Syntymäpäiväkortti

Äiteelle tällaisen tekaisin joutessani.Ensin piirsin "Tähti"-tarot-kortin ääriviivat leivinpaperille. Sitten leikkasin parkkinahasta palan, kostutin nahan ja piirsin samaiset viivat leivinpaperin läpi nahkaan. Työ jatkui pakottamalla muodon nahkaan, eli ensin vetämällä muotoilupuikon lattealla päällä viivasta taaksepäin ja sitten työntämällä lattean pään reunaa eteenpäin niin, että nahkaan jäi selkeä, jyrkkä harjanne. Lopuksi viimeistelin reunat reunahöylällä, kiillotin ne huovanpalalla ja rasvasin kortin pinnan.

Äitee vaikutti tyytyväiseltä, eikä tuo hassumpi ole. Huomaa muuten, että kortin reunat ovat tarkoituksella tuollaiset hauskan epätasaiset, muotoilupuikolla saa tarvittaessa aikaan todella suoraa jälkeä suht pienellä vaivalla. Tississä on pieni fiba, mutta sehän vain lisää luonnetta.

Jatkoa nahkatöille

Tein pari viikkoa sitten vihdoinkin päätöksen jatkaa nahkatyöharrastustani, mikä tarkoitti lähes kolmen sadan euron sijoitusta. Kuulostaa aluksi aika kovalta hinnalta, mutta loppujen lopuksi sijoitus ei ole sen suurempi kuin minkä tahansa muun käsityöharrastuksen kohdalla.

Ensimmäiset tekeleeni olivat tuppi naskalille ja tuppi nahkaveitselle. Kuten kuvasta näkyy, naskalintuppi on vähän tuollainen yritelmä, mutta veitsen tupessa on jo yritystä. Nahkaan on ennen tupeksi muotoilua pakotettu palapelikuviota. Parkkinahka on hienoa materiaalia ja antaa pakotustyössä yllättävän paljon anteeksi.



Mainittakoon vielä, että Parolan Bionahkaa ei ole ollut olemassa muutamaan vuoteen. Löysin onneksi toisen toimittajan, nimeltänsä Geson, suht kivuttomasti. Toimittivat korkealaatuisen puolivuodan parissa päivässä.


EDIT 15.10.2013

Ajattelin lätkäistä tähän kuvan tupen nykytilasta. Näin voin seurata, miten tuppi patinoituu ajan kuluessa. Nahkaveitseenkin on ilmestynyt kahva, melko karkeatekoinen mutta toimiva.

Banks ja muut

Kirjoitin lokakuussa 2012 Iain (M.) Banksista ja siitä, miten hän käsittelee moraalisia kysymyksiä kirjassaan Surface Detail. Kesäkuussa saimme kuulla suru-uutisen: Iain Banks oli poistunut keskuudestamme.

Vuosien saatossa minulle on kehittynyt melkein henkilökohtainen suhde Banksin teoksiin. Luettuani hänen kirjojaan eri ajanjaksoilta, ja aika lailla ristiin, olen oppinut arvostamaan hänen kriittistä silmäänsä. Banks käsittelee hahmojaan lämpimästi, mutta ei säästele tai paijaa heitä, vaan asettaa heidät usein mahdottomien pulmien eteen. Näin hahmojen ja tapahtumien välille syntyy jännite, joka purkautuu usein odottamattomasti ja onnistuu usein jopa järkyttämään riippumatta siitä, kuinka monta Banksin kirjaa on lukenut ja kuinka paljon hän on paljastanut aiemmin kirjassa.

Ensimmäinen lukemani Banksin kirja oli Pelaaja. Luin kirjan joskus lukioikäisenä, enkä vielä osannut täysin suhtautua Kulttuuri-romaanien mittakaavaan. Lisäksi kirjan pohdiskeleva tempo oli jotain, johon en vielä ollut ehtinyt tottua. Muut kulttuuriromaanit seurasivat vuosien saatossa perässä, mutta kesti oman aikansa, ennen kuin sarja todella iski läpi mielessäni.

Ennen armeija-aikaa ehdin kuitenkin havaita, että miehen tuotanto ei ollut rajoittunut science fictioniin. Ampiaistehdas ilahdutti, järkytti ja innosti, harva esikoisromaani pystyy samaan. Tuntui siltä, että Banksin ”perusproosa” yllättävine käänteineen oli jopa vahvempaa kuin hänen scifi-tuotantonsa. Vaikuttavuuden puolesta ajatuksessa on ehkä vinha perä, pidän edelleen Syyllisyyttä Banksin voimakkaimpana teoksena, mutta vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset yleistykset eivät ole päteviä.

Banksin science fiction -tuotanto ei ole ilmestynyt tyhjästä, vaan se on hyvin kiinteästi liitoksissa oman aikansa muihin teoksiin. Kulttuuri-sarjan teokset keskustelevat erityisesti David Brinin Uplift-sarjan teosten kanssa. Brinin teosten keskeinen teema on eri kehitysasteisten olentojen väliset suhteet.

Brinin galaktisessa yhteisössä ei uskota siihen, että esimerkiksi ihmiset olisivat itse kehittyneet tietoisiksi olennoiksi, koska galaksin kaikki rodut ovat kaikki jonkin kehittyneemmän rodun ”kohottamia”. Isäntäroduilla on omat asiakasrotunsa, joilla saattaa olla omia asiakasrotujaan. Kirjat käsittelevät vasallisuhteita sekä teknologista, hierarkkista ja moraalista epätasa-arvoisuutta ja ennen kaikkea galaktisen yhteisön kehityksen jähmettynyttä järjestelmää, jota ihmiset, joita pidetään ”susirotuna”, horjuttavat.

Banksin Kulttuurin galaktisessa yhteisössä on vallalla samantapainen, joskin monin tavoin löyhempi, järjestelmä. Eri rotujen välistä asemaa ja rotujen teknologisen ja moraalisen kehityksen suhdetta käsitellään kautta koko Kulttuuri-sarjan. Kulttuurilla, eli ihmisrodulla, on taipumusta haluta ohjata vähemmän kehittyneiden rotujen elämää. Luonnollisesti ohjailun seuraukset ovat useimmiten negatiivisia, varsinkin tarinan henkilöiden kannalta. Perspektiivin suppeuden takia puuttumisen pitkän jänteen seurauksia on taas vaikea arvioida.

Brin rakastaa hahmojaan, ympäristöä ja luontoa ehkä liiankin paljon. Hahmot joutuvat toki usein vaikeiden valintojen eteen ja kirjat toimivat hienosti, mutta teemojen käsittelyn kannalta voisin väittää teoksissa olevan jonkin verran tyhjäkäyntiä. Banks taas onnistuu esittelemään hahmot ja kirjoittamaan tapahtumista niin, että hahmoihin ja ympäristöihin muodostuu suhde, mutta kirjat etenevät juohevasti. Vertailu ei kuitenkaan ole täysin reilu, koska näiden kahden kirjailijan painotukset ja tavoitteet ovat hyvin erilaiset.

Vierauden kuvaajana Banks on erikoinen tapaus. Hänen science fiction -kirjansa perustuvat monella tavalla avoimuuteen ja tavallista avoimempaan ihmisnäkökulmaan, joten avaruusoliotkin vaikuttavat usein varsin ihmismäisiltä. Ehkä yllättäen Banks kuvaa vierautta tehokkaimmin proosakirjoissaan, joissa meille niin tutut, tavalliset ihmiset osoittautuvat täysin odotustemme vastaisiksi. Tarinan edetessä päähenkilöille selviää, että jokin heitä itseään koskeva totuus, tai joku heidän hyvin tuntemansa ihminen, onkin aivan eri maata kuin mihin on uskonut koko ikänsä.

Science fiction -kirjailijoiden joukossa vieraan näkökulman mestarit ovat loppujen lopuksi harvassa. Minuun ovat tehneet vaikutuksen Octavia Butler ja, ehkä yllättäen, Doris Lessing. Lessing taas kuvaa meidän maailmamme kehitystä niin vieraasta näkökulmasta, että maapalloa on vaikea tunnistaa. Sanallisen viestinnän sijaan Lessing kuvaa tunteita, ”vyöhykkeitä” ja monia käsitteitä, joita lukijan on vaikea lähestyä. Lisäksi näkökulma kattaa toisinaan vuosisatoja, mikä lisää etäisyyttä entisestään. Toisaalta etäinen, eteerinen näkökulma voi kesken kirjan muuttua hyvinkin läheiseksi ja mukautua. ”Enkelimäinen” näkökulma ”saastuu”, kun eteerinen olento ottaa fyysisen muodon ja yrittää vaikuttaa maailman kehitykseen sisältä käsin. Hahmo "harhautuu tieltä", mutta painolasti kaikkoaa, kun hän jättää fyysisen olomuotonsa.

Banksin Kulttuurin agentit yrittävät myös vaikuttaa suoraan kulttuureihin, mutta toiminta on moraalisesti moniselitteisempää. Lessingin new age -alienit (spoiler: Jeesus oli avaruusolento) potkaisevat ihmiskunnan kehityksen tielle ja yrittävät saada sen kehittymään kohti hyvää, vastapuolenaan korruptio, pahuus. Lessingin agentit viettävät ihmisiän ihmisten keskuudessa ja palaavat sitten taivaallisiin sfääreihinsä, vain palatakseen planeetalle eri henkilönä jossain historian toisessa vaiheessa.

Erona Lessingin kristillissävytteiseen kehitykseen Banksin Kulttuuriromaanien maailmankaikkeudessa kehitys ei tarkoita välttämättä moraalisuutta tai selkeää polkua, vaikka johtaakin lopulta eräänlaiseen ylenemiseen: yksilöt tai kokonaiset rodut pompsahtavat ylemmälle olemisen tasolle ja katoavat maailmankaikkeudesta. Tämä ”kohoaminen” esitetään yleensä ironiseen sävyyn, mikä kuvastanee Kulttuurin jopa hieman halveksivaa asennetta tapahtumaa kohtaan.

Banks jätti meille kolmisenkymmentä kirjaa ruodittavaksi ja luettavaksi, pääomaa, josta uuden kirjailijasukupolven on hyvä ponnistaa, kuten hän ponnisti aikoinaan aiemmasta perinteestä. Kiitos Iain, emme unohda sinua koskaan.

Elysium: oon kokenut tän joskus ennenkin

Kyberpunk on taas coolia. Kirjallisuuden genrenä se toimi 90-luvun alkuun, minkä jälkeen se kuoli mutta sitä ei kuopattu, vaan kyseistä kuollutta hopotia on kannustettu aina silloin tällöin uuteen nousuun. Jotkut genren pioneereista, kuten Ian McDonald ja William Gibson, ovat muistaneet juurensa mutta kehittäneet näkemystään uusiin suuntiin, joskus todella kauniisti.

Elokuvateollisuudella on taipumusta olla turhankin varovainen, mutta kyberpunk tuntuu kuitenkin säännöllisesti herättävän kiinnostusta markkinamiehissä. Kyberpunkin kulta-aikana elokuvatekeleet eivät pääsääntöisesti onnistuneet tavoitteessaan, mutta olihan meillä sentään verminaattorit. Vuoden 1999 Matrix ratsasti varmasti animen suosiolla. Nyt Deus Ex -tietokonepelin suosion myötä kyberpunkin markkinapotentiaali on selvästi nähty jälleen. Pelistä on suunnitteilla Hollywood elokuva, mutta vastikään ilmestynyt Elysium on ehtinyt apajille huomattavasti aiemmin.

Elysium on monella tapaa scifi-Bourne sametinohuine hahmoineen ja shakycameineen. Taistelukohtaukset ovat selvästi enemmän mössöä, mutta Matt Damon sentään pääsee juoksemaan. Ympäristö, tekniikka ja näkymät on suunniteltu todella kauniisti ja jossain määrin uskottavasti. Avaruusalusten ja kiertorata-aseman mittasuhteet on toteutettu kauniisti ja itse lentohärvelit ovat kaunis yhdistelmä Homeworldin värikkäitä leluja ja Aliens 2:n laskeutumisalusta.

Uskottavuutta lisäävät robottien ja Bournen, ei kun Maxin, päälle ruuvatun eksoskeletonin muotoilu. Laitteisiin on selvästi otettu mallia esimerkiksi DARPAn kehittämistä laitteista ja japanilaisesta katastrofipelastusrobotista, hyvin samaan tapaan kuin Deus Exissä. Älyohjusaseet ovat puhdasta Shirow'ta ja on se Gibsonin Jouni Menomikki - kuoleman kurihiirikin päässyt mukaan sillisalaattiin. Bour- siis Max operoi favela-pummina kuin Ian McDonaldin Brasylissä ikään, ja kiertoratakolonia, joka muuten näyttää kauniisti yrityslogolta, pursuaa Shirow'n niin rakastamia valkoisia klassisistisia rakennuksia. Matriisista tutut harmaat teepaidat ja vaimonhakkaajat ovat tehneet myös käsittämättömän paluun. Tai no, onko se niin käsittämätöntä, tykkäähän Bournekin harmaista teepaidoista.

Elysiumin maailman ja ympäristön yksityiskohtaisuutta on pakko verrata Terminaattorin salivaatio -elokuvan vastaavaan. Siinä ympäristö jäi käytännössä täysin toiminnan jalkoihin. Elysiumissa ympäristö sentään on elokuvan parasta antia ja sulautuu kauniisti tapahtumiin.

Harmillisesti kömpelön käsikirjoituksen vaatima ekspositio rikkoo tekniikan uskottavuutta ja loputon säntäily ei anna tilaa muodostaa minkäänlaista todellista käsitystä roistoista. "We are teh 99" -kuvio on selkeä, mutta Los Angelesin jättimäisen favela-slummin ja Elysium-kolonian paratiisimaisuuden välistä kontrastia ei pahemmin hyödynnetä. Avaruuden yksiprosenttilaiset eivät ole oikein mitään, Jodie Fosterin palkkaamisen sijaan olisivat voineet hyvin leikata Jodie Foster -pahvikuvan, jota näyttää Fosterin minuutin parin mittaisissa "olen vihainen ja puhun ranskaa!" -kohtauksissa.

Finnkinon teatteriesityksessä käytetty tekstitys oli OK, vaikkakin rivitys sekosikin paikoitellen. Hyvässä scifissä tekniikka ajaa juonta, ei toisinpäin. Käsikirjoituksen viilauksella ja sopivalla rytmityksellä Elysiumista olisi saanut ikimuistoisen pätkän, nyt se jää unohdettavaan keksikastiin. Turruttavuudestaan huolimatta Elysium on loppujen lopuksi kuitenkin viihdyttävä paketti, joka tarjoaa hienoja vempeleitä ja kauniita näkymiä sekä rymistelee eteenpäin ihan mukavasti.