Ruokarojekteja

Vappuna pitää syödä hyvin, ja meille onkin tulossa paljon porukkaa. Grillijuhliin on nyt jo vuoden pari kuulunut meikäläisen valmistama turbo-tsatsiki. Tsatsikin ohje löytyy karvanaamajougurtin kannesta. Tosin meikäläiselle se karvanaamaäijän kuva on ohjenuorana: tsatsikin pitää maistua siltä, että sitä syödessä voisi kuvitella näkevänsä vastaavanlaisia ilmeitä. Ajatus on tehdä tiukkaa, voimakasta ja tiivistä, ei valuvaa tsatsikia. Tsatsiki toimii myös sinapin rinnalla, eli siihen voi dunkata grillikyrsänsä. Ja tietysti Macgyver Nevalainen (nimi muutettu) voi taas särpiä pöntöstä jämiä lusikalla.

Ohjeeni on hieman erilainen kuin karvanaaman kyljessä. Tarvitaan pänikkä karvanaamajogurttia. Osa jukurtista taltioidaan muuta käyttöä varten, jolloin pöntössä on tilaa muille raaka-aineille. Sen lisäksi tarvitaan n. 1,5 kiloa kurkkua, 6-8 valkosipulin kynttä, sitruunaa ja ehkä valkoviinietikkaa, suolaa maun mukaan, kourallinen rouhittua mustaapippuria, tilliä ja ehkä 0,5-1 dl oliiviöljyä.

Raastan kaikki 1,5 kg kurkkua hienoksi, eli en raastimen karkealla osalla. Raasteen valutan siivilän läpi, mutta meikäläisen versiossahan pelkkä valutus ei riitä, vaan kurkusta pitää puristaa suurin osa nesteestä pois. Jäljelle jää noin 3-4 kourallista kosteita ruohotuppoja muistuttavaa raastetta. Nestettä tulee yli puoli litraa, ja sen voi käyttää moneen muuhun juttuun, josta myöhemmin. Valkosipuli myös raastetaan, minun keittiössäni valkosipulinpuristin on pannassa.

Kaikki ainekset sekoitetaan keskenään vauhdikkaasti ja huolella, pistetään takaisin karvanaamapänikkään ja annetaan muhia päivä pari. Valkosibaleen ja happoisuuden pystyy oikeastaan toteamaan vasta maustumisen jälkeen, ainakin jos on minun kaltaiseni harrastelija.

Tuloksena on voimakasta, maukasta, tiivistä tsatsikia, joka paljastaa, että kurkkukin voi olla intensiivinen mutta tasapainoinen maku.

Eilinen tsatsikioperaationi johti kahteen muuhun operaatioon. Ensinnäkin tein erittäin ruokaisia täysjyvägrahamsämpylöitä kurkun liemestä. Sen lisäksi pistin uuden satsin yogurttia tulemaan, jokurttiguruni kehoituksesta joukossa kuohukermaa. Tänään aamulla pikajäähdytin sen, ja maistoin pintakerrosta. Luonnollisesti kerma oli noussut, joten melkoisen rasvaisen tiukkaa jöhkyrttiä sain maistella. Pitää vielä sekoitella, kunhan annan satsin "rauhoittua" jääkaapissa.

Yksi perustason ongelma meillä tällä hetkellä on: miten saada kaikki tavara mahtumaan jääkaappiin?

Kun aikanaan panssarikahvia ja panssaripullaa panssarikeitin ja panssaripaistoin...

Pidin jo pienenä kovasti panssarivaunuista. Ne olivat isoja, komeita, meluisia, pahanhajuisia ja niillä pystyi jyräämään puita. Ja niissä oli iso tykki. Olisin omalla panssarivaunullani kaatanut puita, joista minun universumin keisarinlinnani (pitää olla tavoitteita elämässä) olisi rakennettu. Äitikin olisi päässyt linnaan, ainakin siivoamaan ja paistamaan pitsaa.

Pikkupoikana pidin kovasti myös kaiken maailman nippeleistä, koska niistä tuli avaruusraketit mieleen. Myönnettäköön, olen jossain määrin Peter Pan -syndroomainen, ainakin mitä tulee avaruusjuttuihin. Enää en tosin merkitse mummon radioon ULA-asemia, joista kuuluu parhaat piipitykset ja narinat ja nyttemmin ihan oikeiden vakoojien lähettämiksi viesteiksi osoittautuneet loputtomat numerosarjat, joita tosin ei silloin vielä numeroiksi tiennyt.

Vietin varusmiesaikani Panssariprikaatissa Parolannummella. Tapasin siellä erään rakastetuistani, nimittäin tsekkiläisvalmisteisen BMP-1 -rynnäkkövaunun. Se oli yksi niistä Rehnin venäjältä ostamista romuista, joista prikaati totisesti otti kaiken irti. Bemarit eivät ole erityisen kauniita, miehisiä, rouheita, tehokkaita, käytännöllisiä tai edes taistelukelpoisia ajoneuvoja. Mutta totisesti niissä on sielua.

Mitä saadaan, kun yhdistetään teräksinen veneen runko, johon kiinnitetään kapeat telat tankojousien varaan, kannelle pieni torni naurettavine kompromissina kehitettyine "sinkotykkeineen" ja taakse luukut miehistölle? Hyvin lyhytaikainen sukellusvene ainakin. Korpraali Tykinruoan vaunuversio. Telatraktori, jonka telat lähtevät paikaltaan mitä hankalimmissa paikoissa.

Suurin osa vaunun "ominaisuuksista" tuntuu olevan lähinnä jälkiajatuksia, eli vaunua ei ole suunniteltu, vaan siihen on paiskittu osia, ja kun osat eivät ole toimineet kunnolla, niin asiaa on yritetty joten kuten korjailla. Hyvänä esimerkkinä toimii runkojohtajan valonheitin, johon tykki on aikanaan varmasti kolahtanut. Nyt ongelma on korjattu niin, ettei tykki enää käänny tietyn kulman yli vasemmalle, jos runkojohtajan luukun eteen on kyseinen valonheitin kiinnitetty. Käytännössä valonheitintä ei siis kiinnitetä.

Osa panssarivaunujen viehätyksestä on siinä, että ne eivät toteuta mitään käytännöllistä funktiota, ja että niissä on siitä huolimatta sarja hämmästyttäviä ominaisuuksia. BMP-1 osaa esimerkiksi uida ja kulkea maastossa 60 kilometrin tuntivauhtia. Tiellä siitä ei olekaan mitään hyötyä, metallitelat tekevät ajokista liukkaan kuin ankerias. Se poltaa 100 litraa löpöä satasella, ja kymmenen litraa öljyä.

Miekoissa on samanlainen aseen sisäiseen logiikkaan ja estetiikkaan liittyvä viehätys. Miekka on myös ase puhtaimmillaan, täydellistetty status- tai näyttelyesine, jonka ainoa toiminnallinen funktio on ihmisten vahingoittaminen. Hienosti sanottuna panssarivaunu on uudenlaisen sodankäynnin symboli, postmodernin ajan industrialisoitumisen sotilaallinen ja automotiivinen ilmentymä. Panssarivaunu on ase maailmassa, jossa SS-upseeri tietää, kuinka paljon bensaa tarvitaan tuhoamaan X kappaletta ihmisiä. Panssarivaunujen ikä lasketaan perinteisten kilometrien lisäksi sekunneissa tai tunneissa, jotka ne kestävät taistelukentällä. Väkeä ja vaunuja on kentällä käsittämättömän paljon, yksi vaunu on mitätön osa koneistoa.

BMP-1 on kuin retroscifi-avaruusraketti. Siinä on erittäin alkeellista ja sanotaanko väljää teknologiaa (iso V6-moottori) ja käsittämättömiä tapoja liikkua erilaisissa olosuhteissa (vedessä työntövoima tulee telojen liikkeestä). Koko rohjo koostuu loputtomasta määrästä mystisiä vimpaimia (jou doog, kuultiin että tykkäät ajaa ylämäkeen, niin laitettiin sun planeettapyörästöön planeettapyörästö) ja vipstaakeja ja "muhveiksi" kutsuttuja säätöruuveja. Koneessa jylläävät mekaaniset voimat, vaihteisto ja jarrut toimivat hydraulisesti, ja pneumaattisella järjestelmällä voidaan käynnistää moottori, avataan tyrskylevy (ettei vaunu toimi sinä kuuluisana lyhytikäisenä sukellusveneenä) ja moottorin ilmanottoputki uintia varten...

Jotkut käynnistysjärjestelmät toimivat sekä sähköisesti että paineilmalla, koska avaruuden vihoviimeisissä korpimaissa tai ainakin Siperiassa voi akku tyhjetä 50 asteen pakkasella varsin nopeasti. Silloin on syytä käynnistää vaunun pohjassa oleva, rakettimoottoria muistuttava lämmityslaite, jonka polttamasta polttoöljystä jää jäljelle aromaattisia hiilivetyjä, joiden mieleenpainuva tuoksu on yhtä aikaa miellyttävä, häiritsevä ja mystinen, ehkä jopa hitusen myskinen.

Vaunun käynnistysproseduuri muistuttaa myös muinaisen avaruusraketin käynnistämistä. Johtaja aloittaa tyhjiöputkiradion (!) lämmittämisen noin 10 minuuttia ennen liikkeellelähtöä, koska käynnistäessä virtapiikki muuten rikkoo vehkeen. Monivaiheiseen ajoonlähtötarkastukseen liittyy lukuisia tekniikkaan liittyviä tarkastuksia. Lopulta miehistö könyää lokoisiin lokosiinsa, vetää nakkipipot päähän ja alkavat naksutella nippeleitä, joilla valmistellaan sähköjärjestelmä käyttöön. Ajajankin pitää ensin käyttää ilmauspumppua, ennen kuin pääsee todelliseen urheiluautotyyliin käynnistämään moottorin starttinapilla.

Ajaminen on ajoittain hankalaa, pienten prismojen takaa ei näe mitään, kytkin palaa kiinni, jos sitä pitää auki liian kauan, ja moottorissa on vain yksi termostaatti, eli vaununajaja, joka säätelee lämpötilaa kääntämällä vivusta, muuttamalla kierroslukua ja avaamalla ja sulkemalla jäähdytinsäleikön päällä olevaa pressua. Ajotuntuma on raaka, raju, ja kuski tarvitsee keveää jalkaa, tai muuten takana olevat jääkärit iskeytyvät lattiasta kattoon ja takaisin kerran pari sekunnissa. Vaunun kääntämisessä on ihan omat niksinsä.

Vaunun sisustus on myös ehdotonta retroa. Joka puolella on erivärisiä johtoja ja putkia ja teräviä rautalanganpäitä, joihin raapia itseään. Mittaristo on harmaaksi maalattua terästä. Venäläiset ovat selkeästi rakastuneet bakeliittiin, koska sitä löytyy melkein joka vipstaakista ja komponentista. Varmaan olisivat rakentaneet Sputnikinkin bakeliitista, jos olisivat voineet. Bakeliitista tulee aina mieleen vanhat, tunkkaiselta kuulostavat venäläiset radiolähetykset, joita ei kuitenkaan ole itse kuullut kuin televisio-ohjelmissa.

Ajon jälkeen kone tuntuu edelleen elävältä. Verrattuna venäläisvalmisteisiin sisariinsa BMP kakkosiin, joilla on sama runko (tosin valmistettu venäjällä), bemari ykkösessä tuntuu olevan enemmän sielua. Panssarilevyt on paikoin pyöristetty siinä missä venäläisten vaunut on vain miten kuten hitsattu kokoon, ja lämpimässä illassa kuumentunut panssariteräs melkein värisee kosketuksen alla.

Bemari jäi aktiivipalveluksesta vuoden kaksi oman palvelukseni jälkeen. Oli melkein surullista nähdä vanha risa toisena kesänäni Panssarimuseolla muiden museovaunujen joukossa. Toisaalta on surullisempaa tietää, että BMP-1 on edelleen todellisessa aktiivikäytössä, ja naurettavalta kuulostavalla 73 millimetrin alipainekanuunalla edelleen surmataan ihmisiä. Sodan realiteetti ja aseiden estetiikka ovat kuitenkin niin erilaisia asioita. Pitääkö minun siis tuntea syyllisyyttä rakkaussuhteeni tähden?

Autoilusta ja liikenteestä

Miksi ihmiset haluavat ajaa ruumisautonnäköisillä autoilla?

Mikä niissä katumaastureissa viehättää?

Voisiko Savonlinnan sataman uudistustyö jo valmistua, niin ei tarvitsisi mutkuloida pitkin poikin ja ylittää sama valtaväylä kolme kertaa matkalla töihin?

Ihmiset haluavat vähän luksusta elämäänsä, mutta heillä on myös perhe. Iso, musta ja vähän tyylitelty auto on hieno. Perheellisellä pitää olla tilaa pilteille, koiralle ja 42 tuuman plasmatelevisiolle takakontissa. Ostetaan sitten musta Volvo-farmari, jolla kelpaa kruisailla kaupungilla. Mmm! Tyylikästä! Ei muuta kuin silinteri päähän ja valkoiset verhot takaikkunoihin.

Ei sillä, viimeisin edes vähän hauskannäköinen musta farmari oli vuoden 1964 versiossa I am legendistä, eli The Last Man on Earthissa. "There was a time when I shopped for a car. Now I'm looking for a hearse." Muutenhan "Amerikkalaiset" ajelevat elokuvassa italialaisilla pikkuautoilla...

Katumaasturi on rouheannäköinen, ja se näyttää siltä, että sillä voi tehdä kaikenlaista miehistä, kuten möyriä mudassa. Sen lisäksi katumaasturissa on turvallisuuden ilmapiiri, tilaa koiralle, pilteille ja 42 tuuman plasmatelkkarille, korkea ajoasento ja neliveto, joka auttaa liukkaalla kelillä. Sillä ei kuitenkaan voi möyriä mudassa. Ja vaikka voisikin, möyrisitkö sitten kuitenkaan?

Savonlinnan sataman uudistustyö valmistuu sitten kun valmistuu. Olen iloinen, että möhkyräinen ja rupimainen kevyen liikenteen väylä uusitaan. Saataisiinkohan oikeasti erotettu pyöräkaista vielä? Enpä usko, mutta sen näkee sitten (tai aiemmin, jos jaksaa vähän tongiskella uutisia).

Olin muuten tänään positiivisesti yllättynyt siitä, että ajaessani töistä kotiin Savonlinnan Bio Olavin ja Sokoksen tienoilla ihmiset kävelivät jalankulkijoiden kaistalla ja pyöräkaista oli jätetty avoimeksi.

Harmistuksenihan oli syntynyt satamaprojektin tiimoilta. Työmaa tukkii kätevimmät kevyen liikenteen reitit, ei pelkästään satamassa vaan nyt myös jalankulkusillan. Jouduin siis sompailemaan Rantakadulta Tottin kadun yli, Tottinkatua pitkin ja taas Tottinkadun yli (jäin melkein auton alle, kun en nähnyt matkustajasataman suunnasta mutkan takaa kiihdyttävää autoa) ja ylittämään vielä Olavinkadun ruuhka-aikana. Onneksi en sompaile pyörän kanssa Helsingissä, koska siihen ei ehkä kärsivällisyys riittäisi.

Pitkänsillan kohdalla on sentään pyöräilijät otettu huomioon madaltamalla katukiveystä useammasta paikasta.

Jogurttiseikkailut

Aina silloin tällöin minut täyttää jukurtintekovimma. Aika usein yogurttini epäonnistuu, ainakin osa joukurttisatsista jää jugurtoitumatta. Minua on pitkään häirinnyt se, että maustamaton jöhörtti on "erikoistuote", eli kalliimpaa kuin maustettu juku. Itse tehty maksaa alle puolet kaupan tavaran hinnasta.

Ohjeethan ovat hyvin yksinkertaiset: pitää kiehauttaa täysmaitoa niin, että maitoproteiineista tulee työstettäviä ja ikävät kanttifrantit ja röpöläiset kuolevat. Maidon annetaan jäähtyä noin 40 asteeseen ja sekaan sekoitetaan juuri, eli pieni määrä jugurttia, aina ruokalusikallisesta puoleen desiin per litra. Annetaan seistä (mielellään lämpimässä paikassa) 8-12 tuntia, minkä jälkeen jäähdytetään.

Olen huomannut pari asiaa matkan varrella. Ensinnäkin toisinaan jougurtti alkaa tiheytyä kunnolla vasta jääkaapissa. Toiseksi aika usein koostumus on venyvää, vähän viilimäistä. Kolmanneksi, jusmugurtin juhmurugurtoitumiseen selkeästikin tarvitaan sitä lämpöä. Itse pidin päivällä seosta lämpimänä lämpimässä vesihauteessa ja yön yli pyyhkeeseen kiedottuna.

Eilen aamulla huomasin, että uusin kokeiluni ei ollut muuttunut jököötiksi. Tällä kertaa en suostunut luovuttamaan. Maito-jukuruttiseos sai lepäillä jääkaapissa sillä aikaa kun kävin töissä. Palattuani kotiin lämmitin jukrutinalun uudemman kerran ja sekoitin uutta juurta, kiedoin pyyhkeeseen ja lämmittelin sitä vähän pitkin päivää. Ja aamulla satsi olikin jöykyrtöitynyt!

Kalevalaiseen sovinistiseen tapaan kaiketi kuuluisi, että yoghurtti valmistuu parhaiten naisen käsissä. Niinhän se on monen muunkin lämpimästi elävän jutun, kuten oluen valmistuksen laita. Ei se syyttä ole oluen jumalatar Olviina (vitsi vitsinä, Osmotar). Perusraaka-aineethan (ohra, humala) tulevat Osmon pellosta, mutta vähänpä niistä on iloa ilman Osmotarta. Oluen synty (Kalevalan 1849 painoksen kahdeskymmenes runo) on hykerryttävää luettavaa ja varsin hauskaa, kun lukee rivien välistä.

Täällä pohjoisessa vaan on kohtalaisen viileää, ja siksipä kai täällä on syötykin viiliä. Siitä vaan Mansikkipuusta pesemättömään viiliänpäriin lämmintä maitoa suoraan vastakasvaneesta maitopurkista, niin jo alkaa kuhina käydä. Turkissa ja Kreikassa peruslämpötila varsinkin kesällä on varsin riittävä jongurtin valmistumiseen, eikä tarvitse kikkailla.

Seuraava kokeiluni lienee kuitenkin paluu patonkien ihmeelliseen maailmaan. Muutama vuosi sitten patonkiloita väänsinkin, mutta lopputulos ei ollut tyydyttävä. Uskoisin kuitenkin, että perustaitoni ovat kehittyneet, joten patongatongien valmistamista voi kokeilla uudemman kerran.Pitkän kaavan kautta ajattelin kokeilla "perinteisellä" menetelmällä, joka löytyy hienosta "baking banter" -blogista (joka on myös amerikkalaisen jauhomerkin product placementtia, ähy):

http://blog.kingarthurflour.com/2008/05/02/baguettes-do-try-this-at-home/

Vielä lopuksi yksi jökötin maustamisehdotus. (serves 1)

Ainekset:
Annos maustamatonta (lohkeavaa) jogurttia, itse tykkään Karvanaamasta
puolikas mandariinia lohkot eroteltuina ja pilkottuna 2-3 osaan
1/3 banaani viipaloituna n. 0,5-1 cm "kolikoiksi"
tuoreita sitruunabasilikan lehtiä, karkeasti revittynä tai leikattuna
kanelia
(vaaleaa siirappia tai sokeria, jos kaipaa makeutta)

Sekoita hedelmiä ja mausteita hieman jugurtin sisään. Pari kolme kiepausta isolla lusikalla pitäisi riittää. Siirappia voi loruttaa hitusen annoksen päälle, ei tarvitse sekoittaa.

Ajatus on siinä, että ainekset ovat yhdessä mutta erillään, ja niiden omat puhtaat, pirteät ominaismaut tulevat myös erillisinä esiin ja näyttävätkin hauskoilta, värikkäiltä ja tuoreilta. Huonommin "lohkeavasta" jugurtista tulee pakostakin tasaisempi seos, hyvää se silti on.

Älykästä huumoria ja sen sellaista

Sorrun ajoittain rikkiviisaaseen näsäviisasteluun, eivätkä puujalkavitsit todellakaan ole minulle vieraita. Besserwisseröimisessä on aina riskinsä. Toisinaan huomaan myös varastaneeni jonkun muun keksimän nokkeluuden ja vieläpä uskovani keksineeni sen itse.

Nimimerkki Puuhanalle ei ole omaa keksintöäni. Muistan nimen syntyhistorian melko hyvin, koska se lämmittää sydäntäni. Kaverini pikkusiskot pitivät minua vähän nallepuhmaisena: pyöreänä, pehmoisena ja hyväntuulisena, ehkä vähän yksinkertaisenakin. Jonkin yhteisen keskustelun aikana, olisiko pelattu Tekkeniä tai jotain, nuorempi siskoksista alkaa riimitellä kaikkien Suomi-hiphopin sääntöjen mukaan, loistavaa settiä kaiken kaikkiaan. Harmillisesti en muista muuta sisältöä kuin tuon Puuhanallen. Sen jälkeen olen nimikettä joka tapauksessa käyttänyt.

Erään kerran keskustelimme kaverini ja kaverin pikkusiskon (joka tietysti myös on kaverini) kanssa kaikennäköisestä, kunnes aihe kääntyi virtahepoihin. Siinä sitten yritin besserwisseröidä, että "ovat sukua hevosille". Viisasteluni torpattiin vauhdikkaasti, ja tukea saatiin vielä tietosanakirjoista. Tapauksesta on jäänyt hauska muisto, on aina mukava keskustella terävien ihmisten kanssa. Aika harvoin tämän terävän neidon kanssa keskustelen nykyään, mutta ehkä taas joskus siihenkin tulee tilaisuus.

Älykkäällä huumorilla on perheessämme pitkät perinteet. Vaarini varsinkin on puhunut "siitä älykkäästä huumorista". Yksi vaarin älykkäistä vitseistä menee näin: "When a woman goes to church to pray, she has hope in her soul. But when a woman takes a bath, she has soap in her hole." Jepjep, älykästä huumoria. Ja samalla linjalla jatketaan edelleen.

Vaari on nyt huonossa kunnossa. Hän on ollut elämässäni tärkeä ihminen, mutta liiankin harvoin hänen kanssaan olen ollut tekemisissä. Vaarin biodynaamiset kokeilut ovat ehkä olleet osana viitoittamassa omia parvekepuutarhaprojektejani. Ja onhan vaari äidin isä, ja äidiltä olen melkoisesti oppinut, muunmuassa kieltä vääntelemään ja kääntelemään, sanan säilää heiluttamaan ja olemaan uskomatta ja hyväksymättä asioita sinisilmäisesti. En silti vieläkään pidä Janssonin kiusauksesta, enkä Lindströmin pihveistä.

Perusmättöä

Lupasin edellisessä blogissa, että kirjoittelen toisinaan vähemmän ufoottisistakin asioista. Voisin vaikkapa kertoa eräästä perussafkasetistä, joista pidän. Mielenkiintoisempiin ruokakokeiluihin voi palata joskus toiste.

Opiskelijallahan on aina nälkä. Vaikka en olekaan itseäni opiskelijana oikeastaan pitänytkään parin viime vuoden ajan, nälkä on pysynyt.

Yksinkertaisimpiin opiskelijaruokalajeihini kuului "risotto", ja aivan oikein, lainausmerkeissä. Meikäläisellä on aina ollut kämpillä vähintään kahta ruoka-ainetta: sipulia ja riisiä, ja mielellään myös mausteita. Yksinkertaisimmillaan tämä jalo ruokalaji koostuu sipulista, jota kuullotetaan pannulla, ja puolestatoista tai parista kourallisesta riisiä, jotka viskataan pannulle, kuullotetaan ja perään heitetään vettä.

Aika usein kämpillä on ollut myös hyvälaatuista soijakastiketta, sekaan vaan. Jos on tomaattimurskaa tai pyreetä, mukaan vaan. Kasviksia, kanaa, kinkkua, melkein mitä tahansa - sinne vain. Juustoa lopuksi, jos juustoa sattuu olemaan. Etikka, lime tai sitruuna tasapainottavat, makeuttavat ja tuovat syvyyttä makuun. Onpahan sitä purkkichilin ja suolakurkun lientä jonakin krapula-aamuna sekaan lurahtanut.

Nykyään teen usein pimpattua versiota, joka on periaatteessa variaatio dal-hötöstä, jota intialaiset tekevät. Helppoa ja nopeaa, valmista 25 minuutissa. Kahdelle hengelle: kasviksia ja sipulia kuullotetaan, sekaan heitetään runsas kourallinen vihreitä linssejä ja pari kolme riisiä. Kuullotetaan hetki, viskataan vettä perään. Osa mausteista on hyvä lisätä jo alkuvaiheessa, osa vasta loppupuolella. Lopuksi lisätään juustoa tai kananmunaa, joka sekoitetaan nopeasti joukkoon ja annetaan osittain hyytyä. Tuoreita yrttejä ei kannata myöskään pilata keittämällä. Linssit ja riisi kypsyvät sopivaan kypsyysasteeseen samaan aikaan. Sitruuna, lime tai viinietikat kannattaa myös lisätä lopuksi, ei tule kitkerää ja maku säilyy.

Pidän setistä siksi, että sitä voi varioida loputtomiin. Esimerkiksi valkosipuli ja chili jo itsessään antavat mukavan tujauksen, samoin oliiviöljy. Oliiviöljyn voi korvata vaikka seesamiöljyllä, lisää vähän inkivääriä ja vaikkapa pippuria. Intialaisn sävyn saa, jos lisää korianteria (tuore aina plussaa), juustokuminaa, kanelia, kurkumaa ja curryä. Lähes mitkä tahansa kasvikset sopivat sekaan. Itse pidän aurinkokuivatusta tomaatista, munakoisosta, porkkanasta, selleristä ja parsakaalista. Fenkolikin toimii.

Tällainen dal-setti on hyvää leirimuonaa. Linssit ovat kevyitä eivätkä tarvitse liottamista kuten vaikkapa herneet ja pavut. Toki linssit ja riisi maksavat, mutta sanoisin, että suht edullinen kauppa edelleen, vaikka söisikin yleensä tölkkihernekeittoa. Mistä tulikin mieleeni,miksei keittäisi omaa hernaria: helppoa ja halpaa sekin! Mutta se onkin jo toinen tarina.

Kevyt kalevalainen ritariuden aloitus

Tervetuloa Puuhanallen mämminkatkuisten jaaritusten blogiin. Tulevissa blogeissa saattaa törmätä jos jonnimmoiseen aiheeseen arjen iloista fiktion suruihin. Koska kyseessä on blogi, saatan äityä käyttämään kapulakielisiä kepulakonsteja. Jotkut tekstit kuuluvat akateemisten kiinnostusteni alaisuuteen, mutta silloinkin kyseessä on omaksi ja ehkä jonkun muun hieman hurahtaneen huviksi väsätty kirjoitus, ei mikään akateeminen artikkelisarja.

Sattumoisin tänään satuimme keskustelemaan George R.R. Martinista aamukahvilla, ja siitä sitten ajatus vieri kuningas Arthurin kuolemaan, eli Maloryn versioon kuningas Arthurin legendasta. Martinista voinen jaaritella enemmän joskus toiste. Mielessä ovat muutaman viime kuukauden aikana pyörineet myös kalevalaiset teemat. Vuosia sitten vertailin kandintutkielmassani Maloryn kirjan ja vuoden 1849 Kalevalan aseisiin liittyvää sanastoa.

Tuntuu ehkä oudolta vertailla näitä kahta teosta. Malory ilmestyi 1400-luvulla ylhäisön lukemistoksi, kun taas Lönnrot kokosi ja toimitti Kalevalan kansanperinteisestä materiaalista. Molemmilla teoksilla on kuitenkin samantapaisia funktioita. Ne olivat aikanaan poliittisia ja yhtenäistäviä opuksia, ja niiden merkitys kansansa kulttuurille on edelleen hyvin merkittävä. Samaten kerronnassa on joitakin yhteneviä piirteitä. Molemmat etenevät sarjamuotoisesti. Ne koostuvat erillisistä tarinoista, joilla on paljon yhteisiä piirteitä, joista ehkä voin jutustella jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Proseminaarissani paljastui mielenkiintoisia asioita. Siinä missä Arthurin ritarilliset sankarit pistävät toisiltaan ja vihollisiltaan päitä poikki miekoilla ja kirveillä, niin kaiken maailman Lemminkäiset ja Väinämöiset lähinnä taoskelevat esineitä, tai käyttelevät niitä valmistaakseen muuta tavaraa. Kun Antero Vipunen nielaisee Väinämöisen, hän toki takoo Vipusen sisällä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Väinämöinen ei tao Vipusen sisuskaluja, vaan käyttää ajan esineiden valmistamiseen. Ensin Väinämöinen "tuosta hän teki venosen, teki tieolla venosen, - - souteli joka solukan, joka supun suikerteli." Tästähän Vipunen ei ole millänsäkään, joten "silloin vanha Väinämöinen löihen itsensä sepoksi," ja kilkutteli ja kalkutteli yötä myöden, kunnes Antero Vipunen luovuttaa.

Uskoisin, että englantilaisen ylhäisökulttuurin ja suomalaisen kansankulttuurin eetos ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Maloryssä aiheutetaan tuhoa, Kalevalassa joko valmistetaan aseita tai käytetään työkaluja. Nekin kerrat, jolloin aseisiin tartutaan, usein johtavat ikävyyksiin. Sekä sota- että kosioretket Pohjolaan ovat pääasiassa kohtalokkaita, vaikka Sammon kanssa vaikuttaisi onnea olevankin hitusen matkassa.

Naiskuva ei ole kovin mairitteleva kummassakaan eetoksessa. Aihetta on tutkittu paljon. Maloryssä ja muutenkin jo muinaisemmassa Arthur-legendassa nainen on kaksinainen, ja naisella on rajallinen määrä rooleja. Nainen on ihana (neito) ja kauhea (noita), joissain tarinoissa molempia. Naista pitää liehakoida tekemällä tehtäviä. Aika usein ritari itse päättää, että tämä pitää tehdä, että neito on suosiollinen, mutta joskus nainen pyytää asiaa itse.

Maloryssä tehtävän onnistuminen on allegorista: ritari on hyveellinen ja "hyvä ritari", ja saa siitä palkkion. Naisiinmenevät ritarit, olivat kuinka hyviä ja taitavia tahansa, eivät kuitenkaan pysty tavoittelemaan todellista palkintoa, eli Graalin maljaa.

Kalevalan naiskuvauksessa on samaa kuin Maloryssä. Väinämöisen ja Lemminkäisen lemmenseikkailut ovat surkuhupaisaa luettavaa. Mies päättää, että haluaa naisen, ja lähtee sitä hakemaan, tosin yleensä urho epäonnistuu. Selkeästi naisen on haluttava liittoa. Kun Väinämöinen saa Joukahaiselta luvan ottaa Ainon vaimokseen, Ainopa päättää hukuttautua. Toisessa tarinassa Lieto Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen, Lemmin poika, ryövää lopulta Saaren kukan eli Kyllin, kun tyttö ei suostu muuten mukaan. Kaikesta sotaisuudestaan ja väkevyydestään huolimatta Lemminkäinen ei pysty hallitsemaan Kyllikkiä, joka lähti vieraisiin heti kun silmä vältti.

Kalevalassa naiseus on sekä syntymistä että kuolemaa. Jos aihe kiinnostaa erityisesti, kannattaa kaivella esimerkiksi Markko Nenosen kirjoja. Pohjolassa asustaa Pohjan akka, kuoleman ja vanhuuden ilmentymä, kauniine, hedelmällisine tyttärineen. Myös Sampo, raha-, vilja- ja suola-automaatti, kuuluu Pohjolalle. Lemminkäinen ei luovuta, vaan jatkaa Pohjolaan, jota myös Tuonelaksi kutsutaan, piikoja pyytämään. Akka kuitenkin antaa Lemminkäiselle mahdottomia tehtäviä, ja yksi toisensa jälkeen Lemminkäinen menettää nuoruuteensa ja miehiseen voimaansa liittyviä asioita. Tuonen hirveä pyydystäessään hän hukkaa keihäänsä, ja voi vain miettiä, mitä Freud asiasta sanoisi. Tuonen joutsen on sitäkin kohtalokkaampi, koska henkihän sitä pyytäessä lähtee, tyrehtynyt virtsankaari ja potenssiongelma ovat pieniä ongelmia hengenlähtöön verrattuna.

Molemmissa legendoissa siis nainen käyttää voimaa, johon mies ei osaa vastata: naiset ovat noitia. Puheeseen, pyyntöön, kauniiseen tai pahaan katseeseen ei miekka tehoa. Maloryssä tuhoisuus ja väkivalta tuottavat positiivisia tuloksia, mutta Kalevalassa niistä seuraa lähinnä vahinkoa, oli kyseessä Väinämöisen syönyt Vipunen tai Lemminkäisen vahingolliset sotaretket. Mielestäni tällainen positiivinen suhde valmistamiseen ja luomiseen on mielenkiintoinen ja miellyttävä piirre suomalaisessa perinteessä, ja olisi sääli, jos tämä piirre suomalaisuudesta haipuu pois.

Ensimmäiseksi blogimerkinnäksi teksti saattaa olla vähän harhaanjohtava, koska ajatuksena ei ole kirjoitella pelkästään tähän kituakateemiseen tyyliin. Luvassa on todennäköisesti kommentteja keittiöseikkailuista, eli on tässä vähän ruokablogin makuakin, heh heh, sosiaalisia kommentteja ja lukuisia muita itseä kiinnostavia aiheita. Mutta tämähän onkin blogi, joten mikäs siinä.