Valmis nahkalaukku

Hillittömän pakertamisen jälkeen varsinainen laukku hihnoineen on valmis. Enää pitäisi valmistaa jakokappaleet laukun sisälle.

Laukku ennen öljyämistä. Käytin siis käsittelyaineena kylmäpuristettua oliiviöljyä, jonka levitin laukun pintaan siveltimellä.

Öljytty laukku. Kuten näkyy, väri tummeni huomattavasti. Oliiviöljy ilmeisesti reagoi myös voimakkaammin auringonvaloon kuin muut nahankyllästysaineet, mikä tummentaa nahkaa lisää. Oliiviöljyllä käsitelty laukku saattaa vaatia uusintakäsittelyä aiemmin kuin jos käytössä olisi varsinainen nahanhoitoaine.

Lukkolaitteen hihnan yläosassa killistelee Horuksen silmä. Napsauta kuvaa, niin näet silmäkuvion suurempana. Iiris on olevinaan kameran sulkimen muotoinen, mikä kielii laukun käyttötarkoituksesta.

Kirsikka ja laukku. Ehkä hieman kookas meidän Pen-kameralle, taitaa toimia yleislaukkuna.

Kirkkaassa auringonvalossa laukku on tuon värinen, varjossa  hieman tummempi ja vähemmän punertava.

Sivutaskussa näkyy pari vesitahraa, jotka ovat tulleet joko jonkin muovauksen tai reunojen kiillotuksen yhteydessä. Pikkuvikoja on hyvin vaikea välttää, olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

Ensimmäisessä laukkuprojektissa sain kritiikkiä siitä, että kirjat ja lompakko eivät mahdu laukkuun yhtä aikaa. Nyt kirjankuljetusongelmia tuskin tulee, sivutaskunkin mitoitin Peter Høegin opuksen Kuvitelma 20. vuosisadasta mukaan. Sivutaskutkin joustavat ja pullistuvat, eli niihin mahtuu mahdottomasti pikkusälpettä.

EDIT: Vielä pari kuvaa 99 % valmiista laukusta.

Kuvassa laukun sisusta. Nepparilla kiinnitettäviä jakajia on kaksi, joista toinen on kuvassa paikallaan. Kameran kannattimen saa myös kiinnitettyä neppareilla keskelle. Kannattimen kulmamuoto on valittu niin, että neppariliitokseen kohdistuu puristusjännitystä vetojännityksen sijaan, ajatuksena on säästää nepparin jousia. Pitää vielä viimeistellä yksi nurkka. Tein sivuista osittain umpinaiset vesisuojausta varten, tosin pienen mittavirheen takia vasemmanpuoleinen ei ole aivan selainen kuin pitäisi.

 

Laukku ja toinen jakajista. Jakajan runko on samaista nahkaa, mutta käsitelty eri aineella, vuori pellavaa. Sisäkerroksessa on vanulevyä. Huomaa myös hihnan kiinnityksessä käytetty rapukoukku.

Detaljikuva lukkohihnan horuksen silmä -teemasta. Materiaalien värit ovat tässä kuvassa lähimpänä totuutta. Jostain syystä tällä kertaa oli erittäin vaikeaa saada värejä kohdalleen.

Kameralaukku, toinen välipäivitys

Kuten näkyy, varsinainen laukku alkaa olla kasassa. Kuvassa menossa pohjan suoristus, jäljellä vielä kannen trimmaus, reunojen pyöristys ja kiillotus, lukkonepparin naputtelu paikalleen sekä lukkohihnan leikkaus ja ompelu. Tietysti on tehtävä vielä hihna ja sisäkappaleet, mutta projekti alkaa olla voiton puolella.

Kameralaukku, välipäivitys

Laukun valmistus etenee vauhdikkaasti. Kovien työrupeamien välissä on ollut hiljaisia päiviä ja aina on sadeillat aikaa käsitöille.

Sivutaskun reunat on kiillotettu ja kiinnitysreiät merkitty ja tehty laukun etukappaleeseen. Laukkuun on hakattu yhteensä 20 urospuolista ja seitsemän naaraspuolista nepparia. Naskalissa olevalla nahkapalalla on kaksi tehtävää: pala suojaa laukkua naskalin metalliosalta ja toisaalta varmistaa, että salmiakinmuotoinen naskali on oikeassa kulmassa.

Olkahihnan kiinnityslenkit ja laukun sivukappaleen taakse kiinnitettävät vahvikkeet odottavat omaa vuoroaan. Vahvikkeiden alle lisäsin myös farkkua lisäämään liitoksen joustavuutta.

Laukun sivukappaleen liimaus käynnissä. Liimaan sivukappaletta osa kerrallaan, niin kulmien taivutuksesta johtuvat jännitykset eivät revi saumoja auki. Asensin sivutaskun vasta kun olin liimannut sivukappaleen kiinni yläosastaan, mikä hankaloitti taskun asennusta. Varsinkin pellavavuori oli asennuksen aikana tiellä. Ongelmat vähenevät, kunhan saan sivukappaleen alanurkan taitettua. Kohta työn vaikein osuus onkin ohi.

Kameralaukku

Taas vaihteeksi vähän käsitöitä, tällä kertaa olen työstänyt lupaamaani kameralaukkua. Itse asiassa ajattelin jakaa laukun sisäosan kolmeen osaan irrotettavilla kappaleilla, joten laukkua voi käyttää myös yleislaukkuna. Malli on alun perin suunnittelemaani perinteisempi. Varsinaisen laukun etupuolelle tulee suuri tasku ja sivulle pienet taskut. Teen laukun ruskeasta parkkinahasta ja vuorin vaaleasta pellavasta, näkyvät metalliosat ovat kirkkaita. Teen kameraa varten myös erityisen irrotettavan ripustuksen, niin kameraa ei tarvitse aina tonkia laukun pohjalta.

Alla kaksi kuvaa edistymisestä.

Kuvassa on meneillään sivutaskujen pystysaumojen liimaus. Sivutaskuissa olen käyttänyt myös ohutta mustaa nahkaa, joten taskut joustavat hieman ja niihin voi tunkea enemmän epämääräistä roinaa. Varsinaisen laukun rakenteessa käytän myös erillisten sivu- ja pohjakappaleiden sijaan yhtenäistä, pehmitettyä nahansuikaletta, tosin parkkinahasta valmistettua. Myös sivutaskujen läpät on pehmitetty.

Kuvassa sivutaskujen saumat on ommeltu ja pääkappaleiden saumankohtiin on tehty urat kuumennetulla uritustyökalulla.

Jatkoa seuraa, kunhan työ edistyy.

Hyperfokaalista iloelämää

Alkaessani tutustua valokuvaamiseen tarkemmin ihmettelin, miten kuvaajat ennen vanhaan pystyivät ottamaan kuvia riittävän nopeasti taltioidakseen ohikiitävän hetken. Ennen peilikameroita etsimellä pystyi rajaamaan kuvan, mutta kohde oli tarkennettava erikseen käsipelillä. Melkein kaikissa klassikkovalokuvaajista kertovissa dokumenteissa ylistetään Leicaa, joka tunnetusti ei pitkään suostunut edes harkitsemaan peilikameroiden valmistamista. Jippona on tarkentaa kamera etukäteen joko tietylle syväterävyysalueelle tai niin sanotulle hyperfokaaliselle etäisyydelle.

Yksi laajakulmaisten objektiivien eduista on parhaassa tapauksessa ääretön syväterävyysalue. Toisin sanoen, niin sanotulle hyperfokaaliselle etäisyydelle tai kauemmaksi tarkennettuna kaikki tarkennetun etäisyyden takana olevat kohteet näkyvät terävinä. Hyperfokaalinen etäisyys on siis pienin etäisyys, jolle tarkennettuna kaikki tarkennuspisteen takana olevat kohteet näkyvät tarkkoina.

Hyperfokaaliseen etäisyyteen vaikuttaa suljinaukko. Mitä pienempi suljinaukko, sitä lähempänä ns. hyperfokaalinen etäisyys on. Vastaavasti mitä pidempi objektiivi on, sitä kauempana on myös hyperfokaalinen etäisyys. Esimerkiksi 400 mm:n polttovälillä hyperfokaalinen etäisyys voisi olla pienimmälläkin aukolla 120 metriä ja suurella useita satoja metrejä. Tällöin on järkevämpää säätää objektiivi käytännölliselle syväterävyysalueelle, vaikkapa välille 50-120 metriä, tai esimerkiksi käyttää automaattitarkennusta.

Itse kiinnostuin hyperfokaalisen etäisyyden hyödyntämisestä kun huomasin, että uudessa kamerassa näkyy käsintarkennustilassa tarkennusasteikko. E-PM1:ssä moista ei näy, joten käytännössä hyperfokaaliseen etäisyyteen on tarkennettava arvaamalla tai kikkailemalla. Vaihtoehtona on hankkia tyyris täysin käsisäätöinen objektiivi.

Laskeskelin XZ-2:lle hyperfokaalisia etäisyyksiä näytössä näkyvien tietojen perusteella eli zoomikertoimen, tarkennusasteikon ja f-luvun perusteella. Käytännössä laskin arvot zoomikertoimille 1, 1,5 ja 2 (6, 9 ja 12 mm, kinovastaavuus 28, 42 ja 56 mm) ja keskimmäiselle ja pienimmälle aukolle (f4 ja f8). Tarkennusasteikko ei ole erityisen tarkka, joten olen päätynyt yksinkertaisiin nyrkkisääntöihin tarkkojen arvojen sijaan: pienellä aukolla tarkennusetäisyydet ovat yksi, kaksi ja kolme metriä ja keskisuurella aukolla puolitoista, kolme sekä viisi ja puoli metriä. Luvut on helppo muistaa: pienimmällä aukolla esimerkiksi 1x-zoomin tarkennus on yksi, 1,5x-zoomin on kaksi ja 2x-zoomin on kolme.

EDIT: laskin hyperfokaaliset etäisyydet väärän kennokoon perusteella. Aukon f4 zoomikertoimen mukaiset arvot ovat: 1x 2; 1,5x 4+ ja 2x: 5+. Aukon f4 zoomikertoimen mukaiset arvot ovat: 1x 1; 1,5x 2+; 2x 4.

Toimiiko hyperfokaaliseen etäisyyteen tarkentaminen käytännössä? Katsotaanpa kuvia.

EDIT: kuvat eivät näkyneet aiemmin kokonaisina, joten muutin hieman jäsentelyä. Tarkastele kuvaa isompana napsauttamalla kuvaa.

Kuvassa objektiivi aivan laajakulmapäässä (6 mm, kinovastaavuus 28), käytössä on pienin aukko (f8) ja valotusta on korjattu automatiikan mittaamasta hitusen alemmas.

Samat asetukset, mutta tämäkin olisi kaivannut valotuksen pienentämistä. GIMPille töitä vain. Höysteenä muodikasta lens flarea. Perinteisesti Picasa vielä vaalentaa vähän kuvaa.

Maisemat pysyvät kuitenkin paikoillaan, entäpä liikkuvien kohteiden kuvaus? Kävin tänään markkinoilla ja kuvasin vilinätä 1,5-kertaisella zoomilla ja pienimmällä aukolla (f8). Asetusten pitäisi toimia hyvin vilkkaan tapahtuman nopeaan kuvaamiseen kirkkaana kesäpäivänä.

Vaikka automaattitarkennus ei ole käytössä, XZ-2:n valotusmittauksen voi käsittääkseni lukita tiettyyn pisteeseen. Tässä mittasin valotuksen kojun sisältä ja siirsin rajausta oikealle. Kirkkaana päivänä vasen puoli on ali- ja oikea ylivalottunut. Hankalaa. Kaikki näyttää sentään tarkalta.

Meininki on hyvä, samoin tarkkuus. Päivä näyttää koleammalta kuin onkaan, kun sinitaivas palaa valkoiseksi. Tummat vaatteet ja kirkas taivas ovat hankala yhdistelmä.

Kun ei kuvaa aurinkoon päin, niin tulos on parempi.

Fiilis oli hyvä.

Väkeä riitti. Vähän vino kuva, näitä ei jääty turhaan hiomaan.

Edellinen kuva oli neutraali, siinä väkijoukkoa tarkasteltiin ulkopuolelta. Tässä Puuhanalle on osa joukkoa.

Mikä on lopputulos? Hyperfokaalinen tarkennus tuntuu olevan toimiva vaihtoehto ainakin silloin, kun valoa on riittävästi, kohteet ovat kohtuullisen lähellä ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Itse luotan laiskuuttani aika paljon automatiikkaan, vaikka näissäkin kuvissa ehkä jokin kiinteä valotusaika tai ainakin valotuksen korjaus alaspäin olisi ehkä tehnyt eetvarttia. Jatkossa pitää kokeilla kameran eri valotusmittaustyyppejä ja katsoa, millaisia tuloksia saa aikaan.

Uusia leluja

En koskaan kiinnostunut kännyköistä ja tietokoneet taas ovat sen verran hintavia laitteita, ettei niiden jatkuva päivittäminen ole tuntunut järkevältä. Kameravempeleet taas...

Ostimme vuonna 2012 Olympuksen pikkujärkkärin, E-PM1:n osin häitämme varten. Moni asia on muuttunut sen jälkeen, eikä vähiten oma asennoitumiseni. Kirsikka naureskeli eilen tai toissapäivänä käsykennellessämme naapurustossa kamera kourassa, että ennen olisin sanonut, että halvin mahdollinen, ei mitään järkkäriä ainakaan, ja nyt olin ostanut parin sadan euron kompaktikameran järkkärin rinnalle.

Tosiaan, Kirsikan tädin "penikseksi" nimeämän kameran rinnalle saapui torstaina Olympus Stylus XZ-2. Kamera on hyvin samantapainen kuin aiempikin, mutta noudattelee jämerämpää, kulmikkaampaa muotoiluperiaatetta. Objektiivia ei saa vaihdettua ja kenno on huomattavasti pienempi, joten kiinteän objektiivin suuri aukko (f1,8-2,5) on tarpeen.

Veikkaisin, että toimintakyvyltään kamera vastaa alkuperäisellä kittiobjektiivilla varustettua E-PM-1:tä tai 2:ta, joskin telepäässä on hieman enemmän pituutta ja kamerassa on sisäänrakennettu harmaasuodin. Muuten joustoa säädöissä ei ehkä ole aivan niin paljoa. Olympus-kameroiden käyttöliittymää on selkeästi hiottu: näyttö on vanhempaa kameraa parempi, minkä lisäksi ohjelmoitavia painikkeita on kaksi plus videokuvauspainike, minkä lisäksi painikkeiden ohjelmointimahdollisuudet ovat joustavammat.

Miinusta kamera saa huonosta, helposti irtoavasta linssinsuojuksesta. Kameraan on ollut jo edellisestä versiosta asti saatavana lisävarusteena aukeava linssinsuojus, eli huono linssinsuojus lienee kyyninen markkinointiveto. Toinen miinus tulee aggressiivisesta kohinansuodatuksesta, jonka saa onneksi pois päältä.

Kamera toiminee hyvin talouden kakkoskamerana, nyt molemmilla on mahdollisuus kuvata vapaasti. Lisäksi reissussa toinen voi hyvin ottaa laajakulmakuvia siinä missä toinen käyttelee telezoomia.

Vanhempaan kameraan on tähän asti ostettu kaksi uutta objektiivia: viime vuonna Sigma (30 mm ja f2,8, kinovastaavuus 60 mm, hinta about 100 euroa) ja Panasonicin 45-200 mm telezoom (hinta about 300 euroa, f4-5,6 ja kinovastaavuus 90-400 mm). Olen oppinut arvostamaan E-PM1:n omaa kittiobjektiivia (14-42, f3,5-5,6, kinovastaavuus 28-96), se on hyvä yleisobjektiivi. Panasonicin kulkiessa kameralaukussa mukana polttoväliskaalaa on riittämiin ja varsinkin objektiivin sisäinen kuvanvakaaja tuntuu toimivan erinomaisesti. Sigma taas toimii hienosti hämärässä ja sisätiloissa. Objektiivilähentää riittävästi esimerkiksi juhlissa suljinnopeudesta tinkimättä, eikä kuitenkaan ole liian pitkä tilannekuvien ottamiseen. Objektiivin bokeh on myös oikein kaunis ja sumentuneessakin taustassa tuntuu olevan hieno kontrasti. Viime vuonna käytin Sigmaa runsaasti myös yleisobjektiivina, turisteillessa sillä ainakin sai hienoja kuvia.

Näillä mennään taas vähän aikaa, tosin Kirsikka olisi kiinnostunut makro-objektiivista ja sähköinen etsin olisi kätevä, sopisi kumpaankin kameraan ja jalustakaan ei olisi pahitteeksi ja...

Lopuksi vielä pari uudella kameralla otettua kuvaa. Katso kuvan suurempaa versiota napsauttamalla kuvaa.



Laajakuvapäällä. Kohinansuodatus matalassa asennossa, silti neulaset sulautuvat pötköiksi.



Telepäällä, edelleen kohinansuodatus sulauttaa puita mönteiksi. EDIT: kokeilujen perusteella sulautuminen johtuu pikemminkin siitä, että olen käyttänyt pienintä mahdollista aukkoa (f8), eli objektiivin rajoitukset tulivat tuossa vastaan. Terävimmillään kuvat vaikuttaisivat olevan suurimmalla aukolla. Harmaasuodatin auttanee jatkossa kompromissien löytämisessä.



Näpsäisy Kirsikasta auringonlaskun aikaan. Maksimizoomilla ja suurimmalla aukolla tausta sumenee kohtalaisesti. Ajovalojen perusteella bokeh on aika kiva.



Pitkän valotuksen testausta. Laajakulma, f5,6 (f8 on maksimi), valotusaika 1/5 sekuntia.



Sama kuva, mutta käytössä harmaasuodatin ja valotusaika, f5, 1,3 sekuntia. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tärähtäneempi kuva olisi, jos kamerassa ei olisi kuvanvakautinta.


Edit:

Kamera on nyt ollut melko kovassa käytössä hankkimisen jälkeen ja on ylittänyt kaikki odotukset. Kennon koko saattaa olla 1/5 vanhan kameran kennon koosta, mutta optiikka on huipputasoa ja laite pärjää niin valoisassa kuin pimeässä hämmästyttävän hyvin. Kamera on helposti ovh:nsa arvoinen, joten ei harmita yhtään, että "törsäsin" rahaa.

Taas ruisleipäätä

Ajattelin kirjoittaa oman vastineeni Kuusenkuiskeen kerrostaloruisleipäilystä kertovalle blogitekstille, vaikka olenkin viime aikoina kirjoitellut leipomisesta riittämiin. Blogin teksti herätti ajatuksia jo joulukuussa ja sopi hienosti yksiin omien leipäkokeilujeni kanssa. Lähtökohdat ovat samat mutta lähestymistapa erilainen, mikä ehdottomasti rikastuttaa kokemusmaailmaa.

Olen viime aikoina leiponut leipää vähintään viikoittain. Kirsikan porukat antoivat minulle joululahjaksi taikinasaavin, joten osa ajasta on kulunut ruisleipäkokeiluihin. Tässä viimeisimmät tulokset:



Kokeilujen jälkeen olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se perinteinen reikäleipä sopii parhaiten omaan makuuni. Reikä on tärkeä, koska leipään muodostuu runsaasti kuorta ja kuoressa on kuitenkin suurin osa leivän mausta. Ruisleivän kuori on usein aika kovaa, joten muodot, joihin muodostuu teräviä harjanteita, voivat ikävästi rikkoa suuta. Reikäleivän pinta on kuitenkin suht sileä.

Mielestäni sopivin sähköuunissa paistettavan reikäleivän "leipäreen" koko vaikuttaisi olevan noin 425 grammaa, eli leivistä tulee pienehköjä. Sopiakseen pellille leipien on oltava myös hieman tavallista pulleampia. Reijät olen tehnyt shottilasilla. Yhdestä leivästä riittää mukavasti päiväksi kahdelle henkilölle. "Paineenpoistoventtiileitä" en ole tähän asti viitsinyt haarukalla tai tikulla pistellä, eikä lopputulos ole siitä syystä mielestäni heikentynyt.

Oma leipäreseptini (8 pientä ruisleipää):

Raski:

noin 400 g aktiivista juurta (plus vähän ylimääräistä, että jää seuraavaa kertaa varten)
8 dl vettä
600 g ruisjauhoja

Taikina:
6 dl vettä
1200 g jauhoja
n. 1,3 ruokalusikallista suolaa

Leivonta suoritetaan useammassa vaiheessa.

1. päivä
Juuren herättely. Mäiski aamulla kuivunutta taikinajuurta hieman pienemmäksi ja sekoita joukkoon ruisjauhoja ja vettä. Sekoittele muutaman tunnin kuluttua ja lisää vettä ja jauhoja. Toista muutaman tunnin välein, kunnes ilta koittaa. Iltaan mennessä juuren pitäisi alkaa kuplia.
1. päivän ilta: raski. tee raski sekoittamalla juureen vesi ja ruisjauhot. Anna käydä yön yli, kansi astian päälle.

2. päivä
Sekoita aamulla raskiin taikina-ainekset. Anna käydä pari tuntia.

Pyörittele taikinasta palloja. Litistä pallot suunnilleen haluttuun paksuuteen ja paina shottilasilla keskelle reikä. Aseta leivät runsaasti jauhotetulle liinalle kohoamaan, päälle hieman kostutettu liina. Itse teen leivät yksi kerrallaan ja käytän apuna runsaasti jauhoja, ruistaikina kun tuppaa tarttumaan. Anna kohota n. 2 tuntia.

Paista leipiä ensin 5-10 minuuttia 250 asteisessa uunissa, johon olet heittänyt 1/4-1/3 lasillisen vettä. Laske uunin lämpötilaa ja päästä kosteutta uunista, anna paistua vielä 20-30 minuuttia, kunnes koputtamalla tuntuvat kypsiltä. Itse annan leipien jäähtyä käännettyinä ylösalaisin, koska pidän kovasti rapeasta kuoresta.

Yhteenveto aikataulutuksesta:
1. Juuren herättely: n. 12 tuntia. Varsinaista työtä on suht vähän. (9:00-21:00)
2. Raskin käymisaika: n. 12 tuntia. (esim. yön yli) (21:00-9:00)
3. Taikinan lepoaika: 2 tuntia. (9:00-11:00)
4. Leipien kohotusaika: 2 tuntia. (11:30-12:30)
5. Paistoaika: 5-10 min (250 astetta), 20-30 min (200 astetta) (kaksi pellillistä: n. 12:30-14:00)

Huonelämpötila on n. 22-24 astetta. Mitä lämpimämmät olosuhteet, sitä nopeammin mikroelävät tekevät työnsä. Yli 36 asteen lämpötilaa ei kuitenkaan kaiketi suositella. Leivän happamuutta voi lisäksi säädellä muuttamalla raskin määrää ja taikinan lepoaikaa.

Kotona työskentelevän on suht helppo sovittaa jopa arkiaikataulut leipien paistoa ajatellen. Työssäkäyvälle homma lienee ongelmallisempaa arkena, mutta viikonloppuprojektina ruisleipä luonnistuu kyllä ja vieläpä helposti.

Vielä sananen tai pari leivän juuresta. Taikinasaavi ei ole mikään ehdoton tarve, itse käytän sitä ihan perinteitä kunnioittaakseni ja kun sellainen nyt sattuu olemaan. Iso lasipurkki käy aivan yhtä hyvin. Juuren voi herätellä purkissa ja siirtää tarvittavan määrän varsinaiseen taikina-astiaan. Juuren voi antaa kuivua purkissa ja herätellä taas seuraavalla kerralla. Useinhan juurta kehotetaan säilyttämään jääkaapissa ja ruokkimaan tietyin väliajoin, mutta minusta juuren ylläpitäminen tällä tavalla on hieman hankalaa, minkä lisäksi jatkuvasti elävän juuren määrä lähtee lopulta täysin lapasesta.

Itselläni on tällä hetkellä kaksi juurta: ruisjuuri, joka asustaa taikinasaavissa (leivonnan jälkeen saa kuivua ja herättelen sen taas seuraavalla kerralla) sekä vehnäjuuri, joka asustaa isossa lasipurkissa (leivonnan jälkeen saa kuivua). Itse asiassa käytin vehnäjuuren siemenenä ruisjuurta, koska vehnäjauhoista alkunsa saanut juuri ei vaikuttanut kohotuskyvyllään. Ja kyllä, vehnäjuurella kohotettu vehnäleipä maistuu aivan erilaiselta kuin ruisjuurella kohotettu.

Määrien hallinta on helpompaa, kun juurta säilytetään purkissa. Vehnäleipien leivonnassa suhteilla on perinteistä ruisleipää suurempi merkitys.

Seuraavan juuren aion kasvattaa oluen sakasta. Olen joskus leiponut ale-hiivasta sämpylöitä, jotka saivat hiivasta mahtavan hedelmäisen maun.

Luulen, että leipä- ja leipomusblogitekstit saavat jäädä vähäksi aikaa tauolle. Totta kai jos joku toivoo jatkoa, niin kirjoittelen lisää.