Taasko kameralaukku?

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet melkoista myllerrystä, suurimpana mullistuksena varmasti lapsen syntymä. Monet ennen kovin tärkeät asiat ovat jääneet hieman taka-alalle, kuten valokuvaus ja nahkatyöt. Toisaalta kuvaus on ollut tasapainottava tekijä uuteen arkeen sopeutumisessa, tosin ehkä enemmän aiheesta lukemisen kuin varsinaisen kuvaamisen muodossa.

Viimeisen vajaan vuoden aikana myös kuvausjärjestelmäni keskeisimmät objektiivit ovat vaihtuneet. Vielä viime vuonna kuvasin eniten Sigman 30 millimetrin f2.8:lla, mutta syksyllä hankin objektiivista 19-millisen version, joka soveltuu ehkä joustavammin erilaisiin kuvaustilanteisiin. Hankin myös Panasonicin 14 mm f2.5:n, joka on osoittautunut mainioksi laajakulmaksi ja on ehkä tämän hetken suosikkiobjektiivini. Telepäätä kameralaukussa edustaa vanha käsitarkenteinen Porst 100mm f2.8, jonka polttovälin laajakulma-adapteri kaventaa 75 millimetriin. Käytössäni on siis nykytavasta poiketen "perinteinen", kiinteäpolttovälisisistä laseista koostuva, varsin kompakti paketti.

Reissaamme mummoloissa huomattavasti aiempaa enemmän, edelleen ilman autoa. Auotottoman vauvaperheen kulkemisessa on omat haasteensa, eikä pienimpänä se, että tosinaan pääränmäässä on kuljettava myös henkilöautolla. Tarvitaan siis turvakaukalo, meidän tapauksessamme Römer. Röömeri on tukeva, laadukas ja toimiva paketti, mutta myös melko raskas, isokokoinen ja hankala kanniskella. Lisäksi vauva kulkee äidin matkassa kantorepussa, joten äidin tavarat pakataan samaan reppuun kuin omanikin. Kun kannossa on reppu ja Römer, eikä kameralaukkua voi tunkea reppuun, perinteinen pläskinpuoleinen laukku alkaa olla pahasti tiellä.

Tein siis taas uuden, tällä kertaa käsilaukkukokoisen kameralaukun. Tai käsilaukun, jossa on välipalikat kameravermeille.



Olen tyytyväinen kötöstykseeni.



Kuten Feibuun tarkoitetusta pikanäpsystä näkyy, laukkuun mahtuu älyttömyyspuhelin, tele, OMD EM-5 ja kameran alla olevaan lokoseen piskuinen Panasonic 14mm f2.5. Rungossa kiinni oleva Sigma 19mm f2.8 mahtuu myös hyvin, tosin Panasonic 20mm f1.7 olisi varmaan vielä parempi ratkaisu.




Römer ja kameralaukut. Kummasti ovat vuosien saatossa pienentyneet.



Laukun väri on tasaantunut ja patinoitunut, mutta tummenee vielä. Varsinaisen laukun nahka on käsitelty oliiviöljyllä, nippelit perusnahkarasvalla. Oliiviöljyä on kuitenkin imeytynyt myös nippeleihin, joissa on tuollainen liukuvärjätty meininki.




Kanttilenkit, joihin hihna kiinnittyy, ovat vanhasta Itä-Saksan armeijan repusta, ketju ja simplex-koukku ovat Bundeswehrin ylijäämää. Soljet ovat Lahden kierrätyskeskuksesta.

Uutena tekniikkana kokeilin laatikko-ommelta, olen tähän asti tehnyt vain aivan pieniä kokeiluja. Ommeltyypin etuna on kompaktius, eli sivupalaa ei tarvitse upottaa laukun sisään. Olen tosin hieman huijannut ompeleessa, koska halusin käyttää pääkappaleessa sivupaloja ohuempaa nahkaa.

Kameralaukku numero 3

Pikkuveikkani (no ei se kovin pieni ole) osti kameran, joten sain tekosyyn väkertää taas yhden laukun. Aiemman kokemuksen perusteella mitoitin laukun hieman aiempaa järkevämmin, joten toivon mukaan laukku toimii hyvin nimen omaan kameralaukkuna. Iso, ruskea laukkuni on toki jatkuvassa käytössä, mutta sen suurimpana etuna on se, että sinne mahtuu paljon kaikennäköistä muutakin rompetta, kuten litran vesipullo. Kaikista käytännöllisin laukku ei kuvauksen kannalta kuitenkaan ole.

Valmiit kuoret, joita ei ole vielä rasvattu. Olympus OM-D antaa osviittaa koosta.

Sivupalojen valmistuksessa käytin jumppapatjasta, pahvista ja jesarista tehtyä lestiä.

 Nahka on 2 mm:n parkkinahkaa. Halusin alun perin käyttää karbiinihakoja hihnoissa, mutta paikallisessa nippelikaupassa ei ollut sopivia.

Olkahihnan ja lukkohihnojen muotoiluun on käytetty samaa, kotikutoista sapluunaa.

Kameralaukut yhdessä. Uusi laukku on rasvattu kotimaisella nahanhoitoaineella.

Laukun sisus koostuu kahdesta kappaleesta: pehmustetusta pohjasta ja jakajasta. Osat ovat irrotettavia.

Synti olla mies?

Eilen tuli vastaan juttu manchesterilaisessa kauppakeskuksessa sijaitsevasta Legoland-puistosta, joka on estänyt kehitysvammaisen miehen ja tämän hoitajan pääsyn puistoon sillä perusteella, että heillä ei ollut lasta mukana. Myöhemmin annetussa täsmennyksessä syyksi kerrottiin, että leikkitila on liian ahdas yli 16-vuotiaille henkilöille. Uskon, että puiston toimintaperiaatteen takana on oikeasti pedofiilien torjunta.

Vastaavia kieltotapauksia on ollut muuallakin, esimerkiksi Ontarion Legolandissa. British Airwaysin periaatteiden mukaan taas lasta ei saa istuttaa yksin tuntemattoman miehen, ei siis tuntemattoman aikuisen, vaan miehen, viereen.

Lastensuojelu otetaan vakavasti, mikä on hyvä asia. Pelkään kuitenkin, että näin pitkälle viedyn pelottelukulttuurin haitat ylittävät hyödyt. Suomalaisetkin organisaatiot pelkäävät joutuvansa vastuuseen mitä kummallisimmista asioista ja varmistavat vaatimustenmukaisuuden naurettavan tiukoilla sisäisillä vaatimuksilla. Lahjaomenatkaan eivät enää kelpaa päiväkotiin.

Itseäni on jo pitkään vaivannut ajatus siitä, miten tuntemattomien ihmisten lapsiin pitäisi suhtautua. Pitääkö ahdingossa oleva lapsi jättää oman onnensa nojaan tämän pyytäessä apua? Uskaltaako päiväkodin ohi kävellä kamera kourassa, vai onko vaarana, että päiväkodintäti soittaa poliisille kertoakseen, että täällä pyörii sellainen pedofiiliraiskaajamurhaaja?

Päästäisitkö tämän miehen HopLopiin? Kirsikan ottama kuva

Pelkästään sen asian, että minä olen mies, ei pitäisi aiheuttaa pelkoa kenellekään. Raiskaajat ja vainoojat, kohdistuivat heidän tekonsa sitten lapsiin, naisiin tai miehiin, ovat kuitenkin varmistaneet, että mieskunnalla on jotain hävettävää. Itsehän harvemmin joudumme kokemaan, että vastaantulija on meille todellinen, fyysinen uhka. On todella suuri häpeä, että monille naisille pelko on perusteltu osa jokapäiväistä todellisuutta. Lapset harvemmin ymmärtävät itse pelätä.

Valitettavasti en osaa esittää ratkaisua ongelmaan. Yksityishenkilölle helpoin ratkaisu on tietysti kuulua perheyksikköön eli kulkea vaimon tai lapsen kanssa, mutta kovin heteronormatiiviselta ja yksineläjiä väheksyvältä ajatus kuulostaa. Tässä maailmassa miespuoliselle harrastelijavalokuvaajalle oma poika tai tytär on monella tapaa melkeinpä paras mahdollinen apuri: kaverista on oikeasti apua, eikä "isä" kuulosta läheskään yhtä pelottavalta kuin "yksin kulkeva mies". Tämänkaltainen ajattelu tuntuu kuitenkin likaiselta, lapsen kanssa tehdyissä kuvausreissuissa arvokkainta pitäisi kuitenkin olla lapsen kanssa vietetty aika.

Linkki Manchesterin Legolandin juttuun (Manchester Evening News)

 Linkki Ontarion Legolandin juttuun (Huffington post)

Ylen juttu päiväkodin lahjaomenapelosta (Yle)

Kankainen kameralaukku

Jouluna olisi ollut käyttöä toiselle pehmeälle kameralaukulle, jonka olisi voinut tunkea reppuun matkan ajaksi. Väkersin sellaisen. Runko-osan valmistin ompelemalla vaahtomuovisen makuualustan kappaleita trikootaskuihin. Päällinen on palalaarista ostettua villakangasta, välissä on vielä vahakangasta kosteussuojana. Lisäksi rakennetta on vahvistettu rungon ali hihnan kiinnikkeisiin kulkevalla farkkukaistaleella, joka siis käytännössä kannattelee laukun painoa. Yksityiskohdat ovat parkkinahkaa.

Monta virhettä tein tämän projektin aikana, eikä jälki ole mitenkään erityisen kaunista. Aina löytyi kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu.

Oli myös hauska huomata, että laukku on kooltaan lähes täsmälleen sama kuin ensimmäinen tekemäni nahkalaukku.

Parit kuvat:

Lakkua pitää ehkä vielä modata hieman niin, ettei vesi pääse sivusta sisään. Uutta hihnaa en tehnyt, koska voin aivan yhtä hyvin käyttää edellisten laukkujen hihnoja.

Sisus ei ole kaunis, mutta toimiva ja tilava se on. Tarranauhanpätkät ovat tekovaiheessa hylätyn rakenneratkaisun jäljiltä, välikkeessä on edelleen tarratkiinnitys.

Näin Puuhanalle tekee nahkalaukun

Ajattelin ihan huvikseni esitellä vaihe vaiheelta, miten itse valmistan laukun parkkinahasta. Suunnitteluvaiheen kuitenkin skippaan. Tällä kertaa tein pari laukkua joululahjaksi. Kaikkinensa yhden laukun valmistamiseen kului noin 15 tuntia. Valmistusajasta pystyisi vielä nipistämään pari tuntia, mutta työskentely on nopeutunut jo nyt huomattavasti alkuperäisestä.

Ensin leikkasin suuren kaistaleen vuodasta. Luotin siihen, että sivut ovat suoria, leikkasin vain päädyt suoraan kulmaan. Big mistake. Vuodan käsittely voi olla hieman hankalaa, puhutaan kuitenkin isosta kappaleesta, joka kupruilee ja on täynnä pyöreitä muotoja.

Master-kaistale (tm), josta leikkasin laukun pääosat. Vuosisatoja Englannin kirjallisuutta myös hienosti edustettuna.

Tässä leikkaan pääkappaleita. Teräsviivaimeen muodostuu leikattaessa jäyste, joten nahkapinta on suojattava jäysteen aiheuttamilta naarmuilta.

Järjestyksessä oleva työkalupakki nopeuttaa työskentelyä huomattavasti.

Pääkappaleet on leikattu. Pitkä kappale muodostaa laukun kyljet ja pohjan ja pohjalla oleva iso kaistale laukun taustan ja kannen. Kansiosa on jätetty viimeistelemättä yllätysten varalta.

 Seuraavana oli vuorossa kylki- ja pohjakaistaleen käsittely. Hihnan kiinnikkeet on kiinnitettävä ennen kaistaleen ompelemista etu- ja takakappaleeseen.

Hihnan kiinnikkeet on kostutettu ja muotoiltu. Tässä odotellaan liiman ja nahan kuivumista. Sivukappaleeseen on tehty reikä, josta kiinnikkeet pujotetaan.

Kiinnikkeiden kuivuessa oli hyvin aikaa leikata urat tikeille uritustyökalulla. Uran leikkauksessa voi käyttää myös kuumennettua uritustyökalua tai vaihtoehtoisesti kuumennetulla työkalulla voi painaa nahkaan uran. Naskali pureutuu hyvin leikattuun pintaan, minkä lisäksi sauma ei kiemurtele.

Kaistaleen taustaan leikataan myös urat noin 1 cm:n etäisyydelle reunasta. Tässä käytin kuvassa keskellä näkyvää veistorautaa. Reunat kostutetaan ja käännetään suoraan ylöspäin. Magneettilukon naaraspuoli on myös kiinnitetty etukappaleeseen.

Tässä hihnan kiinnike on ommeltu kaistaleeseen ja reunat on käännetty.

Kuten näkyy, kiinnike on pujotettu kaistaleen läpi ja ommeltu paikalleen. Paksu pellavalanka on varmasti kestävämpää kuin tavara, jolla suurin osa kaupallisten laukkujen hihnoista kiinnitetään. Itselläni joutuvat melkoiselle koetukselle, eivätkä ole revenneet. Huomaa, että kolme kerrosta nahkaa on jo melko paljon. Itse rei'itän tällaisissa tapauksissa ensin päällimmäisen kerroksen, merkkaan sitten toiseen kappaleeseen reikien paikat ja lopuksi rei'itän toisen kappaleen.

Liimaus on ratkaiseva vaihe. Aiemmin inhosin tätä vaihetta suuresti, koska työ oli sotkuista ja saumat ehtivät kuivua, ennen kuin sain reunat samalle tasalle. Nykyään ohennan puuliimaa ja käytän sivellintä. Huomaa nurkkien muovaus.

En jätä puristimia kovin pitkäksi aikaa paikalleen, koska niistä jää jälkiä varsinkin kosteaan nahkaan. Etu- ja takakappaleen kiinnityksessä on muistettava katsoa, että sivusaumoista tulee yhtä pitkät, muuten laukusta tulee vinkura. Nahka on elävää materiaalia ja parkkinahka on jäykkää, joten täysin tehdasmaisen symmetriseen tulokseen on melko vaikea päästä.

Saumojen kuivuttua ne voidaan ommella. Yleensä suositellaan ompelemaan reikä kerrallaan, mutta itse teen ensin jonkin matkaa reikiä naskalilla ja ompelen välillä. Kuten kuvasta näkyy, naskaliin on pujotettu nahkakaistale. Kaistale suojaa työtä naskalin päältä ja varmistaa, että salmiakinmuotoinen terä on oikeassa asennossa.

 Ommeltaessa käytetään kahta neulaa. Neula työnnetään päältä kappaleen läpi ja lanka kiristetään.

 Toinen neula ja langan toinen pää työnnetään samaan reikään, ensimmäisen langan eteen ja kiristetään.

Rinse and repeat. Päättely on yksinkertaista: ommellaan samaan tapaan pari tikkiä taaksepäin (tai eteenpäin, jos sauma jatkuu eteenpäin) ja lanka leikataan mahdollisimman läheltä pintaa.

Nyt ollaan jo voiton puolella. Reunankiillotus on tärkeä vaihe, koska näin lopputuloksesta saadaan siisti ja reunat kestävät kulutusta ja elementtejä paremmin. Kromiparkitun nahan reunoille tämänkaltainen käsittely ei sovi, joten kaupallisissa laukuissa tämäntyylisten laukkujen reunat joko peitetään nahkakaistaleella tai jätetään viimeistelemättömiksi.

Reunat pyöristetään ensin erityisellä höylällä. Tämän jälkeen reunoja kostutetaan ja ne muotoillaan sopivaan muotoon ja tiiviiksi kokonaisuudeksi luulastalla. Muotoillun reunan pintaan sivellään reunankiillotusainetta, itse käytän ihan ohennettua puuliimaa. Liima saa kuivahtaa sen verran, että saumakohta tarraa sormiin, minkä jälkeen reuna kiillotetaan nopein vedoin noin 15 cm:n matkalta kerrallaan. Itse kiillotan aina yhteen suuntaan, eli en hankaa edes takaisin. Saumaa voi tässä vaiheessa edelleen tarvittaessa muovata luulastalla. Repusta tai muusta otettu nailon- tai kevlar-kappale on kestävä ja toimiva kiillotusväline.


Laukkuun tuli magneettilukko,jonka taustalevyn halusin piiloon. Kyseessä on kilpimallinen laukku, joten kilpikonna oli melko passeli koristeaihe.

Nahka kostutetaan muovausta varten.

Kilpikonna-aihe on hahmoteltu leivinpaperikappaleeseen, tässä vedän kilpikonnan ääriviivat muotoilupuikolla paperin lävitse nahkaan.

Virhe! Nahkaan on siirtynyt tussia muotoilupuikon kärjestä. Tässä kuitenkin esimerkin vuoksi tuon kilpikonnaa irti taustasta painamalla muotoilupuikon toisella päällä.

Tein uuden kilpikonnakilven, tulos oli ensimmäistä parempi. Hihna valmistetaan samoilla menetelmillä kuin muukin laukku.

 Lopuksi nahka käsitellään. Itse olen tykästynyt oliiviöljyyn, koska sitä on hyvin saatavilla ja se on loppujen lopuksi melko edullinen vaihtoehto. Laukusta tulee tosin tummempi kuin jos olisin käyttänyt vaikka väritöntä kenkärasvaa.

 Kaunis marmorointi häviää aikanaan ja vaalean nahan sävy muuttuu. Aivan lopuksi suihkutan nahan päälle vielä kosteussuojaa.

Kuvassa valmis laukku ja sen vastaöljytty sisar. Toisen laukun puumakuvio ei oikein vielä erotu kuvassa. Ehkä puumalaukku kaipaisi vielä jotain tasapainottamaan kokonaisuutta?

Viimeaikojen puuhailuista

Puuhanalle ei ole päivittänyt blogiaan pitkään aikaan, vaikka onkin jonkin verran puuhaillut viime aikoina. Merkittävin puuhaprojekti oli työnimellä Milf Hunter -laukku kulkenut olkalaukku, jonka valmistin kaverille. Lopputulos oli melko onnistunut, tyyli on joiltain osin erilainen kuin aiemmissa laukuissa:

Laukku on osastoitu pituussuunnassa välikkeellä. Pääosaston päädyissä on pienet lipareet pitämässä vettä ulkopuolella. Magneettilukollisen etutaskun kyljet ovat joustavaa kromiparkittua nahkaa, pääosa samaa ruskeaa parkkinahkaa kuin mitä on tässä blogissa nähty aiemminkin. Etutaskun kuvio on hymyilevä aurinko ja kannen kuvio taas toisinto Georges Méliès'n kuu-ukosta. Laukku on kyllästetty oliiviöljyllä ja pintaan on suihkutettu kosteussuojaa. Vastaanottaja vaikutti tyytyväiseltä, vaikka epäilikin alun perin kaikenlaisia jäyniä työnimen perusteella.

Olkahihnan soljen ostin kirpparilta parinsa kanssa 10 sentin yhteishintaan. Nahka on Pelo Leatheriltä, muut osat Slöjd-Detaljerista, Brisan verkkokaupasta ja lahtelaisesta Neppinapista.

Toinen puuhaprojekti oli juhlalimppu pyhäinpäivän juhlia varten:

Leipä oli ruisjuureen leivottu, imelletty ruisvehnälimppu, muhkea sellainen. Yleensä taputtelen nämä isot tapaukset littanammiksi, mutta tällä kertaa leipä piti saada mahtumaan reppuun ja pullea muoto sopi paremmin kurpitsateemaan. Tiivis leipä sai kohota rauhassa jääkaapissa ja paistettiin vasta matkapäivänä, eikä se kohonnut juurikaan enää uunissa, joten viillot eivät ole revenneet kovinkaan paljoa.

Takki on ukin vanha vanginvartijatakki. Saatan jossain vaiheessa lyhentää takkia, vaihtaa napit ja katsoa, saisiko siihen lisättyä paksumman vuorin.

Valmis nahkalaukku

Hillittömän pakertamisen jälkeen varsinainen laukku hihnoineen on valmis. Enää pitäisi valmistaa jakokappaleet laukun sisälle.

Laukku ennen öljyämistä. Käytin siis käsittelyaineena kylmäpuristettua oliiviöljyä, jonka levitin laukun pintaan siveltimellä.

Öljytty laukku. Kuten näkyy, väri tummeni huomattavasti. Oliiviöljy ilmeisesti reagoi myös voimakkaammin auringonvaloon kuin muut nahankyllästysaineet, mikä tummentaa nahkaa lisää. Oliiviöljyllä käsitelty laukku saattaa vaatia uusintakäsittelyä aiemmin kuin jos käytössä olisi varsinainen nahanhoitoaine.

Lukkolaitteen hihnan yläosassa killistelee Horuksen silmä. Napsauta kuvaa, niin näet silmäkuvion suurempana. Iiris on olevinaan kameran sulkimen muotoinen, mikä kielii laukun käyttötarkoituksesta.

Kirsikka ja laukku. Ehkä hieman kookas meidän Pen-kameralle, taitaa toimia yleislaukkuna.

Kirkkaassa auringonvalossa laukku on tuon värinen, varjossa  hieman tummempi ja vähemmän punertava.

Sivutaskussa näkyy pari vesitahraa, jotka ovat tulleet joko jonkin muovauksen tai reunojen kiillotuksen yhteydessä. Pikkuvikoja on hyvin vaikea välttää, olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

Ensimmäisessä laukkuprojektissa sain kritiikkiä siitä, että kirjat ja lompakko eivät mahdu laukkuun yhtä aikaa. Nyt kirjankuljetusongelmia tuskin tulee, sivutaskunkin mitoitin Peter Høegin opuksen Kuvitelma 20. vuosisadasta mukaan. Sivutaskutkin joustavat ja pullistuvat, eli niihin mahtuu mahdottomasti pikkusälpettä.

EDIT: Vielä pari kuvaa 99 % valmiista laukusta.

Kuvassa laukun sisusta. Nepparilla kiinnitettäviä jakajia on kaksi, joista toinen on kuvassa paikallaan. Kameran kannattimen saa myös kiinnitettyä neppareilla keskelle. Kannattimen kulmamuoto on valittu niin, että neppariliitokseen kohdistuu puristusjännitystä vetojännityksen sijaan, ajatuksena on säästää nepparin jousia. Pitää vielä viimeistellä yksi nurkka. Tein sivuista osittain umpinaiset vesisuojausta varten, tosin pienen mittavirheen takia vasemmanpuoleinen ei ole aivan selainen kuin pitäisi.

 

Laukku ja toinen jakajista. Jakajan runko on samaista nahkaa, mutta käsitelty eri aineella, vuori pellavaa. Sisäkerroksessa on vanulevyä. Huomaa myös hihnan kiinnityksessä käytetty rapukoukku.

Detaljikuva lukkohihnan horuksen silmä -teemasta. Materiaalien värit ovat tässä kuvassa lähimpänä totuutta. Jostain syystä tällä kertaa oli erittäin vaikeaa saada värejä kohdalleen.