautteen sai merkitä suoraan kartalle.

Palautteeni koski erästä pyöräilykatokseen hylättyä polkupyörää, jonka lahoamista lahtelaiset pyöräilijät ovat saaneet seurata jo toista vuotta. Lähetin aiheesta palautetta Lahden pysäköinnin palautesähköpostiin jo tammikuun alussa, mutta ilmeisesti ilmoitukseni pysähtyi not my department -asenteeseen.

Suurimmaksi osaksi Lahden pyöräilymahdollisuudet ovat hyvät: pyöräilijöille on järjestetty omat kaistat ja kevyelle liikenteelle on olemassa paljon mukavia väyliä. Liikennevalot vain on optimoitu autokäyttöön. Lisäksi kevyen liikenteen liikennevalot vaihtuvat usein eri aikaan, jolloin syntyy helposti vaaratilanteita. Olen pariin otteeseen nähnyt, kuinka penska lähtee pyörällään vihreillä liikkeelle, mutta ajaakin punasia päin, kun toinen valo ei ole vaihtunutkaan, ja jää melkein auton alle.

Katsotaan nyt, kuinka kauan olemme osa lahtelaista liikennekulttuuria. Hyvällä tuurilla opettelemme uusia liikennesääntöjä ("latua, mummo!") joskus loppuvuodesta.


Ratsu on odottanut uskollisesti jo toista vuotta, liekö ratsastaja ollut uskoton?

Kaamerahifistelyä

Karhu varjoisilta kujilta

Ostimme viime vuoden lopussa häitä varten ikkupikkuisen järjestelmäkameran. Uuden kameran hankinnasta oli ollut puhetta jo pitkään, varsinkin kun vanha pokkarimme oli lopettanut yhteistyön pudottuaan lattialle. Lopulta kun varsinainen ostopäätös oli tehty, seurailimme pari kuukautta valikoimia. Silloin emme oikeastaan tienneet kameroista juuri mitään ja tärkein kriteeri olikin toimiva tarkennus ja joustavuus.

Nyt kun kamera on ollut käytössä päälle puoli vuotta, voin todeta, että ehkä emme olisi järkkäriä tarvinneet. Erilaisissa kompaktikameroissa alkaa olla käytännössä samat toiminnot ja suurin osa joustavuudesta ja jopa laajennettavuudesta, mitä nyt objektiivia ei voi vaihtaa. Laadukas automaattitarkennus, kuvanvakautus, aukon ja valotuksen säädöt ja kaikki muut vimpaimet on vielä voitu optimoida kameran objektiiviin. Markkinointivaltteina tunnutaan aika usein pidettävän supermegapitkiä zoomeja ja piljoonia megapikseleitä, vaikka näiden merkitys saattaa sittenkin olla aika vähäinen. Nyt jos harkinnassa olisi uusi kamera, niin olisin kahden vaiheilla: ostaako järkkäri vai ostaako kompakti. Tosin nyt olen hieman perehtynyt kameroiden toimintoihin ja ominaisuuksiin, joten kriteeritkin olisivat hieman erilaiset. Lisäksi jos harrastus jatkuu aktiivisena, niin edullisessa järkkärissä on kuitenkin tilaa kehittymiselle.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Olympus Pen E-PM1 -kameraamme, enkä kadu ostosta. Pulitimme laitteesta 300 euroa, joten hankkimalla kompaktikameran olisimme ehkä säästäneet jokusen kympin. Olisinko perehtynyt kuvaukseen samalla tavalla? Tuskin. Järjestelmäkamera kourassa jouduin alusta lähtien ajattelemaan, että "nyt pitää ajatella kuvaamista tosissaan", vaikka kompaktikamera tai korkeatasoinen pokkari pystyisikin samaan kuin kit-objektiivilla varustettu "Pen1s" näin Kirsikan tädin terminologiaa käyttäen.

Millainen kamera sitten itsessään on? Kuvailisin sitä ovelaksi vempeleeksi. Mitä enemmän laitteeseen tutustun, sitä ovelammalta se tuntuu. Ensinnäkin se on varsin pienikokoinen ja kevyt perinteisiin järkkäreihin verrattuna. Peilittömänä siinä ei ole etsintä, tosin kameraan on saatavilla yksi optinen etsin, joka ei siis toista sitä, mitä kameran silmä näkee ja kaksi elektronista etsintä, joista VF-2 on ilmeisesti erinomainen. Hintaakin etsimellä tosin on parin sadan euron tietämillä. Kuvaa tihrustetaan näytöltä kuin pokkarista ikään, mikä ehkä onkin kameran suurin heikkous. Varsinkin aurinkoisella säällä kuvan tarkennusta voi olla hankalaa tarkistaa näytöltä. Suunnittelussa on myös yksi erikoisuus: miksi näyttö on 16:9, jos kuvaformaatti kerran on 4:3? Jos laajakuvanäytön sijaan olisi käytetty kapeampaa näyttöä, takapaneeliin olisi voinut liittää vaikka pari ohjelmoitavaa painiketta.

Pieni koko ei tarkoita perkästään rungon pientä kokoa, vaan myös mikrokokoisia objektiiveja. Micro Four Thirds -järjestelmän objektiivien suhteellinen polttoväli saavutetaan puolet pienemmällä polttovälillä verrattuna kinofilmikameroihin. Wikipedian esimerkin mukaan useita kiloja painava 60 senttiä pitkä teleobjektiivi saadaan mahdutettua 12,6 mm pitkään ja puoli kiloa painavaan pakettiin. Miksei vaikkapa kantaisi Micro Four Thirds -kameraa ja yhtä hyvistä, nopeista Micro Four Thirds -teleobjektiiveista kakkoskamerana, jos paketti kokonaisuudessaan painaa murto-osan täysikokoisesta järkkäristä ja vastaavasta objektiivista? Veikkaisin, että MFT-objektiivien vertailu kinofilmiobjektiiveihin on myös hieman yksinkertaisempaa kuin vaikkapa APS-C-kameroiden objektiiveihin, muutoskerroinhan on 2,0 eikä esimerkiksi 1,5 tai 1,6.

Ilmeisesti hyvät MFT-laajakulmaobjektiivit ovat hieman hintavampia kuin muiden kameroiden objektiivit. Olympus itsessään on ilmeisesti taloudellisissa vaikeuksissa, joten mitenkäs on varusteiden saatavuuden laita tulevaisuudessa? MFT-kiinnitys on yksi harvoista standardeista, joille useampi valmistaja valmistaa sekä runkoja että objektiiveja, minkä lisäksi kameroihin on saatavilla runsaasti erilaisia adaptereita.

Runko tuntuu tukevalta, metalliselta ja korkealaatuiselta ja laukaisimen tuntuma on mielestäni hyvä. Pieni koko on etu, tosin alussa minulla oli hieman hankaluuksia opetella toimiva ote kamerasta ja saada operoitua vielä objektiiviakin. Painikkeita on vähän, mutta toimintojen valinta ja käyttö rulla-nelipainikeyhdistelmällä on erittäin hyvin suunniteltu. Esimerkiksi aukko, valotusaika ja valotuksen korjaus puoliautomaattitilassa voidaan säätää saman näppäimen takaa. Eri asetukset valitetaan nelinäppäimen pysty- ja vaakasuunnilla ja rullalla. Kokeneelle kuvaajalle painikkeiden puuttuminen, kahvan puute ja koko saattavat vaatia totuttelua, mutta operointi on intuitiivista, eikä painikkeita paina kuvatessa vahingossa.

Uutta kameraa hankkivalle suosittelen seuraamaan markettien mainoksia todellisen hinnan määrittelyssä. Vielä puoli vuotta sitten kilpakumppanuksina olivat olympus Pen E-PM1 ja Canon EOS 1100D, nyt Olympus on kaikonnut verkkokauppoihin. Miltei joka ikisessä mainoksessa Canoni on "alennuksessa", "sata euroa halvemmalla!" eli toisin sanoen kameran todellinen hinta on tässä vaiheessa aika lailla pysyvästi se 300 euroa. Kärkkäiseltä sitä saa aina välillä 270-280 eurolla. Varsinkin Keskon (Anttila, Shittari) bonusalennukset osaavat ärsyttää edelleen kovasti, koska bonussysteemin näennäiset alennukset koskevat pääsääntöisesti vain korteilla ketjuun sidottuja kuluttajia.

Nahkurin orsilta

Vasemmalla tietokonepussi, oikealla työkalupussi, alhaalla linkkarikotelo ja linkkari sen sisällä.

Olen jo pitkään miettinyt, mikä olisi minulle sopiva käsityöharrastus. Metalli- ja puutyöt voivat olla melko meluisia ja pölyisiä, kangas ei ole erityisemmin kiinnostanut ja ruokaakin voi tehdä vain sen verran kuin jaksaa syödä. Haluaisin kuitenkin hiljaisina hetkinä tehdä jotain muuta kuin istua koneen ääressä. Lopulta tajusin, että nahka täyttää ehdottomasti kaikki kriteerit: materiaalin työstö on suhtalaisen hiljaista, syntyvä jäte ei juurikaan pölyä, minkä lisäksi tuloksena on järkeviä käyttöesineitä tai ainakin jotain kaunista.

(N)Eurokankaasta ostin sopivan, pienen vuodan, veikkaisin että possua. Nahka oli ohuenlaista pukinenahkaa, joten monet mielenkiintoiset tekniikat, esimerkiksi kuviointi ja muotoilu, jäävät varmaan myöhempiin kokeiluihin.

Yllä olevassa kuvassa on kolme viimeisen parin kolmen viikon aikana valmistamaani harjoitustyötä. Ensimmäinen kokeiluni oli linkkarikotelo. Kaksi nahanpalasta on liimattu saumakohdista yhteen ja ommeltu yhteen. Tein myös kirjanmerkin, joka nyt unohtui kuvasta.

Käsitöissä aika usein valmistetaan myös pussi omia työvälineitä varten, ja sellaisen minäkin valmistin. Rakenne on yksinkertainen: etu- ja takakappaleet on liimattu kappaleeseen, joka toimittaa kylkien ja pohjan virkaa. Saumakohta on rei'itetty nahkapaskalla ja punottu nahkahihnalla. Kolmas kuvan tuotos on nahkapussi kannettavalle tietokoneelleni. Pussissa on trikoovuori, joka on ensin liimattu pussiksi, minkä jälkeen etu- ja takakappaleet on liimattu vuoriin vuorin saumakohdasta ja ylimenevistä osista toisiinsa. Saumakohdat on sitten ommeltu etupistoin, sauma on piilotettu ns. ranskalaisella saumalla (en nyt jaksa selvittää, onko tämä oikea termi suomeksi): sauman päälle on ommeltu nahkanauha, joka on taitettu sauman yli ja ommeltu takaa kiinni. Suu suljetaan kahdella nepparilla. Jälkikäteen tajusin, että olen tehnyt siis yhden ylimääräisen sauman. Pussin suun ja sauman liittäminen olisi ehkä vaatinut myös hieman enemmän suunnittelua.

Ensimmäiset kaksi työtä noudattelevat Waldemar Bühlerin (1959) Nahkatyön oppaan koteja, kouluja ja kerhoja varten oppeja. Kirjassa käytännössä kaikki saumat viimeistellään nahakanauhapunoksella. Kolmannessa työssä käytin Valerie Michaelin The Leatherworking Handbookin ohjeita. Kuka sanoo, ettei käsitöitä voi opetella yksin? Aivan yhtä vinkuraa ompelujälkeni olisi ohjauksessakin. Eipä Lahdessa ole nahkatyökurssejakaan kyllä vastaan tullut. Harmi sinällään.

Nahka alkaa olla lopussa. Seuraavaksi vuorossa lienee kasviparkitun nahan hankkiminen. Materiaalina parkkinahka on hyvin monipuolista: kostutettuun nahkaan voi painaa kuvioita ja sen voi muotoilla haluamaansa muotoon, minkä nahka myös pitää kuivuessaan. Ideoita ja aiheita on jo vaikka kuinka paljon. Lisäksi kokeilemani leikkausmenetelmät sopivat todennäköisesti myös paremmin paksuun parkkinahkaan kuin pukinenahkaan, jota olisi melkein pitänyt leikata saksilla ennemmin kuin veitsellä. Harrastuksen jatkaminen kuitenkin vaatii pientä sijoitusta tässä vaiheessa: nahkatyökaluihin varmaan kuluu noin 70 euroa siinä missä puolikkaan vuodan voisin kaiketi tilata Parolan Bionahasta jotakuinkin 100-150 euron hintaan. Paksua, lujaa pellavalankaa tarvitaan myös, ehkä pariakin väriä, mikä tarkoittanee about 20-30 euron lisäkustannusta. Eihän se mikään valtava summa ole, mutta elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä.