Kun aikanaan panssarikahvia ja panssaripullaa panssarikeitin ja panssaripaistoin...

Pidin jo pienenä kovasti panssarivaunuista. Ne olivat isoja, komeita, meluisia, pahanhajuisia ja niillä pystyi jyräämään puita. Ja niissä oli iso tykki. Olisin omalla panssarivaunullani kaatanut puita, joista minun universumin keisarinlinnani (pitää olla tavoitteita elämässä) olisi rakennettu. Äitikin olisi päässyt linnaan, ainakin siivoamaan ja paistamaan pitsaa.

Pikkupoikana pidin kovasti myös kaiken maailman nippeleistä, koska niistä tuli avaruusraketit mieleen. Myönnettäköön, olen jossain määrin Peter Pan -syndroomainen, ainakin mitä tulee avaruusjuttuihin. Enää en tosin merkitse mummon radioon ULA-asemia, joista kuuluu parhaat piipitykset ja narinat ja nyttemmin ihan oikeiden vakoojien lähettämiksi viesteiksi osoittautuneet loputtomat numerosarjat, joita tosin ei silloin vielä numeroiksi tiennyt.

Vietin varusmiesaikani Panssariprikaatissa Parolannummella. Tapasin siellä erään rakastetuistani, nimittäin tsekkiläisvalmisteisen BMP-1 -rynnäkkövaunun. Se oli yksi niistä Rehnin venäjältä ostamista romuista, joista prikaati totisesti otti kaiken irti. Bemarit eivät ole erityisen kauniita, miehisiä, rouheita, tehokkaita, käytännöllisiä tai edes taistelukelpoisia ajoneuvoja. Mutta totisesti niissä on sielua.

Mitä saadaan, kun yhdistetään teräksinen veneen runko, johon kiinnitetään kapeat telat tankojousien varaan, kannelle pieni torni naurettavine kompromissina kehitettyine "sinkotykkeineen" ja taakse luukut miehistölle? Hyvin lyhytaikainen sukellusvene ainakin. Korpraali Tykinruoan vaunuversio. Telatraktori, jonka telat lähtevät paikaltaan mitä hankalimmissa paikoissa.

Suurin osa vaunun "ominaisuuksista" tuntuu olevan lähinnä jälkiajatuksia, eli vaunua ei ole suunniteltu, vaan siihen on paiskittu osia, ja kun osat eivät ole toimineet kunnolla, niin asiaa on yritetty joten kuten korjailla. Hyvänä esimerkkinä toimii runkojohtajan valonheitin, johon tykki on aikanaan varmasti kolahtanut. Nyt ongelma on korjattu niin, ettei tykki enää käänny tietyn kulman yli vasemmalle, jos runkojohtajan luukun eteen on kyseinen valonheitin kiinnitetty. Käytännössä valonheitintä ei siis kiinnitetä.

Osa panssarivaunujen viehätyksestä on siinä, että ne eivät toteuta mitään käytännöllistä funktiota, ja että niissä on siitä huolimatta sarja hämmästyttäviä ominaisuuksia. BMP-1 osaa esimerkiksi uida ja kulkea maastossa 60 kilometrin tuntivauhtia. Tiellä siitä ei olekaan mitään hyötyä, metallitelat tekevät ajokista liukkaan kuin ankerias. Se poltaa 100 litraa löpöä satasella, ja kymmenen litraa öljyä.

Miekoissa on samanlainen aseen sisäiseen logiikkaan ja estetiikkaan liittyvä viehätys. Miekka on myös ase puhtaimmillaan, täydellistetty status- tai näyttelyesine, jonka ainoa toiminnallinen funktio on ihmisten vahingoittaminen. Hienosti sanottuna panssarivaunu on uudenlaisen sodankäynnin symboli, postmodernin ajan industrialisoitumisen sotilaallinen ja automotiivinen ilmentymä. Panssarivaunu on ase maailmassa, jossa SS-upseeri tietää, kuinka paljon bensaa tarvitaan tuhoamaan X kappaletta ihmisiä. Panssarivaunujen ikä lasketaan perinteisten kilometrien lisäksi sekunneissa tai tunneissa, jotka ne kestävät taistelukentällä. Väkeä ja vaunuja on kentällä käsittämättömän paljon, yksi vaunu on mitätön osa koneistoa.

BMP-1 on kuin retroscifi-avaruusraketti. Siinä on erittäin alkeellista ja sanotaanko väljää teknologiaa (iso V6-moottori) ja käsittämättömiä tapoja liikkua erilaisissa olosuhteissa (vedessä työntövoima tulee telojen liikkeestä). Koko rohjo koostuu loputtomasta määrästä mystisiä vimpaimia (jou doog, kuultiin että tykkäät ajaa ylämäkeen, niin laitettiin sun planeettapyörästöön planeettapyörästö) ja vipstaakeja ja "muhveiksi" kutsuttuja säätöruuveja. Koneessa jylläävät mekaaniset voimat, vaihteisto ja jarrut toimivat hydraulisesti, ja pneumaattisella järjestelmällä voidaan käynnistää moottori, avataan tyrskylevy (ettei vaunu toimi sinä kuuluisana lyhytikäisenä sukellusveneenä) ja moottorin ilmanottoputki uintia varten...

Jotkut käynnistysjärjestelmät toimivat sekä sähköisesti että paineilmalla, koska avaruuden vihoviimeisissä korpimaissa tai ainakin Siperiassa voi akku tyhjetä 50 asteen pakkasella varsin nopeasti. Silloin on syytä käynnistää vaunun pohjassa oleva, rakettimoottoria muistuttava lämmityslaite, jonka polttamasta polttoöljystä jää jäljelle aromaattisia hiilivetyjä, joiden mieleenpainuva tuoksu on yhtä aikaa miellyttävä, häiritsevä ja mystinen, ehkä jopa hitusen myskinen.

Vaunun käynnistysproseduuri muistuttaa myös muinaisen avaruusraketin käynnistämistä. Johtaja aloittaa tyhjiöputkiradion (!) lämmittämisen noin 10 minuuttia ennen liikkeellelähtöä, koska käynnistäessä virtapiikki muuten rikkoo vehkeen. Monivaiheiseen ajoonlähtötarkastukseen liittyy lukuisia tekniikkaan liittyviä tarkastuksia. Lopulta miehistö könyää lokoisiin lokosiinsa, vetää nakkipipot päähän ja alkavat naksutella nippeleitä, joilla valmistellaan sähköjärjestelmä käyttöön. Ajajankin pitää ensin käyttää ilmauspumppua, ennen kuin pääsee todelliseen urheiluautotyyliin käynnistämään moottorin starttinapilla.

Ajaminen on ajoittain hankalaa, pienten prismojen takaa ei näe mitään, kytkin palaa kiinni, jos sitä pitää auki liian kauan, ja moottorissa on vain yksi termostaatti, eli vaununajaja, joka säätelee lämpötilaa kääntämällä vivusta, muuttamalla kierroslukua ja avaamalla ja sulkemalla jäähdytinsäleikön päällä olevaa pressua. Ajotuntuma on raaka, raju, ja kuski tarvitsee keveää jalkaa, tai muuten takana olevat jääkärit iskeytyvät lattiasta kattoon ja takaisin kerran pari sekunnissa. Vaunun kääntämisessä on ihan omat niksinsä.

Vaunun sisustus on myös ehdotonta retroa. Joka puolella on erivärisiä johtoja ja putkia ja teräviä rautalanganpäitä, joihin raapia itseään. Mittaristo on harmaaksi maalattua terästä. Venäläiset ovat selkeästi rakastuneet bakeliittiin, koska sitä löytyy melkein joka vipstaakista ja komponentista. Varmaan olisivat rakentaneet Sputnikinkin bakeliitista, jos olisivat voineet. Bakeliitista tulee aina mieleen vanhat, tunkkaiselta kuulostavat venäläiset radiolähetykset, joita ei kuitenkaan ole itse kuullut kuin televisio-ohjelmissa.

Ajon jälkeen kone tuntuu edelleen elävältä. Verrattuna venäläisvalmisteisiin sisariinsa BMP kakkosiin, joilla on sama runko (tosin valmistettu venäjällä), bemari ykkösessä tuntuu olevan enemmän sielua. Panssarilevyt on paikoin pyöristetty siinä missä venäläisten vaunut on vain miten kuten hitsattu kokoon, ja lämpimässä illassa kuumentunut panssariteräs melkein värisee kosketuksen alla.

Bemari jäi aktiivipalveluksesta vuoden kaksi oman palvelukseni jälkeen. Oli melkein surullista nähdä vanha risa toisena kesänäni Panssarimuseolla muiden museovaunujen joukossa. Toisaalta on surullisempaa tietää, että BMP-1 on edelleen todellisessa aktiivikäytössä, ja naurettavalta kuulostavalla 73 millimetrin alipainekanuunalla edelleen surmataan ihmisiä. Sodan realiteetti ja aseiden estetiikka ovat kuitenkin niin erilaisia asioita. Pitääkö minun siis tuntea syyllisyyttä rakkaussuhteeni tähden?