Poista romu

Kunpa ympäristönhoitotoimet olisivat näin helppoja...

Kävin tänään antamassa palautetta Lahden kaupungin kadut- ja liikenne -sivulla. Sivulta löytyikin kätevä palautesivu, jossa palautteen sai merkitä suoraan kartalle.

Palautteeni koski erästä pyöräilykatokseen hylättyä polkupyörää, jonka lahoamista lahtelaiset pyöräilijät ovat saaneet seurata jo toista vuotta. Lähetin aiheesta palautetta Lahden pysäköinnin palautesähköpostiin jo tammikuun alussa, mutta ilmeisesti ilmoitukseni pysähtyi not my department -asenteeseen.

Suurimmaksi osaksi Lahden pyöräilymahdollisuudet ovat hyvät: pyöräilijöille on järjestetty omat kaistat ja kevyelle liikenteelle on olemassa paljon mukavia väyliä. Liikennevalot vain on optimoitu autokäyttöön. Lisäksi kevyen liikenteen liikennevalot vaihtuvat usein eri aikaan, jolloin syntyy helposti vaaratilanteita. Olen pariin otteeseen nähnyt, kuinka penska lähtee pyörällään vihreillä liikkeelle, mutta ajaakin punasia päin, kun toinen valo ei ole vaihtunutkaan, ja jää melkein auton alle.

Katsotaan nyt, kuinka kauan olemme osa lahtelaista liikennekulttuuria. Hyvällä tuurilla opettelemme uusia liikennesääntöjä ("latua, mummo!") joskus loppuvuodesta.


Ratsu on odottanut uskollisesti jo toista vuotta, liekö ratsastaja ollut uskoton?

Kaamerahifistelyä

Karhu varjoisilta kujilta

Ostimme viime vuoden lopussa häitä varten ikkupikkuisen järjestelmäkameran. Uuden kameran hankinnasta oli ollut puhetta jo pitkään, varsinkin kun vanha pokkarimme oli lopettanut yhteistyön pudottuaan lattialle. Lopulta kun varsinainen ostopäätös oli tehty, seurailimme pari kuukautta valikoimia. Silloin emme oikeastaan tienneet kameroista juuri mitään ja tärkein kriteeri olikin toimiva tarkennus ja joustavuus.

Nyt kun kamera on ollut käytössä päälle puoli vuotta, voin todeta, että ehkä emme olisi järkkäriä tarvinneet. Erilaisissa kompaktikameroissa alkaa olla käytännössä samat toiminnot ja suurin osa joustavuudesta ja jopa laajennettavuudesta, mitä nyt objektiivia ei voi vaihtaa. Laadukas automaattitarkennus, kuvanvakautus, aukon ja valotuksen säädöt ja kaikki muut vimpaimet on vielä voitu optimoida kameran objektiiviin. Markkinointivaltteina tunnutaan aika usein pidettävän supermegapitkiä zoomeja ja piljoonia megapikseleitä, vaikka näiden merkitys saattaa sittenkin olla aika vähäinen. Nyt jos harkinnassa olisi uusi kamera, niin olisin kahden vaiheilla: ostaako järkkäri vai ostaako kompakti. Tosin nyt olen hieman perehtynyt kameroiden toimintoihin ja ominaisuuksiin, joten kriteeritkin olisivat hieman erilaiset. Lisäksi jos harrastus jatkuu aktiivisena, niin edullisessa järkkärissä on kuitenkin tilaa kehittymiselle.

Olen kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Olympus Pen E-PM1 -kameraamme, enkä kadu ostosta. Pulitimme laitteesta 300 euroa, joten hankkimalla kompaktikameran olisimme ehkä säästäneet jokusen kympin. Olisinko perehtynyt kuvaukseen samalla tavalla? Tuskin. Järjestelmäkamera kourassa jouduin alusta lähtien ajattelemaan, että "nyt pitää ajatella kuvaamista tosissaan", vaikka kompaktikamera tai korkeatasoinen pokkari pystyisikin samaan kuin kit-objektiivilla varustettu "Pen1s" näin Kirsikan tädin terminologiaa käyttäen.

Millainen kamera sitten itsessään on? Kuvailisin sitä ovelaksi vempeleeksi. Mitä enemmän laitteeseen tutustun, sitä ovelammalta se tuntuu. Ensinnäkin se on varsin pienikokoinen ja kevyt perinteisiin järkkäreihin verrattuna. Peilittömänä siinä ei ole etsintä, tosin kameraan on saatavilla yksi optinen etsin, joka ei siis toista sitä, mitä kameran silmä näkee ja kaksi elektronista etsintä, joista VF-2 on ilmeisesti erinomainen. Hintaakin etsimellä tosin on parin sadan euron tietämillä. Kuvaa tihrustetaan näytöltä kuin pokkarista ikään, mikä ehkä onkin kameran suurin heikkous. Varsinkin aurinkoisella säällä kuvan tarkennusta voi olla hankalaa tarkistaa näytöltä. Suunnittelussa on myös yksi erikoisuus: miksi näyttö on 16:9, jos kuvaformaatti kerran on 4:3? Jos laajakuvanäytön sijaan olisi käytetty kapeampaa näyttöä, takapaneeliin olisi voinut liittää vaikka pari ohjelmoitavaa painiketta.

Pieni koko ei tarkoita perkästään rungon pientä kokoa, vaan myös mikrokokoisia objektiiveja. Micro Four Thirds -järjestelmän objektiivien suhteellinen polttoväli saavutetaan puolet pienemmällä polttovälillä verrattuna kinofilmikameroihin. Wikipedian esimerkin mukaan useita kiloja painava 60 senttiä pitkä teleobjektiivi saadaan mahdutettua 12,6 mm pitkään ja puoli kiloa painavaan pakettiin. Miksei vaikkapa kantaisi Micro Four Thirds -kameraa ja yhtä hyvistä, nopeista Micro Four Thirds -teleobjektiiveista kakkoskamerana, jos paketti kokonaisuudessaan painaa murto-osan täysikokoisesta järkkäristä ja vastaavasta objektiivista? Veikkaisin, että MFT-objektiivien vertailu kinofilmiobjektiiveihin on myös hieman yksinkertaisempaa kuin vaikkapa APS-C-kameroiden objektiiveihin, muutoskerroinhan on 2,0 eikä esimerkiksi 1,5 tai 1,6.

Ilmeisesti hyvät MFT-laajakulmaobjektiivit ovat hieman hintavampia kuin muiden kameroiden objektiivit. Olympus itsessään on ilmeisesti taloudellisissa vaikeuksissa, joten mitenkäs on varusteiden saatavuuden laita tulevaisuudessa? MFT-kiinnitys on yksi harvoista standardeista, joille useampi valmistaja valmistaa sekä runkoja että objektiiveja, minkä lisäksi kameroihin on saatavilla runsaasti erilaisia adaptereita.

Runko tuntuu tukevalta, metalliselta ja korkealaatuiselta ja laukaisimen tuntuma on mielestäni hyvä. Pieni koko on etu, tosin alussa minulla oli hieman hankaluuksia opetella toimiva ote kamerasta ja saada operoitua vielä objektiiviakin. Painikkeita on vähän, mutta toimintojen valinta ja käyttö rulla-nelipainikeyhdistelmällä on erittäin hyvin suunniteltu. Esimerkiksi aukko, valotusaika ja valotuksen korjaus puoliautomaattitilassa voidaan säätää saman näppäimen takaa. Eri asetukset valitetaan nelinäppäimen pysty- ja vaakasuunnilla ja rullalla. Kokeneelle kuvaajalle painikkeiden puuttuminen, kahvan puute ja koko saattavat vaatia totuttelua, mutta operointi on intuitiivista, eikä painikkeita paina kuvatessa vahingossa.

Uutta kameraa hankkivalle suosittelen seuraamaan markettien mainoksia todellisen hinnan määrittelyssä. Vielä puoli vuotta sitten kilpakumppanuksina olivat olympus Pen E-PM1 ja Canon EOS 1100D, nyt Olympus on kaikonnut verkkokauppoihin. Miltei joka ikisessä mainoksessa Canoni on "alennuksessa", "sata euroa halvemmalla!" eli toisin sanoen kameran todellinen hinta on tässä vaiheessa aika lailla pysyvästi se 300 euroa. Kärkkäiseltä sitä saa aina välillä 270-280 eurolla. Varsinkin Keskon (Anttila, Shittari) bonusalennukset osaavat ärsyttää edelleen kovasti, koska bonussysteemin näennäiset alennukset koskevat pääsääntöisesti vain korteilla ketjuun sidottuja kuluttajia.

Nahkurin orsilta

Vasemmalla tietokonepussi, oikealla työkalupussi, alhaalla linkkarikotelo ja linkkari sen sisällä.

Olen jo pitkään miettinyt, mikä olisi minulle sopiva käsityöharrastus. Metalli- ja puutyöt voivat olla melko meluisia ja pölyisiä, kangas ei ole erityisemmin kiinnostanut ja ruokaakin voi tehdä vain sen verran kuin jaksaa syödä. Haluaisin kuitenkin hiljaisina hetkinä tehdä jotain muuta kuin istua koneen ääressä. Lopulta tajusin, että nahka täyttää ehdottomasti kaikki kriteerit: materiaalin työstö on suhtalaisen hiljaista, syntyvä jäte ei juurikaan pölyä, minkä lisäksi tuloksena on järkeviä käyttöesineitä tai ainakin jotain kaunista.

(N)Eurokankaasta ostin sopivan, pienen vuodan, veikkaisin että possua. Nahka oli ohuenlaista pukinenahkaa, joten monet mielenkiintoiset tekniikat, esimerkiksi kuviointi ja muotoilu, jäävät varmaan myöhempiin kokeiluihin.

Yllä olevassa kuvassa on kolme viimeisen parin kolmen viikon aikana valmistamaani harjoitustyötä. Ensimmäinen kokeiluni oli linkkarikotelo. Kaksi nahanpalasta on liimattu saumakohdista yhteen ja ommeltu yhteen. Tein myös kirjanmerkin, joka nyt unohtui kuvasta.

Käsitöissä aika usein valmistetaan myös pussi omia työvälineitä varten, ja sellaisen minäkin valmistin. Rakenne on yksinkertainen: etu- ja takakappaleet on liimattu kappaleeseen, joka toimittaa kylkien ja pohjan virkaa. Saumakohta on rei'itetty nahkapaskalla ja punottu nahkahihnalla. Kolmas kuvan tuotos on nahkapussi kannettavalle tietokoneelleni. Pussissa on trikoovuori, joka on ensin liimattu pussiksi, minkä jälkeen etu- ja takakappaleet on liimattu vuoriin vuorin saumakohdasta ja ylimenevistä osista toisiinsa. Saumakohdat on sitten ommeltu etupistoin, sauma on piilotettu ns. ranskalaisella saumalla (en nyt jaksa selvittää, onko tämä oikea termi suomeksi): sauman päälle on ommeltu nahkanauha, joka on taitettu sauman yli ja ommeltu takaa kiinni. Suu suljetaan kahdella nepparilla. Jälkikäteen tajusin, että olen tehnyt siis yhden ylimääräisen sauman. Pussin suun ja sauman liittäminen olisi ehkä vaatinut myös hieman enemmän suunnittelua.

Ensimmäiset kaksi työtä noudattelevat Waldemar Bühlerin (1959) Nahkatyön oppaan koteja, kouluja ja kerhoja varten oppeja. Kirjassa käytännössä kaikki saumat viimeistellään nahakanauhapunoksella. Kolmannessa työssä käytin Valerie Michaelin The Leatherworking Handbookin ohjeita. Kuka sanoo, ettei käsitöitä voi opetella yksin? Aivan yhtä vinkuraa ompelujälkeni olisi ohjauksessakin. Eipä Lahdessa ole nahkatyökurssejakaan kyllä vastaan tullut. Harmi sinällään.

Nahka alkaa olla lopussa. Seuraavaksi vuorossa lienee kasviparkitun nahan hankkiminen. Materiaalina parkkinahka on hyvin monipuolista: kostutettuun nahkaan voi painaa kuvioita ja sen voi muotoilla haluamaansa muotoon, minkä nahka myös pitää kuivuessaan. Ideoita ja aiheita on jo vaikka kuinka paljon. Lisäksi kokeilemani leikkausmenetelmät sopivat todennäköisesti myös paremmin paksuun parkkinahkaan kuin pukinenahkaan, jota olisi melkein pitänyt leikata saksilla ennemmin kuin veitsellä. Harrastuksen jatkaminen kuitenkin vaatii pientä sijoitusta tässä vaiheessa: nahkatyökaluihin varmaan kuluu noin 70 euroa siinä missä puolikkaan vuodan voisin kaiketi tilata Parolan Bionahasta jotakuinkin 100-150 euron hintaan. Paksua, lujaa pellavalankaa tarvitaan myös, ehkä pariakin väriä, mikä tarkoittanee about 20-30 euron lisäkustannusta. Eihän se mikään valtava summa ole, mutta elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä.

Juustoa, juustoa, juustoa

Laiskan kuvaajan aamiaisjuusto

Huomasin, että en ole hetkeen kirjoitellut minkäänmoisia ruokajuttuja, vaikka kaikkea hauskaa onkin tullut kokeiltua. Viimeisin suurempi ruokahankkeeni on kotitekoinen juusto, johon sain innoituksen häälahjaksi saamastamme Aidon maun juurilla -kirjasta.

Ensimmäinen kokeilu oli yksinkertainen, perinteinen munajuusto. Prosessi oli jälleen kerran yllättävän helppo ja nopea, eikä erityistarvikkeita vaadittu. Kuumenna ensin litra punaista maitoa kiehuvaksi. Sekoita yhden munan valkuainen ja 250 grammaa hapanta maitotuotetta keskenään. Sekoita maito ja muna-maitotuoteseos keskenään. Anna seistä puoli tuntia. Kauho juustomassa siivilään (itse vuorasin sen suodatinpusseilla), sekoita keltuainen ja vähän suolaa massan joukkoon. Laita päälle paino ja pistä jääkaappiin yöksi. Voi paistella uunissa, mikä parantaa säilyvyyttä ja kaiketi antaa lisäaromia.

Tuloksena oli pehmeä, hieman pähkinäinen ja hyvin mieto tuorejuusto. Karpalohillon kanssa maistui mainiolta.

Kokemus rohkaisi uusiin haasteisiin ja hetken googlailtuani törmäsin Kyllä äiti tietää -blogiin, jossa oli hillitön määrä juustotietoutta kerättynä näppärään pakettiin. Päätin tehdä mozzarellaa, jota tänään maisteltiin.

Mozzarellan kohdalla hommassa oli pari isompaa kysymystä: juustonjuoksutin, jota kuitenkin löysin helposti Prisman juustohyllyn päädystä ikkupikkuisessa pullossa, ja toisaalta juuston vaatima aika. Aikatekijäkin osoittautui melko vähäiseksi - kovin työläs homma ei ollut, valmistumista vain sai odotella pari päivää.

Blogin ohje oli muuten hyvä, mutta parissa kohdassa olisi tarkentamisen varaa: "Ota juustomassa seuraavana päivänä huoneenlämpöön että bakteeritoiminta pääsee käyntiin." Kuinka pitkäksi aikaa? "Laita pallot vesihauteeseen, jonka olet lämmittänyt lähes kiehumispisteeseen." Vesihauteeseen? Vai suoraan suolaliemeen? Korvasinkin lämmitysvaiheen tämän mainion mikroreseptin menetelmällä. Samalta sivustolta löytyi myös ohjeet ricotta-juuston tekemiseen mozzarellan tekemisestä yli jäävästä herasta, jäi tällä kertaa tosin kokeilematta.

Selvisi myös, että lämmitys tehdään yleensä suoraan suolaliemessä tai ylijääneessä herassa.

Mökötti maistui juustolta ja näytti juustolta. Koostumus oli paljon tiukempi ja kovempi kuin mozzarellassa yleensä. Sanoisin, että laitoin hivenen liikaa suolaa ja työstin muovailuvaiheessa liikaa heraa pois massasta. Olisiko pitänyt venytellä juustoa vielä vähän pitempään? Vastaus kysymykseen selvinnee seuraavassa jaksossa.

Niin, ja herasta leivoin luonnollisesti rieskaa.

Freelance-kääntäjän elämästä

Alun perin piti kirjoittaa vuoden aikana lukemistani dekkareista, mutta päätin sitten kuitenkin kirjoittaa joitakin näkemyksiäni suhtalaisen tuoreen free-kääntäjän elämästä.

Ensinnäkin, käännösopiskelijalle koulunpenkiltä työmaailmaan siirtyminen ei ole se kaikista helpoin askel. Opinnot muun muassa venyvät helposti. Ainakin minun aikanani ulkomaan kieliharjoittelu oli usein pakollinen osa koulutusohjelmia. Useimmissa tapauksissa kieliharjoittelu tarkoitti puolen vuoden tai vuoden vaihto-opiskelua. Periaatteessahan vaihtoajan ei pitäisi pidentää opintoja, mutta aika usein opiskelija putoaa osin koulutusohjelman kärryiltä, eli käynnissä olevan lukuvuoden toisella puoliskolla ei välttämättä tarjotakaan opiskelijan tarvitsemia kursseja. Itse odottelin kurssien järjestämistä varsin pitkään vain huomatakseni, ettei niitä enää järjestetäkään.

Odotellessani kursseja tein keikkaa Olavinlinnassa. Lopulta oli vaarana, että opinnot jäävät ja linna valtaa melko lailla pysyvän paikan elämästä. Kun viimein sain gradun valmiiksi, jouduin odottelemaan puolisen vuotta, että saan paperit pihalle. Kesällähän ei yliopiston kansliassa juuri elämää ole. Vasta kun sain gradun kouraani, pystyin aloittamaan täysipainoisen työnhaun. Työnhaku kesti monta kuukautta, eli kaiken maailman odottelua oli ehtinyt kertyä jo melko pitkä pätkä. Freelance-suhteeni alkoi marraskuussa ja sain odotella ensimmäisiä kunnon töitä tammikuuhun. Kaiken odottelun perusteella tiedän varsin hyvin, miltä työttömästä tuntuu.

Ymmärrän myös hyvin, miksi aloitteleva kääntäjä on valmis hyväksymään melkein mitkä tahansa työehdot. Työpaikkoja ei varsinaisesti ole joka puun takana ja tokihan kääntäjä haluaa päästä tekemään työtä, johon on vaikkapa sen seitsemän vuotta elämästään uhrannut.

Kirsikka oli aloittanut AV-kääntäjänä (tekee tekstityksiä televisioon) jo huomattavasti ennen kuin minä sain paikan käännösalalta. Itse käännän asiatekstejä, eli olen pääasiassa teollisuuden ja talouselämän palveluksessa. Siinä vaiheessa kun itse pääsin varsinaiseen työhön käsiksi, alkoi olla selvää, että kovinkaan tasa-arvoisesta alasta ei ole kyse. Alkuvaiheessa saatoin tehdä vaikkapa viikon töitä kuukaudesta ja tienata sillä helposti tuhat euroa. Kuun lopussa vertailimme tilejämme ja oh hoh, miten Kirsikalla saattoi olla samanmoinen tili kuin minulla, vaikka hän teki kolme kertaa enemmän töitä?

Toisinaan kuulee nurinoita siitä, kuinka käännökset ovat kalliita. Yllättävän usein nurisijat ovat vieläpä työn tilaavia talousalan ihmisiä. Pitäisi kenties muistuttaa heille, että mistä heidän omat palkkionsa usein koostuvat. Konsultin varsinainen tuntitaksa sisältää myös laskutus-, tila-, terveydenhuolto-, lomapalkkio-, työterveydenhuolto-, työväline- ja matkakuluja, plus tietysti 22,5-23,85% YEL-maksut työtulosta (uusilla yrittäjillä sentään on neljän vuoden ajan alennus YEL-maksuihin). Pelkät yhteydenotot vievät aikaa myös, ja aika usein unohdetaan, että kääntäjä käytännössä päivystää toimeksiantoja odotellessaan.

Minimipalkkioita ihmetellään myös usein. "Miten joku kehtaa laskuttaa muutamasta rivistä X euroa?" Iso osa kääntäjän työstä on lähdetekstiin tutustumista, minkä lisäksi pikkutekstien valmisteluun kuluu suhteessa huomattavasti enemmän aikaa kuin pitkien käännösten valmisteluun. Usein lyhyet käännettävät ovat myös hyvin tiivistä tekstiä, esimerkiksi yritysten kivijalkoja tai mainoksia, joissa tekstiä on vähän mutta jotka vaativat huomattavasti ajatusta. Tekstihän ei koostu pelkästään sanoista, vaan myös sitä ympäröivästä kontekstista, eli esimerkiksi kuvista. Teksti on useimmiten myös osa suurempaa kokonaisuutta, eli teksti ei saa vaikuttaa orvolta muiden asiakkaan julkaisemien tekstien joukossa.

Käänsin taannoin erääseen kauppakeskukseen liittyviä tekstejä. Eilen sain tehtäväkseni täydentää tekstejä noin viiden sanan edestä ja yllätys yllätys, minimipalkkiota ei haluttu maksaa. Töiden välissä oli ollut jo jonkin aikaa, joten jouduin tutustumaan tekstimateriaaliin uudestaan, minkä lisäksi tutkin aiempaa käännöstäni nähdäkseni, oliko kyseisiä sanoja käytetty aiemmin. Tämän lisäksi selvitin kohdekielisistä rinnakkaisteksteistä, kuinka kyseisiä sanoja käytetään kohdekielen tekstikulttuurissa. Toisin sanoen, en nyhtänyt sanoja vain päästäni.

Luettelen nyt joitakin yleisiä käännöstyöhön liittyviä tehtäviä, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi: tilausten vastaanotto ja tarkistus, laskujen laatiminen, arvonlisäveroilmoitusten tekeminen, arvonlisäveron yhteenvetoilmoitusten tekeminen ulkomaille tehtäville käännöstöille, työtilausten odottaminen (työtilauksia voi tulla tilaajan maasta riippuen myös esimerkiksi kuuden jälkeen tai sunnuntaina), työvälineiden ja työtilojen hankinta ja ylläpito, työterveyshuollon järjestäminen ja asiakashankinta.

Varsinaiseen työhön kuuluu kääntämisen lisäksi muun muassa työhön liittyvän sisällön vastaanotto ja tarvittaessa muokkaus, johon voi liittyä tekstin poimintaa skannatuista asiakirjoista, varsinaisten käännösprojektien luominen käännössovelluksia varten, asiakasviestintä ja mahdollisten muutosten täydentäminen käynnissä olevaan projektiin, sanastojen luominen sekä laadunhallintasovellusten käyttö ja QA-raporttien laatiminen.

Luonnollisesti käännöstyöhön kuuluu myös varsinainen kääntäminen ja siihen liittyvä jatkuva tiedonhaku, eli termien etsiminen, lähdetekstin sisällön ymmärtämistä tukevan sisällön etsiminen sekä asiakkaan muun tekstiaineiston tyylianaalyysi. Uuden tekstin pitäisi olla mahdollisimman yhteneväinen asiakkaan muiden tekstien kanssa niin termeiltään kuin tyyliltäänkin. Rinnakkaisaineistoa käytetään myös tekstin tyylin luontevuuden tarkistamiseen ja mahdollisesti kielioppikysymysten ratkomiseen. Lähdetekstien sisältö ei myöskään aina pidä kutiaan, vaan se pitää tarkistaa muista lähteistä ja luonnollisesti myös asiakkaalta.

Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, eikä kääntäjän onneksi tarvitse yleensä perustella palkkioitaan. Ilmeisesti oppi ei kuitenkaan ole kaikille osapuolille mennyt perille, koska miten muuten voi olla mahdollista, että tekstitysalalla hintoja poljetaan niin järjettömän paljon? Onko reilua, että AV-kääntäjien on joko hyväksyttävä toimistojen hinnoittelu tai siirryttävä pois alalta, jolle yhteiskunta heidät on kouluttanut?

Luenko laatukirjallisuutta?

Katsoimme Kirsikan kanssa taannoin Caligulan, tuon vähän niinko Pasolinin jalanjälissä kulkevan Roomaan sijoittuvan huvittelupätkän, jonka Penthouse tuotti aikanaan ravistaakseen puritaanisia elokuvamarkkinoita kovalla pornolla. Elokuvasta heräsi kesksutelu muista Rooma-pätkistä, erityisesti Quo Vadisista (1951). Elokuvasta puhe kääntyi kirjallisuuteen, tässä tapauksessa Henryk Sienkiewicziin, tosin tuolloin en muistanut jampan nimeä.

Keskustelun pointti oli siinä, että varsinkin meikäläinen on opiskellut kirjallisuustiedettä ja tutustunut brittiläiseen ja ameriikkalaiseen kirjallisuuteen akateemisella tatsilla. Tästä huolimatta "klassikot" ja joskus "laatukirjallisuudeksi" määritellyt murikat eivät varsinaisesti ole olleet lukulistalla pitkään aikaan. Onko siis kirjallisuusmakuni pinnallinen, luenko pelkkää roskaa?

Väittäisin, että ei, kirjallisuus kehittyy yleisön maun mukaan. Lyriikka on jäänyt esimerkiksi proosan jalkoihin jo vuosikymmeniä sitten, yhtä lailla proosaa pidettiin joskus köykäisenä kaurana. Nykylukijaa ei välttämättä kiinnosta modernismin raskailla välineillä luodut jännitteet. Kirjailijoilta ei ole loppunut sanottava kesken, mutta viesti menee perille kevyemminkin.

Hyvänä esimerkkinä hyvin luettavasta mutta paikoin varsin järkyttävästä ja varsin syvällisestä kirjallisuudesta on Iain (M.) Banksin tuotanto. Tuntuu siltä, että Banks toteuttaa Kurt Vonnegutin linjaa, eli että lukijalle pitää kertoa, missä mennään, jännityksestä viis.

Luin äskettäin Banksin Kulttuuri-romaanin Surface Detail, joka käsittelee moraalikäsityksen kehittymistä sekä tosimaailman ja virtuaalimaailman totuusarvoja. Kirja esittelee asiat useiden eri yksilöiden näkökulmista, sekä virtuaaliympäristössä että reaalimaailmassa. Onko helvettien ylläpitäminen moraalisesti oikein? Kuinka "todellista" on elämä virtuaalimaailmassa, voiko virtuaalimaailman ja reaalimaailman tapahtumille asettaa saman totuusarvon?

Näkökulmien rikkaus luo laajan kokonaiskuvan kirjan moraalisesta kentästä. Kiistan osapuolet ovat erittäin kehittyneitä kulttuureita, joten niiden pitäisi olla moraaliltaankin hyvin kehittyneitä. Kaikesta huolimatta osapuolet päätyvät ratkaisemaan kiistan sodan avulla: ensin virtuaaliympäristössä, mutta kun toinen osapuolista on häviöllä, kiista leviää reaalimaailmaan. Tilanteen ironisuutta vahvistaa se, että sääntöjä rikkova osapuoli on "kehittyneempi" osapuoli ja moraalinen tulenkannattaja, eli helvettiä vastustava osapuoli.

Banks toisin sanoen tuntuu kiistävän moraalin objektiivisuuden edes lähellä moraalin kulminaatiopistettä. Moraalin tielle astuu politiikka ja toisaalta kulttuurin määrittävät perusarvot, jotka eivät välttämättä ole muuttuneet vuosisatojen ja tuhansien kuluessa.

Banksin ehkä nerokkain luomus on Kulttuuri, anarkistinen utopia, jossa yksilön kaikki materiaaliset tarpeet on tyydytetty ja jossa ihminen on vapaa tekemään lähes mitä tahansa. Kulttuuri edustaa ihmiskuntaa, mutta käytännössä sitä hallitsevat ja ohjaavat lähes jumalaisella älyllä varustetut tekoälyt. Suunnattomasta viisaudesta huolimatta Kulttuuri toteuttaa edelleen Eurooppaan niin vahvasti iskostunutta lähteyskäskyä ja yrittää levittää omaa moraalista credoaan ympäri maailmankaikkeutta. Muut kehittyneet sivilisaatiot luonnollisesti katsovat toisten asioihin jatkuvasti sekaantuvaa Kulttuuria nenänvarttaan pitkin.

Surface Detailin moraalimääritelmä vahvistuu lopussa: Kulttuuri on kerrankin joutunut olemaan sivustakatsojana, koska muuten se olisi menettänyt moraalisia papukaijamerkkejä muiden silmissä. Kulttuurin edustajat kuitenkin hihkuvat tyytyväisinä, kun helvetin vastustajat onnistuvat pommittamaan helvettejä ylläpitävät tietoalustat. Lukijalle kerrotaan myös, että konfliktin jälkeen helvettien ylläpitämisestä tulee moraalisesti tuomittavaa koko galaksissa.

Banks ei käsittele Kulttuuria pelkästään implisiittisesti eli kuvailemalla ympäristöä ja hahmoja sekä hahmojen tekoja, vaan kertoo lukijalle ironiseen sävyyn implisiittisesti Kulttuurin toiminnasta ja asemasta galaktisessa yhteisössä. Toisin sanoen Banks rikkoo, aivan kuin Vonnegut aikanaan, Aristoteleen määrittelemää draaman perussääntöä: asiat pitää näyttää, niistä ei pidä kertoa.

Tekstissä on vahva itseironinen sävy, Banks on skotlantilaisen akateemisen anarkismin vahva edustaja. Hänen kirjansa eivät ole mitään anarkistista propagandaa, päin vastoin - hän suomii usein enemmän anarkisteja ja yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle harhautuvia lempilapsiaan kuin vaikkapa riistokapitalisteja. Ei sillä, että kukaan selviäisi iskuitta. Teemat toistuvat niin Banksin science fiction- kuin perusromaanikirjallisuudessakin.

Ironia, huumori ja eläväntuntuiset hahmot kuitenkin keventävät lukukokemusta ja raskaimmillaankin ja synkimmilläänkin Banksin teokset ovat viihdyttäviä. Minua hämmästyttää edelleen, kuinka Banks onnistuu pitämään "pienen ihmisen" näkökulman luettavana maailmankaikkeudessa, jossa yksilöllä ja varsinkin ihmisyksilöllä ei ole juurikaan merkitystä, yksittäiset planeetat ja kokonaiset sivilisaatiotkin ovat mitättömiä kärpäsenkakkoja galaktisessa kokonaisuudessa. Lukijalle henkilöt merkitsevät.

Työkalupakin päivitys

Olen ehkä maininnut aiemminkin, että työskentelen freelance-kääntäjänä. Ainakin kääntäjäkollegat ja kääntämistä opiskelleet kaverit tietävätkin, kuinka paljon tekniikkaa alalla käytetään nykyään. Ei, pelkkä Wördi ei oikein riitä.

Ehkä tärkein työkalu nykyään on verkkoselain, koska käännöstyö vaatii paljon tiedonhakua. Varsinaiseen kääntämiseen tarvitaan kuitenkin käännösmuistiohjelmaa. Käännösmuistin idea on siinä, että ohjelma "muistaa" lähdetekstin lauseen tai muun tekstinpätkän ja sitä vastaavan kohdekielisen käännöksen. Näin toistuvia lauseita ei tarvitse näpytellä samassa tekstissä uudestaan, ja jos jossain käännöksessä myöhemmin tulee sama lause tai lausetta huomattavasti muistuttava teksinpätkä, vastine on valmiina muistissa. Lisäksi muistin sisältöä voi hyödyntää esimerkiksi termien etsimiseen.

Alan standardina ovat pitkään olleet SDL:n käännöstuotteet. Viime vuosina vahvaksi kilpailijaksi on noussut Kilgray Translationsin MemoQ. Hyvä näin, sillä SDL:n tuotteet eivät ole varsinaisesti kehittyneet kovinkaan vauhdikkaasti. Edelleen ehkä yleisimmin käytetty SDL:n käännösohjelma, TagEditor, on raskas ja työläs käyttää, eikä salli numeroiden muokkaamista, jos ne ovat jääneet ohjelman määrittämän käännettävän sisällön ulkopuolelle.

Vuonna 2009 SDL vastasi MemoQ:n haasteeseen julkaisemalla uuden Trados-version, joka on käyttöliittymältään aiempaa näppärämpi, mutta ohjelma on halvatun hidas ja raskas. MemoQ on nopea, näppärä ja tehokas, ja käännösmuistitoiminto on "älykkäämpi", se muistaa kokonaisia tekstejä yksittäisten lauseiden sijaan. Olin harkinnut MemoQin hankkimista pitkään, ja hankinkin sen viime kuussa 45 prosentin alennuksella.

Freelancerina toimimisen yksi ikävimmistä puolista on se, että joutuu päivystämään sähköpostin ääressä. Päiväkausien odottelun jälkeen tuntuu turhauttavalta, kun perjantaina lähtee hyvissä ajoin viikonlopun viettoon ja huomaa, että töitä on mennyt sivu suun pelkästään siksi, että on istunut puolitoista tuntia bussissa. Vihdoinkin tein asialle jotain ja hankin uuden Nokia-kännykän.

Olen pitkään vastustanut älykännyköitä, koska loppujen lopuksi en ole uskonut niiden erityisesti helpottavan jokapäiväistä elämääni. Itse asiassa en pitäisi edes koko kännykkää, jos työ ei sitä vaatisi. Näin ollen etsin itselleni yksinkertaisimman ja halvimman 3G-kännykän, jonka vain nopealla haulla löytyi, ja se oli Nokia C2-01. Alin hinta oli alun perin 65 euroa, mutta sitten tajusin, että Elisa Shopitissa on järjetön 58 euron tarjous. Tepastelin tuohon naapurin ostoshelvettiin, ja hintalapussa luki että 69 euroa - huijaustako? No, myymälässä oli kannettava asiakaskäyttöön ja kävinkin avaamassa tarjoussivun. Huvittavaa sinällään, että kannettava oli kytketty myymälän isoon laajakuvanäyttöön, joten saatoin osoittaa virheellisen hintatiedon. Tein varauksen ja lupasivat antaa puhelimen 58 euron hintaan.

Myyköhän Elisa varastoaan trendikkään, kosketusnäytöllä varustetun mutta muuten melko samanoloisen C2-02:n tieltä?

Yksinkertaisista puhelin/dataliittymistä TeleFinland tarjosi parhaan vaihtoehdon. Tuntui, että monessa paikassa dataliittymä ja puhelinliittymä pitäisi hankkia erikseen. TeleFinlandilla on myös meneillään alennus, jolla sain liittymän viiden euron kuukausihintaan 24 kuukaudeksi normaalin kympin sijaan.

Kunhan saan kännykän kouraani, sähköposti kulkee mukanani ja voin tarvittaessa vetää kannettavan esiin ja liittää sen 3G-verkkoon kännykän bluetoothin välityksellä, eikä tarvitse ensi vuonna Hartolan markkinoilla kiroilla. Se on sitä nykyaikaa, hyvässä ja pahassa.