Vakoilujännärin ei tarvitse olla Bond ollakseen toimiva. Asian todisti jo Len Deighton, josta itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta muuten kuin Michael Cainen tähdittämästä elokuvasta Salaisen agentin kansio. Elokuvassa Caine esittää tiedustelupalvelun tavallista jalkamiestä, jonka kyvyt ovat sanotaanko vaikka inhimilliset verrattuna nykyisiin muistinsamenettäneisiin superagentteihin ja vastaaviin.
Le Carrén hahmot toimivat vastaavalla maaperällä. Osa saattaa olla herrasmiesvakoojia, mutta myös he pyörivät ruskeansävytteisessä maailmassa, jossa tupakansavu on pinttynyt kulahtaneisiin huonekaluihin ja jossa edustustyössä juodaan Etelä-Afrikasta tuotua halpaa sherryä, joka on naamioitu oikeaksi tavaraksi kaatamalla se karahveihin.
Pappi lukkari talonpoika vakooja onnistuu välittämään Le Carrén kirjojen nukkavierun tunnelman mainiosti. Melkein voi kielensä päällä maistaa kupin pohjalle tuntikausiksi jääneen kitkeröityneen teentilkkasen suussaan. "Oikeaan" vakoilutyöhön liittyvä loputon paperityö kuvataan myös onnistuneesti unohtamatta kuitenkaan muistuttaa vakoilun vaaroista. Tällä kertaa väkivaltaa ei varsinaisesti näytetä, vaan "pelaajat" lähinnä todistavat väkivallan raakoja seuraamuksia. Ovenraosta näkyvä vilaus näyttäisi vihjaavan, että kun hyökkäys tulee, sitä on käytännössä mahdotonta pysäyttää.
Näyttelijävalinta tukee myös realistista vaikutelmaa. Le Carrén romaanille uskollisesti näyttelijöiksi on valittu ikääntyviä näyttelijöitä, joita ei ole liiaksi sliipattu. Oli riemastuttavaa nähdä hahmoilla rumia comb-overeita. Naishahmoja oli vähän, naisiin yleensäkin viitattiin lähinnä miesten keskinäisissä keskusteluissa. Päähenkilön vaimo kuvattiin tyylikkäästi selkänsä hahmolle kääntäneenä, käytännössä kasvottomana henkilönä. Gary Oldmanin esittämä George Smiley on pitänyt itseään lahjakkaana ihmistuntijana, mutta on ilmiselvästi tehnyt virheitä vastapuolella toimivan päävihollisensa suhteen. Rakoileeko miehen usko itseensä, kun oma vaimokin on arvoitus?
Elokuva on hidastempoinen, eikä kukaan juokse lautaseinien läpi. Lisäksi tulkinta poikkeaa täysin Panaman räätälin,, toisen Le Carrén romaaniin perustuvan elokuvan, maalaamasta kuvasta ja onnistuu olemaan kiehtova pisto kiehtovan tirkistelykulttuurin arkipäivään.
On itsessään mielenkiintoista, että elokuva on tehty juuri näinä aikoina. Toisaalta elokuva on sävyltään ajaton: Neuvostoliitto on erittäin vahvasti taka-alalla ja toiminta, jos tapahtumia voi toiminnaksi sanoa, keskittyy purkutuomion partaalla olevaan, lontoolaiseen rakennukseen.
Omalla sukupolvellani tuskin on samaa painostavan kylmän sodan tuntua kuin vaikkapa vanhemmillamme. Siksi vanhojen valtion tiedote-elokuvien selailu onkin kiintoisaa. Ainakin Yhdysvalloissa TV:n täyteohjelmina käytetyt ja kouluissa näytetyt sotavoimien tiedotteet, evakuointiohjeet ja vastaavat maalaavat kuvaa maailmasta, jossa ydinpommin iskeytyminen Smalltown American asukasyhdistyksen kokoustiloihin on vain hengenvedon tai kahden päässä. "Nyt meillä on uusi hieno ohjuspuolustusjärjestelmä!" "Tällaista vahinkoa tekee sadan kilotonnin ydinpommi." "Näin puolustaudut laskeumalta."
Asiaan on tarttunut myös Charles Stross mainioissa Laundry files -kirjoissaan. Stross yhdistää tupakantumpinkatkuiseen vakoilujännäriin myös tietotekniikkaa, kvanttimekaniikkaa ja lovecraftilaista kauhua, mutta nämä aiheet ja niiden käsittely ansaitsevat oman blogitekstinsä.
Lopuksi vielä Dexter-fanien iloksi Salaisen agentin kansion alkutekstit, suosittelen toki muillekin.
Tarkaksi mieheksi nimetön (elokuvassa Harry Palmeriksi nimetty) ei anna kahvin hautua kovin pitkään.
Fallout-fanien kannattaa katsastaa myös pelin tekijöitä mitä ilmeisimmin innoittanut dokkari.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Pettymyspiirakkaa ja täyteläisyyttä
Oletteko sattuneet koskaan syömään kahvilassa hyvältä näyttänyttä piirakkaa, joka osoittautuukin pettymykseksi? Minusta on ainakin harmillista syödä piirakkaa, jossa on kaikki jotain yksittäistä komponenttia lukuunottamatta.
Palataan lukioaikaan, jolloin arvostin kinkkupiirakkaa ylitse kaiken. Kinkkupiirakasta on puhuttu ennenkin tässä blogissa. Voileipäkakkusukujuhlat olivat OK, mutta kun tarjolla oli kinkkupiirakkaa... Täyteläinen munajuustotäyte kasvishärpätyksineen ja makoisaa kinkkua, mikäs sen parempaa. No vaikkapa näppärästi koottu kasvispiirakka. Täytteen rungoksi vaikka pinaattia tai mangoldia sekä mahdollisesti mietoja kasviksia ja sieniä. Purutuntumaa ja lisämakua pinjansiemenistä, paahdetuista casheweista tai pätkityistä voipavun paloista. Lopuksi jokin piristävä elementti, klassisesti riittävän terävää fetajuustoa siellä sun täällä. Pepperoni, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi ja homejuusto varmasti toimivat myös.
Pettymyspiirakkaan valitaan mahdollisimman mauttomia oliiveja ja mautonta fetaa.
Täyteläiset kermakastikkeet ovat pitkään olleet meikäläiselle myös sellainen hyvää-mutta-pahaa-juttu. Kermakastikkeen mieto maku yhdistettynä paksuun, täyteläiseen koostumukseen ja maitomaiseen tuoksuun alkaa pian ellottaa minua. Usein tärkein makukomponentti on myös mieto ja täyteläinen, esimerkiksi savulohi tai vaikkapa katkarapu. Ongelmaa voi yrittää korjata lisäämällä suolaa ja vaikkapa sitruunamehua, jolloin pitää tietysti varoa juoksettumista.
Tänään tajusin, mitä pastan kanssa särvittävä kermakastike loppujen lopuksi kaipaa. Yllättäen samat komponentit vaikuttaisivat ratkaisevan kuin piirakassakin: perusmaun ja täyteläisyyden lisäksi tarvitaan purutuntumaa ja jokin piristävä elementti. Pastassa purutuntuma tulee yleensä itse makaroonista, mutta vaikkapa spagetti tai linguini livahtavat kuin vahingossa kurkusta alas.
Perinteisessä sinihomejuusto-päärynäpastassa tarvittavat elementit ovat ehkä yllättäviäkin. Purutuntuma tulee paahdetuista pinjansiemenistä, mutta piristystä tuovat sinihomejuustomurut ja päärynä. Minusta yhdistelmä on yllättävä siksi, että sinihomejuusto on varsinaisen kermakastikkeen perusmaku, mutta murut onnistuvat luomaan riittävän kontrastin. Päärynä taas on yllättävä siksi, että se on mieto ja koostumukseltaan melko täyteläinen. Nähdäkseni kontrasti syntyy päärynän makeudesta ja raikkaudesta.
Pettymyspiirakkaa söin Lahden Anttilan yläkerrassa sijaitsevassa Cafe Charlottassa. Tiskissä piirakoista oli leikattu neljänneksiä ja olin ulkoilulauantain jäljiltä nälissäni, joten ajattelin, että siinä olisi sopiva setti. Kasvispiirakka oli perustauhkaa: ainakin purjoa, porkkanaa, oliiveja ja fetaa hapanmaitovalmisteesta, munasta ja juustosta valmistetussa täytteessä. Lopulta pala oli kuitenkin puolet odotetusta niin kooltaan kuin maultaan.
Pieni pettymys ei kuitenkaan horjuta Charlotan asemaa suosikkikahvilanani Lahdessa. Yritin kovasti pitää Sinuhesta, mutta siellä kaikki paakkelssit ovat melkeinpä olleet pettymyksiä.
Ehkä elämäni parasta piirakkaa sain kuitenkin Tallinnassa. Kirsikka muistutti asiasta ja on ilmeisesti aika lailla samaa mieltä. Kyseessä oli jonkin sortin kirsikkainen murupiirakka, jossa maistui ainakin manteli. Siinä tavoitetta tulevaan.
Palataan lukioaikaan, jolloin arvostin kinkkupiirakkaa ylitse kaiken. Kinkkupiirakasta on puhuttu ennenkin tässä blogissa. Voileipäkakkusukujuhlat olivat OK, mutta kun tarjolla oli kinkkupiirakkaa... Täyteläinen munajuustotäyte kasvishärpätyksineen ja makoisaa kinkkua, mikäs sen parempaa. No vaikkapa näppärästi koottu kasvispiirakka. Täytteen rungoksi vaikka pinaattia tai mangoldia sekä mahdollisesti mietoja kasviksia ja sieniä. Purutuntumaa ja lisämakua pinjansiemenistä, paahdetuista casheweista tai pätkityistä voipavun paloista. Lopuksi jokin piristävä elementti, klassisesti riittävän terävää fetajuustoa siellä sun täällä. Pepperoni, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi ja homejuusto varmasti toimivat myös.
Pettymyspiirakkaan valitaan mahdollisimman mauttomia oliiveja ja mautonta fetaa.
Täyteläiset kermakastikkeet ovat pitkään olleet meikäläiselle myös sellainen hyvää-mutta-pahaa-juttu. Kermakastikkeen mieto maku yhdistettynä paksuun, täyteläiseen koostumukseen ja maitomaiseen tuoksuun alkaa pian ellottaa minua. Usein tärkein makukomponentti on myös mieto ja täyteläinen, esimerkiksi savulohi tai vaikkapa katkarapu. Ongelmaa voi yrittää korjata lisäämällä suolaa ja vaikkapa sitruunamehua, jolloin pitää tietysti varoa juoksettumista.
Tänään tajusin, mitä pastan kanssa särvittävä kermakastike loppujen lopuksi kaipaa. Yllättäen samat komponentit vaikuttaisivat ratkaisevan kuin piirakassakin: perusmaun ja täyteläisyyden lisäksi tarvitaan purutuntumaa ja jokin piristävä elementti. Pastassa purutuntuma tulee yleensä itse makaroonista, mutta vaikkapa spagetti tai linguini livahtavat kuin vahingossa kurkusta alas.
Perinteisessä sinihomejuusto-päärynäpastassa tarvittavat elementit ovat ehkä yllättäviäkin. Purutuntuma tulee paahdetuista pinjansiemenistä, mutta piristystä tuovat sinihomejuustomurut ja päärynä. Minusta yhdistelmä on yllättävä siksi, että sinihomejuusto on varsinaisen kermakastikkeen perusmaku, mutta murut onnistuvat luomaan riittävän kontrastin. Päärynä taas on yllättävä siksi, että se on mieto ja koostumukseltaan melko täyteläinen. Nähdäkseni kontrasti syntyy päärynän makeudesta ja raikkaudesta.
Pettymyspiirakkaa söin Lahden Anttilan yläkerrassa sijaitsevassa Cafe Charlottassa. Tiskissä piirakoista oli leikattu neljänneksiä ja olin ulkoilulauantain jäljiltä nälissäni, joten ajattelin, että siinä olisi sopiva setti. Kasvispiirakka oli perustauhkaa: ainakin purjoa, porkkanaa, oliiveja ja fetaa hapanmaitovalmisteesta, munasta ja juustosta valmistetussa täytteessä. Lopulta pala oli kuitenkin puolet odotetusta niin kooltaan kuin maultaan.
Pieni pettymys ei kuitenkaan horjuta Charlotan asemaa suosikkikahvilanani Lahdessa. Yritin kovasti pitää Sinuhesta, mutta siellä kaikki paakkelssit ovat melkeinpä olleet pettymyksiä.
Ehkä elämäni parasta piirakkaa sain kuitenkin Tallinnassa. Kirsikka muistutti asiasta ja on ilmeisesti aika lailla samaa mieltä. Kyseessä oli jonkin sortin kirsikkainen murupiirakka, jossa maistui ainakin manteli. Siinä tavoitetta tulevaan.
torstai 6. helmikuuta 2014
Heinolan harmaudesta
Vietimme uuttavuotta ystävien luona Heinolassa. Kyseinen pariskunnan parempi puolisko on Kirsikan pitkäaikaisia kavereita, itse olen oppinut tuntemaan heitä vasta pikku hiljaa. On hauskaa, miten tietyllä tavalla erilaista väkeä he ovat kuin me. Työ määrittää jo paljon, vakituinen vaatii jossain määrin erilaista elämänrytmiä kuin kääntäjäpariskunnan kotona suorittama työ, tietysti puhumattakaan lapsista.
Heinola näyttää joskus harmaalta, mutta kunhan harmaan taivaan alta pilkistää vähän valoa, niin vaikutelma osaa olla kaunis. Kaupunkiin saapuessa ja siellä täällä kuljeskellessa kulkijaa ympäröivät usein rumat rakennukset eri aikakausilta. Hauskasti rumatkin rakennukset näyttävät kuitenkin toisinaan varsin viehkoilta ja voi vain ihmetellä, kuinka taidolla ja ajatuksella rakennukset on sijoiteltu ympäristöönsä. Heinola on selvästi ollut ultramoderni betonimuotoiluparatiisi.
Heinolaa tuntematta osaan kuitenkin sanoa, että kaupungissa on ehdottomasti asioita, joista pidän. Kaupunki on ihmisenkokoinen ja siellä on jopa elämää. Ravintola Maisteri osoittautui myös erinomaiseksi. Lama on tainnut kädä heinolalaisten tilipussilla pahemmin kuin muualla Suomessa, kun uudenvuodenaattoillallisella ei näkynyt kuin pari hassua seuruetta. Olisi ikävää, jos ravintolaa ei seuraavalla kerralla enää olisi.
Olisikohan Heinola sopiva paikka meille? Meitä kun ei työpaikan sijainti sido, voimme asua missä vain haluamme. En usko, että häviäisimme muutossa muuta kuin Lahdessa sijaitsevan mahtavan maakuntakirjaston. Savonlinnalaiset tietysti toivoisivat, että muuttaisimme sinne. Ja onhan siellä uusi Emerald Cityltä näyttävä Muikku-kirjasto.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Kohtaamisia ja kuvaamisia
Viikonlopun huvituksena oli visiitti kummitädin luo. Viime vuosina on saanut huomata, miten eri tavalla nykyään kohtaa lapsuutensa ihmisiä. Aikanaan itse on ollut huomion keskipisteenä ja aikuiset ihmiset kiinnostuksineen ovat jääneet huomiotta. Nyt, vieläpä kun näkee harvakseltaan, oppii uusia puolia itselle tutuista ihmisistä, heidän iloistaan, suruistaan ja kiinnostuksenkohteistaan.
En esimerkiksi aiemmin tiennyt, että kuvaus kuuluu kummitädin harrastuksiin. Hänen kuviaan selatessa oli myös hauska nähdä, miten erilainen tapa hänellä on kuvata. Luontokohteet ja sumuiset päivät, niistä hän piti kovasti. Minä taas kuvaan mielelläni ihmisiä.
Luulen myös ymmärtäväni, miksi sumu kiehtoo. Sumu hiljentää äänet, pehmentää rajat, antaa mielikuvitukselle tilaa. Sumu voi olla yhtä aikaa rauhallinen ja jännittävä. Silmä tuntuu kuitenkin vaativan myös ankkuripisteen, yksityiskohdan tai terävän pisteen.
Kummitädin kuvien joukossa oli yksi, jossa sumuiseen maisemaan yhdistyi terävärajainen, lähes musta oksan silhuetti. Omalla kohdallani olen huomannut, että pidän myös huomattavasti selkeistä, helposti eroteltavista kokonaisuuksista. Nykyisissä CGI-elokuvissa hyperrealismi tunnutaan sekoittamaan yli menevään yksityiskohtaisuuteen. Esimerkiksi Transformers-elokuvan jättirobotit olivat minun silmiini pelkkää suttua ja näyttivät kaikki samalta, ankkuripistettä ei ollut. Kuvassa alla Kirsikka taas toimii hienosti ankkuripisteenä.
Kuva on Prahasta, joka on todellinen turistirysä, joskin erittäin mukava ja kaunis sellainen. Jossain vaiheessa turismista on tullut rahvaanomaista ja turistien suosimien paikkojen kiertämisestä jotain, mitä pitäisi välttää. Loppujen lopuksi miksi turhaan ottaa jotenkin elitistinen asenne turisteilua kohtaan?
Turistikuvat taas ovat oma juttunsa. Usein turistikuvat tuntuvat elottomilta, niissä kuvataan maisemia, palatseja, pytinkejä ja poseeraavia kavereita. Prahan reissulla yritin sen sijaan kuvata tunnelmia, ihmisiä ja elämää.
Itselleni kameran takana olemisesta oli muutakin etua: en pidä väkijoukoista, mutta kameran takaa tarkasteltuna olin ikään kuin väkijoukon ulkopuolella ja saatoin kohdata itseäni ahdistavia asioita jossain määrin ironisesti.
Kuten kuvista näkyy, vielä on varaa kehittyä. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei valokuvaus osoittautunut omalla kohdallani pelkäksi villitykseksi, vaan antaa edelleenkin uuden näkökulman maailmaan.
EDIT: Napsauta kuvia, jos haluat nähdä isomman version.
En esimerkiksi aiemmin tiennyt, että kuvaus kuuluu kummitädin harrastuksiin. Hänen kuviaan selatessa oli myös hauska nähdä, miten erilainen tapa hänellä on kuvata. Luontokohteet ja sumuiset päivät, niistä hän piti kovasti. Minä taas kuvaan mielelläni ihmisiä.
Luulen myös ymmärtäväni, miksi sumu kiehtoo. Sumu hiljentää äänet, pehmentää rajat, antaa mielikuvitukselle tilaa. Sumu voi olla yhtä aikaa rauhallinen ja jännittävä. Silmä tuntuu kuitenkin vaativan myös ankkuripisteen, yksityiskohdan tai terävän pisteen.
Kummitädin kuvien joukossa oli yksi, jossa sumuiseen maisemaan yhdistyi terävärajainen, lähes musta oksan silhuetti. Omalla kohdallani olen huomannut, että pidän myös huomattavasti selkeistä, helposti eroteltavista kokonaisuuksista. Nykyisissä CGI-elokuvissa hyperrealismi tunnutaan sekoittamaan yli menevään yksityiskohtaisuuteen. Esimerkiksi Transformers-elokuvan jättirobotit olivat minun silmiini pelkkää suttua ja näyttivät kaikki samalta, ankkuripistettä ei ollut. Kuvassa alla Kirsikka taas toimii hienosti ankkuripisteenä.
Kuva on Prahasta, joka on todellinen turistirysä, joskin erittäin mukava ja kaunis sellainen. Jossain vaiheessa turismista on tullut rahvaanomaista ja turistien suosimien paikkojen kiertämisestä jotain, mitä pitäisi välttää. Loppujen lopuksi miksi turhaan ottaa jotenkin elitistinen asenne turisteilua kohtaan?
Turistikuvat taas ovat oma juttunsa. Usein turistikuvat tuntuvat elottomilta, niissä kuvataan maisemia, palatseja, pytinkejä ja poseeraavia kavereita. Prahan reissulla yritin sen sijaan kuvata tunnelmia, ihmisiä ja elämää.
Itselleni kameran takana olemisesta oli muutakin etua: en pidä väkijoukoista, mutta kameran takaa tarkasteltuna olin ikään kuin väkijoukon ulkopuolella ja saatoin kohdata itseäni ahdistavia asioita jossain määrin ironisesti.
Kuten kuvista näkyy, vielä on varaa kehittyä. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei valokuvaus osoittautunut omalla kohdallani pelkäksi villitykseksi, vaan antaa edelleenkin uuden näkökulman maailmaan.
EDIT: Napsauta kuvia, jos haluat nähdä isomman version.
maanantai 27. tammikuuta 2014
Korvat lerpattamaan
Toisinaan harmittaa, kun suomalaisen hypermarketin makaroonihyllyn "laaja valikoima" tarkoittaa sitä, että samaa tuotetta on tarjolla neljältä tai viideltä eri valmistajalta. Orrechiete-pasta olisi hyvä lisä, kaipaisin myös huomattavasti nykyistä enemmän isoa kuviopastaa erilaisia paistoksia ja täyttämistä varten.
Onneksi Orrecchiete- eli korvamakarooneja on helppo ja hauska tehdä itsekin. Yleensähän korvamakarooni näyttää ainakin minusta enemmän pieniltä kupeilta kuin korvilta. Puuhanellen kotona makaroonit näyttävät oikeilta korvilta, koska ne on leikattu suoraan makaronitontun päästä. Ei vaineskaan.
Orrecchieten valmistus on yksinkertaista. Perinteisesti olen tehnyt todella tiivistä pastataikinaa, mutta jos valmistuksessa ei ole tarkoitus käyttää mankelia, niin taikina saa olla hieman pehmeämpää. Taikinasta muotoillaan about 1 cm paksuisia pötköjä, jotka leikataan about 1,5-2 cm pätkiksi. Pätkät litistetään pituussuunnassa parin kolikon paksuisiksi kiekoiksi. Sen jälkeen asetetaan voiveitsen tai pyöreäkärkisen lastan kärki kiekon sisäpuolelle ja vedetään itseä kohti. Muoto viimeistellään asettamalla peukalo "korvan" sisään ja ohentamalla ja muotoilemalla korva. Aihioiden on syytä olla riittävän isoja, pienten korvien muotoilu on työlästä ja lopputulos ei ole yhtä kaunis.
Lakattu puupinta tai muu sileä pinta on huono alusta, koska aihio liukuu pintaa pitkin. Makarooni pitää saada riittävän ohueksi, muuten sen sisus "leipääntyy" ja lopputulos on kumimainen. Cavatelli-pasta valmistetaan lähes samalla tavalla, paitsi että pätkiä ei litistetä kiekoiksi, vaan lasta asetetaan suoraan pätkän kyljensuuntaisesti, jonka jälkeen lastaa vedetään itseä kohden.
Lopputulos sopinee kummankin tyypin kohdalla lihaisalle ja paksuhkolle pastalle, me tosin taisimme syödä pastan kanssa juustoista tomaattikastiketta.
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Mämmikouran paluu
Syksy tuntuu jatkuvan loputtomiin. Kuukausi sitten oli jo lunta maassa, nyt lunta ei näy missään. Tässäpä muodikas syyskuva porkkananaamaväreineen, tällä kertaa ihan luonnon omasta välipaletista:
Väkersin kolmekymppiskorulahjalle parkkinahasta rasian. Kuvassa nahka on vielä hivenen kosteaa. Alkaakohan laatikkolahjat olla jo teema, väkersinhän viime vuonna sen banaanilaatikkoviritelmänkin...
Mutta asiaan. Lainasin pari viikkoa sitten Jan Hedhin mestarileipurin leipäkirjan. Totesin Kirsikalle, että "saattaa kohta taas tulla leipäinnostus," ja Kirsikka vastasi jotakuinkin että taitaa leipäinnostus alkaa nyt. Näin kävikin.
Kirja muutti melko paljon käsitystäni leipomisesta. Olen ollut laiska vaivaaja, koska kohotus kuitenkin yleensä itsessään on tuntunut riittävältä. Pastataikinaa olen toki vaivannut, mutta pastataikinahan ei kohoa. Kymmenen, kahdenkymmenen minuutin vaivaaminen kuitenkin muuttaa leivä koostumusta ratkaisevasti.
Toinen yllättävä seikka oli reseptien suuri jauhomäärä nesteeseen nähden, parhaimmillaan 65 prosentin tietämillä. Ilman riittävää vaivaamista noin suurella jauhomäärällä taikinasta tulisi melko tönkköä. Ilmiselvästi jotkin jauhotyypit, kuten ohrajauhot, vaativat enemmän nestettä.
Palasin myös hapanjuuren pariin pitkästä aikaa. Aiemmissa kokeiluissa juuri tuppasi homehtumaan jossain vaiheessa. Tällä kertaa desinfioin säilytysastiat ja työvälineet ja tulokset ovat olleet parempia. Juurella on oltava myös riittävästi uutta ravintoa, muuten väärät mömmöt pääsevät helposti valloilleen. Tulokset ovat olleet melko hyviä ainakin ruisjuuren kohdalla. En ole vielä saanut vehnäjauhoista tehtyä hapanjuurta kohottamaan leipiä tarpeeksi siinä missä ruisjuuri kohottaa ilman mitään ongelmia. Makua juuresta joka tapauksessa tulee.
Juuren valmistusohje on suunnilleen tällainen:
Sekoita desinfioidussa kannellisessa astiassa about 100 g vehnäjauhoja tai ruisjauhoja ja desi vettä.
Jätä lämpimään paikkaan kolmeksi päiväksi.
Lisää jauhoja ja vettä, jätä lämpimään paikkaan päiväksi.
Toista, kunnes juuren tilavuus tuplaantuu syöttökertojen välissä ja juuri on hapanta. Valmista juurta on suht helppo kasvattaa sekoittamalla 1/3 juurta ja 2/3 jauhoja ja vettä ja antamalla käydä yön yli. Juuren pitäisi olla valmis 5 päivässä, mutta itselläni kesti suunnilleen viikon.
Juureen voi alkuvaiheessa lisätä hedelmämehua, rusinoita ym, tosin jotkut väittävät sokerin hidastavan haluttujen pieneliöiden toimintaa. Happamia hedelmiä ja marjoja suositellaan, koska ilmeisesti villihiivat toimivat parhaiten happamissa olosuhteissa siinä missä maitohappobakteerien toiminta hidastuu. Tarvittavat pieneliöt ovat jauhoissa itsessään, joten puhtaat täysjyväluomujauhot saattavat olla oikea valinta aivan alussa. Juurta ruokitaan kuitenkin mielellään riittävän tuoreilla perusjauhoilla. (Vanhentuneet vehnäjauhot tunnistaa siitä, että veteen sekoitettuna ne haisevat tuoreelta kurkulta)
Yleisiä huomioita:
- Lämpimässä juurta on ruokittava 1-2 kertaa päivässä.
- Ruisjuuri "kuohahtaa" jo ensimmäisenä päivänä, eli vaahtoaa runsaasti. Voi kuitenkin kestää viikon verran, ennen kuin juuri on käyttövalmis.
- Juuren säilytys jääkaapissa: ruoki ensin juuri (anna jauhoja ja ehkä vettä) ja anna sen käydä pari tuntia. Lisää jauhoja, kunnes juuri on murumaista ja tönkköä. Pistä jääkaappiin, sulje kansi tiiviisti. Ruoki 1-2 kertaa viikossa, eli ota ensin lämpiämään tunniksi pariksi, lisää vettä ja sekoita joukkoon jauhoja. Anna käydä tunti pari ja lisää jauhoja, kunnes juuri on taas murumaista.
- Lämpimässä juurta kehotetaan yleensä säilyttämään purkissa, jonka kansi on raollaan. Ilma kiertää ja hiivat toimivat aerobisesti. Itse kokeilin käyttää juuria tiiviisti suljetuissa purkeissa, jotka avasin kerran päivässä hillitäkseni homeitiöiden kulkeutumista purkkeihin. Juuret kypsyivät ongelmitta.
- Perinteisestihän juurta säilytetään jättämällä taikinaa taikinatiinuun (tai taikinasaaviin, murrealueesta riippuen kaiketi), jossa juuri kuivuu. Kuivissa olosuhteissa juuren mikrobit eivät kuluta ravintoaan loppuun ja käytännössä lähes kaikki pieneliötoiminta keskeytyy. Itse olen tehnyt "varmuuskopioita" juurestani pakastamalla ja kuivattamalla juurta.
Viimeksi leivoin ruisleipää, jonka kohotin kotikutoisella ruisjuurellani.
Edellisenä iltana sekoitin juuresta, kolmesta desistä vettä ja 300 grammasta ruisjauhoja raskin. Aamulla raski näytti tällaiselta (kuvassa olin viskannut jo suolaa päälle):
Kirsikan mummon mukaan ruisleipätaikinan on oltava riittävän tiivistä, että kohonneet leivät saa nostettua käsin pöydältä leipälapioon, suht tiukkaa siis. Raskiin on sekoitettu 7 desiä vettä ja suunnilleen runsas kilo jauhoja, plus suola totta kai.
Taikina kohoaa suht nopeasti, olisiko kolme, neljä tuntia kulunut tässä vaiheessa. Juurissa on eroja, vanhojen maatalojen juuret nostattavat nopeammin ja esimerkiksi Tuulosrievän juurella kohotettu leipä on maukasta mutta vähemmän hapanta kuin omat tuotokseni.
Pidän kolmikolkkahattumuodosta, mielestäni se sopii hienosti ruisleipään, varsinkin kun teen kahden hengen päiväannosleipiä.
Kohotessa lierit vain tuppasivat aukeamaan...
Hyviä leipiä tuli kaikki tyynni.
Väkersin kolmekymppiskorulahjalle parkkinahasta rasian. Kuvassa nahka on vielä hivenen kosteaa. Alkaakohan laatikkolahjat olla jo teema, väkersinhän viime vuonna sen banaanilaatikkoviritelmänkin...
Mutta asiaan. Lainasin pari viikkoa sitten Jan Hedhin mestarileipurin leipäkirjan. Totesin Kirsikalle, että "saattaa kohta taas tulla leipäinnostus," ja Kirsikka vastasi jotakuinkin että taitaa leipäinnostus alkaa nyt. Näin kävikin.
Kirja muutti melko paljon käsitystäni leipomisesta. Olen ollut laiska vaivaaja, koska kohotus kuitenkin yleensä itsessään on tuntunut riittävältä. Pastataikinaa olen toki vaivannut, mutta pastataikinahan ei kohoa. Kymmenen, kahdenkymmenen minuutin vaivaaminen kuitenkin muuttaa leivä koostumusta ratkaisevasti.
Toinen yllättävä seikka oli reseptien suuri jauhomäärä nesteeseen nähden, parhaimmillaan 65 prosentin tietämillä. Ilman riittävää vaivaamista noin suurella jauhomäärällä taikinasta tulisi melko tönkköä. Ilmiselvästi jotkin jauhotyypit, kuten ohrajauhot, vaativat enemmän nestettä.
Palasin myös hapanjuuren pariin pitkästä aikaa. Aiemmissa kokeiluissa juuri tuppasi homehtumaan jossain vaiheessa. Tällä kertaa desinfioin säilytysastiat ja työvälineet ja tulokset ovat olleet parempia. Juurella on oltava myös riittävästi uutta ravintoa, muuten väärät mömmöt pääsevät helposti valloilleen. Tulokset ovat olleet melko hyviä ainakin ruisjuuren kohdalla. En ole vielä saanut vehnäjauhoista tehtyä hapanjuurta kohottamaan leipiä tarpeeksi siinä missä ruisjuuri kohottaa ilman mitään ongelmia. Makua juuresta joka tapauksessa tulee.
Juuren valmistusohje on suunnilleen tällainen:
Sekoita desinfioidussa kannellisessa astiassa about 100 g vehnäjauhoja tai ruisjauhoja ja desi vettä.
Jätä lämpimään paikkaan kolmeksi päiväksi.
Lisää jauhoja ja vettä, jätä lämpimään paikkaan päiväksi.
Toista, kunnes juuren tilavuus tuplaantuu syöttökertojen välissä ja juuri on hapanta. Valmista juurta on suht helppo kasvattaa sekoittamalla 1/3 juurta ja 2/3 jauhoja ja vettä ja antamalla käydä yön yli. Juuren pitäisi olla valmis 5 päivässä, mutta itselläni kesti suunnilleen viikon.
Juureen voi alkuvaiheessa lisätä hedelmämehua, rusinoita ym, tosin jotkut väittävät sokerin hidastavan haluttujen pieneliöiden toimintaa. Happamia hedelmiä ja marjoja suositellaan, koska ilmeisesti villihiivat toimivat parhaiten happamissa olosuhteissa siinä missä maitohappobakteerien toiminta hidastuu. Tarvittavat pieneliöt ovat jauhoissa itsessään, joten puhtaat täysjyväluomujauhot saattavat olla oikea valinta aivan alussa. Juurta ruokitaan kuitenkin mielellään riittävän tuoreilla perusjauhoilla. (Vanhentuneet vehnäjauhot tunnistaa siitä, että veteen sekoitettuna ne haisevat tuoreelta kurkulta)
Yleisiä huomioita:
- Lämpimässä juurta on ruokittava 1-2 kertaa päivässä.
- Ruisjuuri "kuohahtaa" jo ensimmäisenä päivänä, eli vaahtoaa runsaasti. Voi kuitenkin kestää viikon verran, ennen kuin juuri on käyttövalmis.
- Juuren säilytys jääkaapissa: ruoki ensin juuri (anna jauhoja ja ehkä vettä) ja anna sen käydä pari tuntia. Lisää jauhoja, kunnes juuri on murumaista ja tönkköä. Pistä jääkaappiin, sulje kansi tiiviisti. Ruoki 1-2 kertaa viikossa, eli ota ensin lämpiämään tunniksi pariksi, lisää vettä ja sekoita joukkoon jauhoja. Anna käydä tunti pari ja lisää jauhoja, kunnes juuri on taas murumaista.
- Lämpimässä juurta kehotetaan yleensä säilyttämään purkissa, jonka kansi on raollaan. Ilma kiertää ja hiivat toimivat aerobisesti. Itse kokeilin käyttää juuria tiiviisti suljetuissa purkeissa, jotka avasin kerran päivässä hillitäkseni homeitiöiden kulkeutumista purkkeihin. Juuret kypsyivät ongelmitta.
- Perinteisestihän juurta säilytetään jättämällä taikinaa taikinatiinuun (tai taikinasaaviin, murrealueesta riippuen kaiketi), jossa juuri kuivuu. Kuivissa olosuhteissa juuren mikrobit eivät kuluta ravintoaan loppuun ja käytännössä lähes kaikki pieneliötoiminta keskeytyy. Itse olen tehnyt "varmuuskopioita" juurestani pakastamalla ja kuivattamalla juurta.
Viimeksi leivoin ruisleipää, jonka kohotin kotikutoisella ruisjuurellani.
Edellisenä iltana sekoitin juuresta, kolmesta desistä vettä ja 300 grammasta ruisjauhoja raskin. Aamulla raski näytti tällaiselta (kuvassa olin viskannut jo suolaa päälle):
Kirsikan mummon mukaan ruisleipätaikinan on oltava riittävän tiivistä, että kohonneet leivät saa nostettua käsin pöydältä leipälapioon, suht tiukkaa siis. Raskiin on sekoitettu 7 desiä vettä ja suunnilleen runsas kilo jauhoja, plus suola totta kai.
Taikina kohoaa suht nopeasti, olisiko kolme, neljä tuntia kulunut tässä vaiheessa. Juurissa on eroja, vanhojen maatalojen juuret nostattavat nopeammin ja esimerkiksi Tuulosrievän juurella kohotettu leipä on maukasta mutta vähemmän hapanta kuin omat tuotokseni.
Pidän kolmikolkkahattumuodosta, mielestäni se sopii hienosti ruisleipään, varsinkin kun teen kahden hengen päiväannosleipiä.
Kohotessa lierit vain tuppasivat aukeamaan...
Hyviä leipiä tuli kaikki tyynni.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Toinen laukkuprojekti
Suunnittelin ja valmistin toisen laukun, tällä kertaa itselleni. Edellinen meni Kirsikan käyttöön ja on osoittautunut kohtalaisen onnistuneeksi. Kyseinen laukku on hieman vinkura ja voisi olla hieman nykyistä syvempi.
Uusi laukkuni on suunniteltu erityisesti matkailua varten, Laukku on tarpeeksi tilava kohtalaisille reissuille, riittävän tukeva ja kulkuvälineissä ja lentokentällä kätevämpi kuin reppu. Olkahihnan voi irrottaa, jos laukkua ei halua ottaa mukaan lentokoneen hyttiin. Kantokahvakin siinä on.
Runko-osat on kiillotettu, hihna ja yksityiskohdat on valmistettu kiillottamattomasta nahasta.
Hihna on kiinnitetty karabiinihaoilla D-lenkkeihin, joten hihnan voi irrottaa muuta käyttöä tai varastointia varten. Kiinnitysosat on ommeltu paikoilleen juuttinarulla, mikä on ehkä laukun suurin heikkous mutta myös helppo vaihtaa.
Lukkolaitteena toimii kaksi solkea, ovelasti tässä kuvassa piilossa. Hihnan pituutta voi myös muuttaa. Kaikki kolme solkea on ostettu Lahden Neppinapista.
Laukkua koristaa Abraxas, hermeettiseen perinteeseen liittyvä suojeleva symboli. Merkki on kuitenkin vain koristus, humpuukimaakarien esoteerinen viisaus ei meikäläiseen uppoa.
Kirsikan laukku on uutta laukkua tummempi. Käsveskan väri selittyy ennen kiillotusta tehdyllä satulasaippuakäsittelyllä ja patinoitumisella.
Uusi laukkuni on suunniteltu erityisesti matkailua varten, Laukku on tarpeeksi tilava kohtalaisille reissuille, riittävän tukeva ja kulkuvälineissä ja lentokentällä kätevämpi kuin reppu. Olkahihnan voi irrottaa, jos laukkua ei halua ottaa mukaan lentokoneen hyttiin. Kantokahvakin siinä on.
Runko-osat on kiillotettu, hihna ja yksityiskohdat on valmistettu kiillottamattomasta nahasta.
Hihna on kiinnitetty karabiinihaoilla D-lenkkeihin, joten hihnan voi irrottaa muuta käyttöä tai varastointia varten. Kiinnitysosat on ommeltu paikoilleen juuttinarulla, mikä on ehkä laukun suurin heikkous mutta myös helppo vaihtaa.
Lukkolaitteena toimii kaksi solkea, ovelasti tässä kuvassa piilossa. Hihnan pituutta voi myös muuttaa. Kaikki kolme solkea on ostettu Lahden Neppinapista.
Laukkua koristaa Abraxas, hermeettiseen perinteeseen liittyvä suojeleva symboli. Merkki on kuitenkin vain koristus, humpuukimaakarien esoteerinen viisaus ei meikäläiseen uppoa.
Kirsikan laukku on uutta laukkua tummempi. Käsveskan väri selittyy ennen kiillotusta tehdyllä satulasaippuakäsittelyllä ja patinoitumisella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)