Kohtaamisia ja kuvaamisia

Viikonlopun huvituksena oli visiitti kummitädin luo. Viime vuosina on saanut huomata, miten eri tavalla nykyään kohtaa lapsuutensa ihmisiä. Aikanaan itse on ollut huomion keskipisteenä ja aikuiset ihmiset kiinnostuksineen ovat jääneet huomiotta. Nyt, vieläpä kun näkee harvakseltaan, oppii uusia puolia itselle tutuista ihmisistä, heidän iloistaan, suruistaan ja kiinnostuksenkohteistaan.

En esimerkiksi aiemmin tiennyt, että kuvaus kuuluu kummitädin harrastuksiin. Hänen kuviaan selatessa oli myös hauska nähdä, miten erilainen tapa hänellä on kuvata. Luontokohteet ja sumuiset päivät, niistä hän piti kovasti. Minä taas kuvaan mielelläni ihmisiä.

Luulen myös ymmärtäväni, miksi sumu kiehtoo. Sumu hiljentää äänet, pehmentää rajat, antaa mielikuvitukselle tilaa. Sumu voi olla yhtä aikaa rauhallinen ja jännittävä. Silmä tuntuu kuitenkin vaativan myös ankkuripisteen, yksityiskohdan tai terävän pisteen.



Kummitädin kuvien joukossa oli yksi, jossa sumuiseen maisemaan yhdistyi terävärajainen, lähes musta oksan silhuetti. Omalla kohdallani olen huomannut, että pidän myös huomattavasti selkeistä, helposti eroteltavista kokonaisuuksista. Nykyisissä CGI-elokuvissa hyperrealismi tunnutaan sekoittamaan yli menevään yksityiskohtaisuuteen. Esimerkiksi Transformers-elokuvan jättirobotit olivat minun silmiini pelkkää suttua ja näyttivät kaikki samalta, ankkuripistettä ei ollut. Kuvassa alla Kirsikka taas toimii hienosti ankkuripisteenä.



Kuva on Prahasta, joka on todellinen turistirysä, joskin erittäin mukava ja kaunis sellainen. Jossain vaiheessa turismista on tullut rahvaanomaista ja turistien suosimien paikkojen kiertämisestä jotain, mitä pitäisi välttää. Loppujen lopuksi miksi turhaan ottaa jotenkin elitistinen asenne turisteilua kohtaan?

Turistikuvat taas ovat oma juttunsa. Usein turistikuvat tuntuvat elottomilta, niissä kuvataan maisemia, palatseja, pytinkejä ja poseeraavia kavereita. Prahan reissulla yritin sen sijaan kuvata tunnelmia, ihmisiä ja elämää.





Itselleni kameran takana olemisesta oli muutakin etua: en pidä väkijoukoista, mutta kameran takaa tarkasteltuna olin ikään kuin väkijoukon ulkopuolella ja saatoin kohdata itseäni ahdistavia asioita jossain määrin ironisesti.



Kuten kuvista näkyy, vielä on varaa kehittyä. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei valokuvaus osoittautunut omalla kohdallani pelkäksi villitykseksi, vaan antaa edelleenkin uuden näkökulman maailmaan.

EDIT: Napsauta kuvia, jos haluat nähdä isomman version.

Korvat lerpattamaan

Toisinaan harmittaa, kun suomalaisen hypermarketin makaroonihyllyn "laaja valikoima" tarkoittaa sitä, että samaa tuotetta on tarjolla neljältä tai viideltä eri valmistajalta. Orrechiete-pasta olisi hyvä lisä, kaipaisin myös huomattavasti nykyistä enemmän isoa kuviopastaa erilaisia paistoksia ja täyttämistä varten.

Onneksi Orrecchiete- eli korvamakarooneja on helppo ja hauska tehdä itsekin. Yleensähän korvamakarooni näyttää ainakin minusta enemmän pieniltä kupeilta kuin korvilta. Puuhanellen kotona makaroonit näyttävät oikeilta korvilta, koska ne on leikattu suoraan makaronitontun päästä. Ei vaineskaan.

Orrecchieten valmistus on yksinkertaista. Perinteisesti olen tehnyt todella tiivistä pastataikinaa, mutta jos valmistuksessa ei ole tarkoitus käyttää mankelia, niin taikina saa olla hieman pehmeämpää. Taikinasta muotoillaan about 1 cm paksuisia pötköjä, jotka leikataan about 1,5-2 cm pätkiksi. Pätkät litistetään pituussuunnassa parin kolikon paksuisiksi kiekoiksi. Sen jälkeen asetetaan voiveitsen tai pyöreäkärkisen lastan kärki kiekon sisäpuolelle ja vedetään itseä kohti. Muoto viimeistellään asettamalla peukalo "korvan" sisään ja ohentamalla ja muotoilemalla korva. Aihioiden on syytä olla riittävän isoja, pienten korvien muotoilu on työlästä ja lopputulos ei ole yhtä kaunis.

Lakattu puupinta tai muu sileä pinta on huono alusta, koska aihio liukuu pintaa pitkin. Makarooni pitää saada riittävän ohueksi, muuten sen sisus "leipääntyy" ja lopputulos on kumimainen. Cavatelli-pasta valmistetaan lähes samalla tavalla, paitsi että pätkiä ei litistetä kiekoiksi, vaan lasta asetetaan suoraan pätkän kyljensuuntaisesti, jonka jälkeen lastaa vedetään itseä kohden.

Lopputulos sopinee kummankin tyypin kohdalla lihaisalle ja paksuhkolle pastalle, me tosin taisimme syödä pastan kanssa juustoista tomaattikastiketta.