Pannukahvia ja Sirkku-sokeria

Suomi on kahvikulttuuri. Missään ei juoda niin paljoa kahvia kuin täällä. Ei olekaan ihme, että itsekin palvon tuota ihmeainetta.

Mitä on suomalainen kahvikulttuuri? Tuskin se on espressoa, cappuchinoa, caffe lattea, espresso macchiatoa jne.

Eiköhän se ole sitä pannukahvia.

Mielellään vielä itse vihreistä pavuista paahdettuna ja käsimyllyllä jauhettuna, runsaan maidon kanssa tarjoiltuna sormustimenkokoisista kupeista, joko kupista tai lautaselta hörpittynä. Ja Sirkku-sokerin läpi.

Kun nautintatapaa ajattelee, niin se on melko pitkälle erikoistunut ja kehittynyt tapa nauttia kahvia. Samoin sen rinnalla tarjoiltava, ei liian rikas tai makea pulla tahi erilaiset keksit, soveltuivat aikanaan tehtäväänsä hyvin.
Oikein valmisettuna pannukahvi onkin juuri sitä mitä kahvin pitääkin olla: oikeassa lämpötilassa oikean ajan suoraan uutettua herkkujuomaa. Tarpeeksi isolla pannulla valmistettuna ei tarvita mitään pressoon liittyviä härpättimiä tai muuta ylimääräistä.

Päätin kokeilla klassista nautintatapaa: pannukahvia pikkukupista ilman maitoa ja maidon kanssa Sirkku-sokerin läpi. Mainittakoon, että en yleensä pidä maidon tai sokerin sekoittamisesta kahviin: kahvi on parasta kahvina.

Lautasta en käyttänyt. Kahvilaatu oli itse jauhettua Meiran Hienoa kahvia, vaaleata laatua. Käytin pientä neljän kupillisen kahvipannua. Kiehautin veden pannussa, sekoitin joukkoon 5 mittaa kahvia, annoin seistä 4 minuuttia ja tarjoilin kahvin Olavi Virran säestyksellä.

Ensimmäisen kupillisen hörpin sokerin läpi. Ilma, kahvi ja sokeri sekoittuivat suussani äiteläksi litkuksi, josta oli vaikea erottaa muuta kuin sokerin makua. En ollut vakuuttunut. Odotin, että kahvin joukkoon sekottuva ilma toisi aromeja paremmin esiin, mutta sokeri peitti kaiken alleen. Tyrmistyneenä hörpin jonkin aikaa mustaa kahvia arvostaen sen kevyttä mutta miellyttävää aromia.

Kun sekoitin kahvin joukkoon maitoa, niin homma alkoi toimia. Ei tämä minua edelleenkään käännytä maidon ja sokerin käyttäjäksi, mutta haalea maitokahvi sieti sokeria paljon paremmin kuin musta kahvi, ja "kuravellistä" alkoi erottua aromiakin.

Lopputulos? Kyllähän se jotakuinkin toimii, mutta sanoisin, että nautin mieluummin kahvin aromista ihan kahvina. Presso on kyllä helpompi puhdistaa kuin tuommoinen pieni kahvipannu.

Kirpeä neitsyt

Simaa on tullut kesän aikana valmistettua useampi satsi. Parhaat tulokset ovat tulleet 12 prosentin viinireseptillä, mesiangervolla maustettuna. Olutversiot saavat hetkisen odottaa.

Täyteläistä ja makeaa simaviiniä kutsun "Melleväksi emännäksi". Se on punertavankultainen ja vivahteikas viini, jossa voi olla hieman terävyyttä ja täyteläisyyttä. Sokeriaineksesta 2/3 on hunajaa ja 1/3 fariinisokeria. Viini on jälkikäteen makeutettu sokerilla.

Toinen simaviinini, "Kirpeä neitsyt" on hennon vihertävä, kevyt ja kirpeähkö viini. Sokerina käytin pelkkää hunajaa ja maustin mesiangervolla. Makeutin viiniä puolet "Mellevän" sokerimäärästä, joten viini on pirteämpää kuin "Mellevä".

Arvostan "Mellevää emäntää" enemmän, mutta kyllä "Pirteässä neitsyessä" on ehdottomasti omat puolensa. Makuasia taitaapi olla.

Dwarf Fortress Olavinlinna

”Varokaa päätänne, portaikossa on matalia kohtia, koska keskiajan ihmiset olivat parikymmentä senttiä lyhyempiä kuin nykyihmiset.” Right. ”Noitavainojen aikana tapettiin tuhansia ja taas tuhansia viattomia ihmisiä.” Mutta millä aikavälillä ja millaisella alueella? ”Keskiajan ihmiset olivat saastaisia, eivätkä peseytyneet kuin pari kertaa vuodessa.” Jep jep.

Historiasta on erikoisia, vakiintuneita käsityksiä, joita ei oikeastaan edes haluta korjata. Historian raakuuksien pitäisi olla mahdollisimman verisiä, ja maailmassa ja ihmisissä tapahtuneiden muutosten pitäisi olla valtaisan suuria.

Ihmisten keskipituus on vaikea kysymys. Suomen maaperästä on vaikeaa löytää hyvin säilyneitä keskiaikaisia luurankoja, koska maaperä on sen verran hapanta, että luut eivät säily. Kampakeraamiselta ajalta, eli noin 4000 eKr on joitakin löytöjä, joiden perusteella sen ajan ihmisten (miesten ja naisten yhdessä) keskipituus olisi ollut 170 cm, eli ihmiset olisivat olleet aika lailla samoissa mitoissa kuin nykyään. Merovinkiajalta eli 600-800-luvulta on suohaudasta löytynyt huomattavasti lyhyempää väkeä: 146 cm pitkiä naisia ja 158 cm pitkiä miehiä. Nykyihmisten keskimitta oli 1981 Englannissa 173,8 cm (miehet) ja 160,9 cm (naiset).

Rautakaudelle tultaessa keskipituus on taas noussut: aikuisen miehen mitta on ollut noin 180 cm. Tosin rautakaudelta on eräästä yhteisöstä löytynyt kahdenkoista kansaa: toinen kansa on ollut n. 10 cm lyhyempää väkeä kuin toinen.

Keskiajan ihmisen keskipituus on mielenkiintoinen kysymys. Usein tulkintavirheitä on tullut siitä, että on laskettu koko populaation keskipituutta hautalöytöjen perusteella. Lapset ovat huomattavasti lyhyempiä kuin aikuiset, joten koko populaation keskipituus on huomattavasti pienempi kuin aikuisten ihmisten keskipituus. Lyhyysharhaa ovat vahvistaneet myös erilaiset kulttuuripiirteet: esimerkiksi aikanaan sängyt ovat olleet merkittävästi pienempiä. Onkin paljastunut, että ihmiset eivät ole nukkuneet samassa asennossa kuin nykyään, vaan enemmän puoli-istuvassa asennossa. Keskiajalla vuoteessa nukkuminen oli muutenkin varattu aika monessa tapauksessa sairaille ihmisille, muuten se oli ”laiskanlepoa”. Museoissa haarniskat näyttävät usein melko pieniltä jo siksikin, että niissä ei ole sotilasta sisällä kannattelemassa haarniskan rakennetta, vaan haarniska lysähtää kasaan.

Toinen statistiikasta juontuva virheellinen käsitys keskiajan ihmisistä on se, että ihmiset ovat vanhentuneet ja kuolleet jo kolmi- nelikymppisinä. Samaan tapaan kuin nykyisissä kehitysmaissa, myös keskiajan Euroopassa lapsikuolleisuus oli suuri, mikä vääristää kuvaa aikuisten ihmisten vanhenemisesta. Monet naiset myös kuolivat nuorena yrittäessään putkauttaa uusia penskoja maailmaan. Ihmiset eivät siis olleet ikäloppuja 40-vuotiaina, vaikka eivät usein eläneetkään 70-vuotiaiksi. Eihän siihen aikaan ollut esimerkiksi ohitusleikkauksia.

Keskimitan vaihtelu ennen 1900-lukua on ollut melko pientä. Voisi sanoa, että miesten keskimitta on pysynyt siinä 175 tienoilla suunnilleen. 1600-luvulta on joitakin tietoja Ruotsin valtakunnan (pääasiassa Ruotsin ja Suomen) ihmisten keskipituudesta. Ruotsin 1. luokan taistelulaiva Kronanin hylystä on löytynyt noin 200 miehen luurangot, joiden keskipituudeksi on arvioitu 171 cm. Mukana on ollut miehiä 10-vuotiaista 60-vuotiaisiin. 1600-luvulla oli kuitenkin menossa kylmä kausi, joten elinolosuhteet olivat heikommat. Ero moderneihin mittoihin on kuitenkin melko mitätön, puhutaan taas noin 2-5 cm erosta.

Muualla Euroopassa elinolosuhteisiin on vaikuttanut myös kaupungistuminen. Myöhäiskeskiajalla ja uudella ajalla suuri osa väestöstä on muuttanut kaupunkeihin, joissa elinolosuhteet ovat olleet merkittävästi huonommat. Taudit ovat levinneet ja erilaiset ammattitaudit ovat yleistyneet. Pohjoismaissa kaupungistuminen on ollut melko mitätöntä: isoille kylille on lähinnä annettu kauppaoikeuksia. Esimerkkinä elinolosuhteiden muutoksesta voidaan vertailla keskiaikaista ja uuden ajan Englantia uuden ajan Amerikkaan. Keskiajan Englannin hautalöytöjen perusteella miesten keskipituus on ollut 171,26 cm ja naisten 157,55. 1600-luvulla miesten keskipituus on pudonnut, miesten on ollut 168 cm ja naisten 157 cm. Amerikassa samaan aikaan miesten keskipituus on ollut 175 cm.

Napoleonkaan ei ollut mikään kääviö. Ranskalainen jalka ja brittijalka olivat eri mittaiset, ja Napomiehen pituudeksi paljastuu 171,5 cm, mikä on suunnilleen ollut 1700- ja 1800-luvun ranskalaismiehen keskimitta.

Keskiajan ihmiset eivät myöskään olleet niin saastaisia kuin mitä yleensä oletetaan. Keskiajan Euroopassa vallitsi pitkälti yhtenäinen kulttuuri, ja siihen kuului myös kylpeminen. Kylpeminen oli Roomalaista perua, ja myös merkittävä osa hengellistä kulttuuria. Julkiset kylpylät ja saunat päätyivät epäsuosioon vasta siinä vaiheessa kun ihmiset alkoivat muuttaa kaupunkeihin. Kaupungeissa julkisiin kylpylaitoksiin liittyi prostituutio, joka sekä levitti tauteja että oli moraalista saastaa.

Mainittakoon kuitenkin, että monissa Keski-Euroopan kyläkulttuureissa arvostettiin kehosta uhoavaa ”miehistä” tuoksua, ja peseytymistä pidettiin ylpeilevien ihmisten jekkuina. Kylpylaitos eli sauna säilyi kuitenkin osana suomalaista, pohjois-ruotsalaista ja venäläistä kulttuuria. Täällähän ei ollut monia isoja kaupunkeja, joissa prostituution saasta olisi levinnyt. Kirkko on jopa tukenut kylpyperinnettä, esimerkiksi Agricolahan suosittelee tiettyjä päiviä kylpemiseen. Muualla Euroopassa kylpemisperinne säilyi kylpyläperinteenä, eli käytiin ”ottamassa vesiä” terapiatarkoituksessa.

Markku Nenonen on kirjoissaan hälventänyt virhekäsityksiä noituudesta. Noitavainoja tapahtui Euroopassa, se on tosiasia. 1400-luvun lopulla syntyi uusi käsitys noidista. Lopunajat ovat lähellä, ja niiden merkkinä paikalle ovat saapuneet uudentyyppiset noidat, jotka ovat liitossa paholaisen kanssa, keskustelevat demonien ja henkien kanssa ja aiheuttavat tuhoa. Noitavainot eivät kuitenkaan olleet keskiaikainen ilmiö, vaan tapahtuivat 1550-1650-luvuilla. Tuolla aikavälillä oli noin 200 000 ihmistä syytettynä noituudesta, joista noin 40 000 tuomittiin. Keskimäärin siis syytettyinä on ollut noin 2000 ihmistä vuodessa koko Euroopan alueella. Nenonen esittää vertailukohteeksi eläimiinsekaantumisen: Ruotsissa on esimerkiksi tuomittu 100- tai 1000-kertaa enemmän eläimiinsekaantujia kuin paholaisen kanssa keskustelleita noitia. Nenosen mukaan kannattaa myös unohtaa väitteet vasenkätisyydestä, punatukkaisuudesta ja vihreäsilmäisyydestä: nämä ovat myöhemmän kirjallisuuden sepittämiä todisteita noituudesta.

Monet väärinkäsitykset keskiajan kulttuurista ja ihmisistä ovat renessanssi-ihmisten kirjoituksista elämään jääneitä intentioharhoja. Renessanssi-ihmiset ovat halunneet korostaa oman aikansa paremmuutta ja keskiajan ”pimeyttä”. Keskiaikaisia rangaistustapoja on myös väritetty renessanssiajan kauhukammioissa. Esimerkiksi rautaneitsyt on ollut häpeärangaistus, ei teloituskeino, eli sarkofagissa ei ole ollut piikkejä sisäpuolella. Mainittakoon kuitenkin, että kidutus oli osa Keski-Euroopan oikeuskulttuuria, koska tuomioon tarvittiin kaksinkertainen todistusketju. Ei riittänyt, että syyttäjä pystyi todistamaan syytetyn syyllisyyden yhden todisteluketjun avulla, vaan tarvittiin vähintään kaksi. Usein todisteita ei voitu antaa enempää kuin yhteen ketjuun, ja jouduttiin hankkimaan tunnustus kidutuksen avulla. Ruotsin valtakunnassa kidutusta ei käytetty yleisesti, koska yksi todisteluketju riitti.

Intentioharhoja on loputtomasti. ”Bysantin imperiumi oli byrokraattinen käärmeenpesä, jossa salamurhaajan tikari teki työtään, eikä kreikkalaisiin voi luottaa”. ”Olutta juotiin paljon siksi, että keskiajan ruoka oli suolaista.” ”Englantilainen marjakuusijousi lävistää levyhaarniskan.” Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Monet näistä käsityksistä ovat vaikeita kumota, koska esimerkiksi historialehdet pitävät näistä usein kiinni. Monista aiheista on myös vaikea löytää hyviä kokoomateoksia. Nykymaailmassa on kuitenkin hyvin tärkeää olla lähdekriittinen, erityisesti aloilla, joissa helposti sortuu luottamaan auktoriteetteihin, vaikka niiden lähteet eivät kestäisikään täysin tarkastelua.

Joitakin lähteitä:
British Archaeology No 84: 51
http://www.plimoth.org/discover/myth/4-ft-2.php
The Fate of Kronan (Lars Einarsson) kirjassa The Age of Sail - The International Annual of the Historic Sailing Ship Vol 2. pp. 82-97.
Markku Nenosen luento Hämeen linnassa maaliskuussa 2010.
Criminal Justice Throughout the Ages (Rothenburg ob der Tauberin keskiaikaisrikosmuseon julkaisu)
Yksi peruskoulun historiankirjoista antoi myös näppärästi tietoa muinaissuomalaisten keskipituuksista
Suomen Historian pikkujättiläisessä on juttua kanssa, mutta hyvin suppeasti
Kustaa Vilkunan opuksia kannattaa myös lukaista

Klassikkopeleistä

Jo vuosikausia olen ollut siinä käsityksessä, että nykytietokonepeleistä ei suurimmaksi osaksi ole mihinkään. Kehitys kehittyy, mutta ei ole antanut syytä muuttaa käsitystä.

Pelaan paljon klassikkopelejä. On vain muutama peli, jotka olen hankkinut silloin kun ne olivat uusia.

Ensimmäisistä peleistä en voi sanoa, että olisin itse ne hankkinut, vaan ne ovat putkahtaneet jostain muualta. Ensimmäinen Civilization, X-Com: Ufo Defence tai X-Com: Enemy Unknown (sama peli, eri nimi), Stunts ja Lemmings ovat näitä pelejä.

Hauskaa sinällään, että minun silmissäni nuo pelit eivät ole vanhentuneet ehkä Sivilisaatiota lukuunottamatta. Ne ovat hyvin suunniteltuja, niissä on iskevä idea ja ne ovat pelottavankin addiktiivisia. Nykysilmä sanoo, että ne ovat vähän pikselipuuroa, 320*200 resoluutiolla moni ei voi moista sietää. Kyseisissä peleissä graafiset elementit ovat kuitenkin selkeitä, harkittuja ja tunnelmallisia. Ehkä heikompi resoluutio jättää tilaa mielikuvitukselle?

X-Comia ja X-Com kakkosta olen pelannut tänä vuonna yhdessä vaiheessa niin paljon, että Kirsikka alkoi suuttua. Kyseisten pelien ympäristöt ja äänimaailmat ovat harkittuja. Ykkösessä on lehmänsilpomisia, lentäviä lautasia, mollosilmäalieneja ja alienien ruumiinavauksia. Kakkososassa vaellellaan pitkin meren pohjaa, mistä saattaa löytyä scifistisen tyylikkäitä sukelluspodikaupunkeja, suurten lentokoneiden hylkyjä ja merta saastuttavia jäteöljytynnyreitä, joiden keskellä X-Comin tykinruoka tepastelee vedenalaisten kuplavanojen lutkutuksen ja tukahtuneiden askelten äänen ympäröiminä. Hirviöiden suunnittelussa on muutenkin parantamisen varaa. Monet otuksista ovat Lovecraftilta napattuja, mutta sieltä tylsemmästä päästä, vaikka Deep Onet ovatkin hauskannäköisiä otuksia.

Ykkösufo on kuitenkin hirvittävän helppo, ja molemmat pelit kärsivät toistosta, heikosti toimivasta psioniikkajärjestelmästä ja siitä, että tietyn pisteen jälkeen pelissä kannattaa pitää mukanaan vain sitä isointa janispetkettä. Kakkososassa on myös ikäviä bugeja ja kartat ovat niin isoja, että viimeisen alienin metsästäminen voi olla turhauttavaa, varsinkin kun toisinaan jo tapetut alienit ponnahtavat pystyyn jossain rahtilaivan kapteenin hytin vessassa.

Fallout-sarja ja Total War -sarja ovat myös pirullisen addiktiivisia. Falloutissa riehutaan 50-lukulaisen retroscifiutopian raunioilla, Total Wareissa komennetaan massiivisia armeijoita läpi mantereiden.

Mikä sitten oikein tekee näistä peleistä niin addiktiivisia? Näiden pelien jekku on ehkä sitten kuitenkin ainutlaatuisessa sisällössä. Toki niissä on monia elementtejä, joista pelaajat yleensäkin, joskus kummaksuttavastikin, saavat iloa: toisteisia tehtäviä, jotka opittuaan pystyy jatkuvasti onnistumaan paremmin, niissä saa palkinnoksi oikeasta toiminnasta uusia resursseja, tavaraa tai kykyjä, ja niissä on jännittävää väkivaltaa. Erottava tekijä lienee kuitenkin uniikissa sisällössä. Varsinkin X-Comit ja Falloutit hyödyntävät yleisiä kliseitä, ja niissä onkin jossain määrin ironinen sävy. Varsinkin Fallout iskee nostalgiahermoon, mutta asetelmassa on vahvoja jukstapositioita esimerkiksi utopian ja massatuhon välillä. Nostalgiavaikutus on kaksinkertainen: peleissä on yhdistetty pelaajakunnan nostalgia 50-luvun retroympäristöä kohtaan ja toisaalta sen avulla luotu illuusio nostalgiasta pelimaailman "kulta-aikaa", tuhoa edeltävää aikaa, kohtaan.

Total War -sarjassa iloa irtoaa ehkä myös omalla tavallaan nostalgiasta. Onhan asetelmassa sellaista pikkupoikamaista meininkiä, pääsee komentamaan menneiden aikojen sotajoukkoja. "Know, O prince, that between the years when the oceans drank Atlantis and the gleaming cities, and the years of the rise of the Sons of Aryas, there was an Age undreamed of, when shining kingdoms lay spread across the world like blue mantles beneath the stars..."

Deus Ex on peli, joka aluksi tuntuu oudolta lisältä tässä yhteydessä. Pelissä ohjastetaan kyberneettisesti vahvistettua Wesley Snipes -kloonia, joka pistää vihollista ketoon perinteisellä 1st person shooter -meinigillä. Onneksi siinä ei ole koko totuus, vaan kyseessä onkin roolipeli, joka sijoittuu vahvasti 80-luvun kyberpunkilta haiskahtavaan maailmaan. Vuonna 2000 ilmestynyt peli alkaa näyttää monen silmissä aika rumalta, mutta jälleen kerran pelissä on omat hienoutensa: jälleen kerran nostalgiaa, tällä kertaa kyberpunkin muodossa, ja jokseenkin toimiva hiipparoimisen mahdollistava järjestelmä.

Suoraan pelihahmon näkökulmasta kuvatut pelit lienevät melko luonnollisesti immersiivisimpiä. Thief 1 ja 2 ovat erityisen onnistuneita, varsinkin erittäin hienosti toimivan äänijärjestelmän ansiosta. Pelissä joutuu hiipimään ja pakoilemaan vartijoita varjoissa, joten maailmaan keskittyy aivan eri tasolla kuin monessa suoranaisessa räiskintäpelissä. Ääniruuvi on usein käännetty melko auki, jotta vartijoiden äänet kuuluisivat hyvin. Joten kun asiat alkavat mennä pieleen ja ympärillä alkaa parveilla vartijoita, alkaa melkoinen mölinä ympärillä ja itselläkin saattaa olla joitakin jännityksen hetkiä. Peleissä on myös pääsääntöisesti hienosti ja yksityiskohtaisesti suunnitellut ympäristöt, ja vartijat juttelevat keskenään ja toisinaan itsekseen, mikä lisää todellisuuden illuusiota.

Voihan mummonmarkka

Inflaatio on jännä juttu. Sen verran jännä, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä sitä. Sitä vaan sanotaan, että "onpas nykyään kallista, kyllä silloin aikanaan oli halvempaa".

Suomessa otettiin Euro käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Silloin yksi euro oli laskennallisesti 5,94573 markkaa. Edelleen monet laskevat mummonmarkoissa tuolla summalla, mutta eihän se vastaa todellisuutta millään tavalla. Jos katsoo Euroopan keskuspankin sivustolta,, niin näkee, että keskimääräinen kuluttajainflaatio euroalueella euron käyttöönoton jälkeen on ollut tuommonen 2,5 prosenttia. Euron käyttöönotosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, joten rahan arva on kutistunut 2,5 prosenttia vuodessa. Yhteensä noin viidenneksen. Huomaa, että kyseessä ovat "noin"-arviot.

Euron arvo mummonmarkoissa huitelee tuolla 4,9 eurossa. "Keskiolutindeksillä" laskettuna arvio pitää kutinsa: 22 markkaa jaettuna 4,9 tietää noin 4,5 euroa. Kun aloitin opiskeluni, suht halpa keskioluttuoppi maksoi sen 3,5 euroa, mikä pitää kutinsa vanhan indeksin kanssa (1 euro oli 6 markkaa). Tosin Savonlinnassa kesäkaudella saa tuopposesta pulittaa euron lisää...

Opintotukien korotuksia vastustettiin kovasti myös. Opintotuki ja asumislisä olivat vuonna 2001 yhteensä 2560 markkaa itsenäisesti asuvalta 18-vuotta täyttäneeltä henkilöltä. Opintotuki vuodesta 2008 lähtien on ollut 298 ja asumislisä 252 euroa, yhteensä 550 euroa, mikä tekee 2695 markkaa. Viimeisen kolmen vuoden ajan opintotuki on ollut korkeampi kuin vuonna 2001, mutta huomaa, että 2,5 prosentin inflaatiolla opintotuen ostovoima on jälleen samalla tasolla kuin vuonna 2001. Viiden vuoden kuluttua väännetään taas kättä siitä, että pitääkö tukia korottaa.

Opintoraha.fi:n sivuille on myös koottu mielenkiintoisia lukuja. Valtion tukia on yleisesti tarkistettu ilman suurempia vastustuksia.

Huomaan itsekin välillä sortuvani "onpas elämä kallista nykyään" -harhaan. Jotkut palvelut ovat nostaneet reaalihintojaan huomattavasti, esimerkiksi junallaopiskelija pääsi aikanaan noin neljälläkympillä Savonlinnasta Hämeenlinnaan, nykyään hinta on 58,90, mikä vastaa 2003 hinnoissa suunnilleen 49 euroa. Reaalihinta on noussut siis yli 20 prosenttia. Muille kuin opiskelijoille julkisen liikenteen käyttäminen ei tule suunnitelmalliselle ihmiselle halvemmaksi kuin omalla autolla kulkeminen, jo kaksi tai useampi ihminen yhdessä halvassa pikkuautossa voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi. Surullista mutta totta.

Inää nenillanataas

Lukeminen muokkaa ajattelua. Kristillisdemokraatit ovat oikeassa ollessaan huolissaan, mutta vääristä asioista. Wiccalaisuuden sensuroiminen tusinanuortenkirjasta ei muuta mitään, kaikenlainen pakanuus ja ateismi ovat jo niin vahva osa kulttuuriamme, että keinotekoiset hiekkasäkkikyhäelmät eivät paljon yli äyräiden vyöryvää informatsioonitulvaa pitele.

Näkökulma on monen sensurointia kannattavan ihmisen ongelma. Asioita katsotaan liiaksi aikuisten näkökulmasta. Uskotaan, että lapset ottavat negatiivisia vaikutteita kirjoista, peleistä, televisiosta. Ja kyllähän vaikutteita otetaankin.

Lapset ovat pirullisia otuksia. Jos käyttää jotain tiettyä puhetapaa, niin lapset kopioivat sen. Mutta he myös kokeilevat sen toimintaa eri yhteyksissä, ja jos puhetavalla ei ole positiivisia vaikutuksia omissa diskurssiyhteisöissä (kavereiden kesken, vanhempien, sisarusten ja opettajien kesken jne), niin ne jäävät käytöstä.

Tekeekö kristityksi kasvatettu penska elämänkatsomuspäätöksensä yhden hassun romaanin perusteella? Jos tekee niin sanoisin, että kyseessä on väliaikainen päätös. Sama juttu alkoholin ja tupakan kanssa: ne kuuluvat kulttuuriin, ja ne on jossain vaiheessa kohdattava.

Lukeminen on muovannut omaa ajatteluani huomattavasti. Siihen on tarvittu kuitenkin vuosia ja satoja kirjoja. Ala-asteella en erityisemmin lukenut Viisikkoja. Luin tietokirjoja avaruudesta. Sen lisäksi voisi sanoa, että käytin ”porttihuumeena” Edgar Allan Poeta ja Tripodien aikaa, ja aika vauhdikkaasti siirryin ”kovempiin aineisiin”, kuten Isaac Asimoviin. Olin siis yläasteelle tultaessa melkoinen luonnontieteilijä ja matkalla rakettitieteisiin.

Scifi on täynnä erilaisia näkökulmia, jotka edustavat ihmisyyden eri aspekteja. Usein näissä kuvauksissa on varsinkin ennen 70-lukua ollut melkein jopa mekaaninen etäisyys. Kuvatut tapahtumat ovat erillisiä ihmisyydestä, henkilöt ovat pahvimaisia ja tarina lähinnä kehys, jossa esitetään jokin hieno scifi-idis. Nykyäänhän tarina on kaikki kaikessa, mutta aikanaan pidin Asimovin Säätiöiden kliinisestä etäisyydestä ja Strugatskien aika kylmästäkin otteesta. Strugatskien kertomuksissa ihmiset luhistuvat arjen puuduttavuuden alle. Nyttemmin kun ajattelee, niin voi vain ihmetellä, että miten joku räkänokka on saanut niistä niin paljon irti.

Eniten aikanaan ehkä kuitenkin kiehtoi Philip K. Dickin melko vonksahtanut näkökulma, jossa toistuvat eräät varsin häiritsevät teemat. Lapsena minua kiehtoi näkökulman sirpaloituminen ja todellisuuden sääntöjen taipuminen, jotka ovat vahvoja teemoja Dickin kirjoissa. Mitä jos todellisuuteen ei voikaan luottaa? LSD-höyryiset maailmanjärjestyksen muutokset ja se, miten päähenkilöt pystyvät huumeiden avulla sukeltamaan ideaaliseen Barbie-maailmaan ravistaakseen hetkiseksi postapokalyptisen maailman radioaktiivisen tomun saappaistaan, ovat jotain niin vinksahtanutta, että siinä riittää purtavaa omalle mielikuvitukselle tukemaan lukuelämystä. Minulle ei koskaan tullut mieleenkään käyttää itse huumeita, lukuelämys oli riittävän voimakas.

Ennen aikuisuutta olen kohdannut erilaisuutta lähinnä kirjojen sivuilla. Joskus oma arvomaailma on ollut niin suuressa ristiriidassa, että olen peräti järkyttynyt, kun joku, johon voin itse samaistua tekee jotain, mikä ei sovi omaan judeokristilliseen moraalikäsitykseeni (oikoluku ehdotti että judo-kristillinen moraali olisi parempi, kiaii). Paras esimerkki on ruumiillisuus, seksuaalisuus ja näihin liittyvät sosiaaliset ilmiöt, jotka ovat viides- tai kuudesluokkalaiselle kuitenkin jotain melko uutta.

John Varley on kirjoittanut sarjan novelleja, joissa sukupuolisuutta ja ihmissuhteita käsitellään sukupuolenvaihdosten avulla. Mitä jos paras ystäväsi vaihtaakin sukupuolta? Mitä jos partnerisi identiteetti vaatii, että hän vaihtaa sukupuolta? Kuulostaa yksipuoliselta, mutta novellit käsittelevät ihmisten kasvamista ja identiteetin muutosta, joka voi olla ihmissuhteessa repivää. Usein ongelmat ja jännitteet ovat jo olemassa, mutta vasta todellinen muutos mullistaa asiat ja laukaisee tilanteen. Aikanaan en voinut hyväksyä, että jollakulla voi olla niin voimakas henkilökohtainen tarve, että kumpikaan osapuoli ei pysty tyytymään kompromissiin.

Mielenkiintoista Varleyn novelleissa on myös se, että sukupuolirooleja käsitellään avoimesti ilman erityisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä arvottuneita väitteitä. Näkökulmahan on äärimmäisen liberaali, mutta se heijastaa oman aikansa ja vielä tämänkin päivän ajatuksia sukupuolten rooleista, mutta esittää myös vaihtoehtoja ja rikkoo näitä odotuksia. Varleyn kirjoissa isäkin voi imettää.

Ei meikäläisestä ole tullut mitään seksihullua androideja naiskentelevaa, LSD:tä nappailevaa transvestiittia. Välillä saatan jonkun raketinkuvan nähdessäni kommentoida, että ”onkohan tuo Ariane-raketti, eikös siinä ole kolme ruutirakettiboosteria kanssa. Hetkinen, ei, tuohan taitaa olla näitä venäläisiä”. Ja saatan joskus tokaista, että ”hei, eihän tuo nyt noin mene” tai ”tuota ei ole todistettu, eikä voida todistaa”. Mutta onko se nyt niin paha?

Niin, ja Arianen nykymalleissahan on vain kaksi isompaa ruutirakettiboosteria. Että ei vain tulisi väärinkäsityksiä.

Naisvoimistelua?

Tänään on ollut pullotusta tiedossa. Päivitys simanvalmistuksesta alkuperäisessä blogitekstissä.

Ensimmäisen simaprojektin lopputulokset

Kuten aiemmassa tekstissä kerroin, aloitin ensimmäisen simaprojektini 19. päivä toukokuuta. Nautimme useimmat pöntöt noin 8 litran satsista jo alle viikon päästä satsin valmistumisesta. Säästin kuitenkin yhden pänikän myöhempää maistelua varten, niin että se saisi kypsyä rauhassa.

Eilen 9. päivä kesäkuuta avasimme pöntön. Olisi pitänyt totella vanhaa sääntöä: kotitekoiset juomat kannattaa kaataa suoraan yhdellä liikkeellä toiseen astiaan, jolloin pullon pohjalla oleva sakkapatja ei pääse sekoittumaan juomaan.

Ensimmäinen lasillinen oli kristallinkirkasta, hieman punertavaa mutta enemmän sitruunankeltaiseen vivahtavaa juomaa. Muut lasilliset ja mukilliset olivat jo hitusen sameita, ja se vaikutti makuun.

Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Pikkulaku maisteli ensimmäistä lasillista, ja arvosti juoman vivahteikkuutta. Maussa ja tuoksussa oli vivahteita ja vaiheita. Miellyttävää makeutta, raikkautta ja pientä pirskahtelevuutta aluksi ja lopussa mieto katkero. Sanoisin, että makubalanssin voisi muistuttaa jonkin verran sakea, mutta juoma ehkä kaipaisi hieman enemmän alkoholia. Vaikutelma on hyvin raikas ja kirkas. Makuaineitahan oli loppujen lopuksi melko vähän: poltettua sokeria ja sitruunaa.

Ehdottomasti parasta kotiviiniä mitä olen maistanut. Harmillisesti sakka pääsi sekoittumaan muihin lasillisiin.

Tänään myös toinen simaprojekti jatkuu pullottamisella.

Sima sen kuin sakenee

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: sima, mead, metheglin, mjöd, mjölska, lahma mu'assaga, miód pitny, medovukha, tej... Sima on jopa vanhempi keksintö kuin olut, ja siitä on kautta historian ollut erilaisia versioita. Perusajatus on, että hunavettä käytetään, ja tuloksena on alkoholipitoista juotavaa.

Aiempien kokeilujen jälkeen päätin siirtyä altaan syvään päätyyn, ja valmistaa piktivaikutteista simaa. Piktit valmistivat simaa maltaasta, vedestä, humalasta ja hiivasta. Katkeroa juomaan saatiin kanervasta.

Käytännössä käyttämäni resepti vastaa kotioluen perusreseptiä, paitsi että sokerin sijaan olen käyttänyt hunajaa. Raaka-aineina olen siis käyttänyt puoli purkillista Finlandia-mallasuutetta, noin 400 grammaa hunajaa, 8 litraa vettä, Finlandian mukana tullutta pintahiivaa ja noin 2 desilitraa kanervanvarpuja.

Sokeri käymiseen tulee maltaasta ja hunajasta. Lyhyiden laskelmien perusteella Finlandia-uutteessa on käymiskelpoista sokeria noin 0,57 kilogrammaa. Hunajan sokeripitoisuus on arvioitu noin 80 %, eli 450 gramman paketissa on sokeria noin 360 grammaa. Tavoitteenani on tehdä noin 5-6-prosenttista simaa, joten käytin puolet Finlandia-uutteesta ja noin 400 grammaa hunajaa.

Yhteensä käymiskelpoisia sokereita on siis noin 600 grammaa, ja jokaisesta sokerikilosta tulee arviolta 0,68 litraa puhdasta alkoholia. 600 grammasta tulee noin 0,4 litraa alkoholia, ja 8 litrassa osuus tarkoittaa noin 5 % luokkaa kokonaisvolyymistä. Täysin näin tarkkoihin lukemiin ei kuitenkaan päästä.

Desinfioin kaikki tarvikkeet ennen käyttöä parhaani mukaan kiehuvalla vedellä. En käyttänyt desinfiointiainetta tässä vaiheessa, koska kyseessä on edelleen kokeilu.

Keitin mallasuutteesta vierrettä niin, että ei-kaivatut proteiinit saostuvat pinnalle ja mallas sekoittuu paremmin veteen. Kaadoin vierteen korkealta siivilän läpi 10 litran ämpäriin. Osan vierteestä jäähdytin, ja sekoitin siihen uutteen mukana tulleen kuivahiivan. Päälle kaadoin kaksi litraa kylmää vettä. Seuraavaksi liotin hunajan kuumaan veteen ja toistin edellämainitun prosessin. Kaadoin ämpäriin loput vedet, ja lisäsin hiivan joukkoon. Lopuksi asettelin päälle kanervanvarvut, ja painelin niitä kauhalla vierteen joukkoon. Lopuksi vesilukollinen kansi päälle, ja nyt odotellaan, lähteekö sima käymään.

Kirjoittelen lisää tähän samaiseen tekstiin, kunhan viikon kuluttua pääkäyminen on tullut päätökseen, ja on aika pullottaa sima. Tässä vaiheessa on vielä olemassa muutama kysymysmerkki: mihin sima olisi hyvä pullottaa? Korkituskonetta ei tunnu Savonlinnasta löytyvän, joten kruunukorkilliset pullot ovat tässä vaiheessa heikko vaihtoehto. Pari kolme kuohuviinipulloa meillä kyllä on, niitä voisi kokeilla. Perusviinipullo ei ilmeisesti sovellu hyvin oluen/siman pullottamiseen.


Pullotus

Nyt on kulunut viikko ensimmäisestä vaiheesta. Sain Pikkulakulta kuohuviinipulloja, jotka soveltuvat paremmin oluen ja siten myös tämäntyyppisen siman pullottamiseen kuin viinipullot. Kruunukorkkimasiinaa en nimittäin vieläkään ole nähnyt missään.

Ensimmäinen vaihe oli maistaminen. Sima oli kuivaa tavaraa, joten käyminen oli päättynyt. Väri on meripihkainen, maku on tässä vaiheessa melko kuiva ja siinä on jo vivahteikasta katkeroa. Hunaja tuntuu tuoksussa, muuten mieleen tulee ehkä meripihkainen bitteri, tosin melko kuiva sellainen.

Ennen pullotusvaihetta desinfioin pullot uunissa. Ensin pesin putelit ja sitten laitoin ne kosteana kylmään uuniin, ja pistin uunin 200 asteeseen. Parin tunnin kuluttua annoin uunin jäähtyä ja otin pullot ulos jäähtymään lisää.

Siinä välissä siivilöin kanervanvarvut pinnasta ja aloin lapota simaa sankosta toiseen, jotta saisin mahdollisimman kirkkaan tuloksen. Huomasin, että lappo on todella hyvä värkki tässä tehtävässä: pohjasakka ei liikahtanutkaan koko prosessin aikana. Saa nähdä, onko seoksessa tarpeeksi hiivaa jälkikäymiseen, luulisin, että on kyllä.

Arvioin siman litramäärän ja kiehautin desin verran vettä, johon liotin 5 grammaa sokeria per litra. Jäähdytin siirapin ja sekoitin sen siman joukkoon.

Kun pullot olivat jäähtyneet, lapposin siman puteloisiin. Luonnonkorkkien tunkeminen pullon suuhun on melko työlästä, joten toivon, että seuraavaa hiilidioksidipitoista kokeilua varten meikäläisellä on jo jokin vaihtoehto.

Nyt odotellaan viikon verran, minkä jälkeen pullot pitäisi saada kylmään. Toivottavasti kylmävaraston munalukko katoaa siihen mennessä, vuokraemäntä ei ole vielä tiedusteluihin vastannut.

Varastointi

Vein puteloiset kellariin, nyt pitäisi odotella kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, että tavara ehtii kypsyä. Yksikään puteli ei ole räjähtänyt, mikä on hyvä merkki. Varasin jääkaappiin pienen pullon, johon pullotin "pohjat". Sitä voisi maistella jo parin päivän päästä, että saa jonkinlaisen käsityksen siitä, että mitä sopii odottaa lopulliselta tuotokselta.

Ensimmäinen maisto

Avasimme tänään lauantaina edellämainitun pienen pullon. Tässä ei ainakaan ole hiilihappoja juuri lainkaan, ilmeisesti luonnonkorkki ei oikein sovellu tällaiseen käyttöön. Toivotaan, että muissa pulloissa on edes jonkin verran happoja mukana, eihän kukaan tykkää väljähtäneestä oluestakaan.

Värissä on enemmän ruskeaa kuin meripihkaa. Tuoksu on mieto. Maussa on jonkin verran maltaisuutta, vivahtaa ehkä sinne kaljan suuntaan ensi maistamisella. Mukana on jonkin verran pirteyttä, ja katkero myös viipyy jonkin verran. Melko kuivaa tavaraa, hunaja on melko mieto, tuntuu eniten jälkimaussa. Saattaa olla, että kanervasta olisi ehkä voinut keitellä vähän enemmän katkeroa ainakin kaveriksi. Hiivasta tulevaa täyteläisyyttä on mukana myös, joten ainakaan en laponnut sekoitusta liian kirkkaaksi, vaan hiivaa pitäisi olla myös jälkikäymistä varten.

Mitään epämiellyttäviä makuja mukana ei tässä vaiheessa tunnu olevan. Nyt voi vaan toivoa, että lopputuloksessa maut syvenevät ja saadaan hiilihappojakin mukaan. Jos ei, niin kokeilut ovat kokeiluita.

Lopullinen tuote

Kaksi viikkoa on kulunut, ja maistelemme valmista simaa. Väri on hieman enemmän meripihkainen kuin aiemmin. Hiilihappoa on varsin vähän, mutta sokeri on selvästi käynyt pois. Tuoksu on mieto, selkeiten tuntuu kanerva. Maku on melko mitäänsanomaton, jopa vetinen. Hunajaa pitäisi ehkä olla huomattavasti enemmän suhteessa veteen, jotta siitä saisi selkeämmän maun tuotteeseen. Mallasuutteen humalointi tuntuu taustalla, mutta kanervasta on selkeästi tullut omanlaisensa katkero: se kattaa koko kielen etu- ja keskipinnan, ja antaa simalle hitusen pyöreyttä. Katkero on kuitenkin melko mieto, ja vetisyys ehkä johtuu siitä, että katkero ei viipyile kovin voimakkaana. Hiiva tuntuu aika kevyesti. 2/5, mutta olipahan kokeilu. Viinisima taitaa olla simppelimpi saada toimimaan. Pienellä kokeilulla, oikealla hunaja/mallassuhteella ja riittävällä katkerolla homma lähtee nopeastikin toimimaan.

Kypsynyt tuote

Olen lievästi yllättynyt. Maku on ehdottomasti kehittynyt, katkerossa on soodaa ja mukana on miellyttävää makeuttakin. Hiilihappoja ei vieläkään ole kuin hieman kutittelemassa kieltä. Kanerva on selkeä ja sopii hauskasti, katkeroakin on kohtalaisesti, vaikka ehkä vähän enemmän kaipaisinkin. Väri on rusehtavan "ämpäri". Maltaisuus tai kaljamaisuus ei enää puske läpi. Simassa kaipaisin enemmän hunajaisuutta, mutta kaljankittaaja minussa kaipaisi hieman tuikeampaa humalointia. Kyllä tämä vielä kaipaa työtä, mutta kelvollisempaa kuin ajattelin.

Ei hierrä kivet

Meikäläisellä on kahdet kengät aktiivikäytössä: Bundeswehrin käytettynä ostetut maiharit (30 ekee) ja jotkut ruskeat tennarit. Tennarit ratkeilevat liitoksista, joten päätin hankkia uudet kengät. Pistin tilaukseen toiset Bundeswehrin käytetyt maiharit. Että sillä lailla.

Tulipahan vain mieleen, kun luin Pikkulakun blogitekstiä.

Experimenting with pie

Tänään on keittiössä kolissut ja pölissyt. Ohra-auringonkukkaleivästä tuli hassua, vaatii lisää paneutumista. Ehkä tänään olin liian täpinöissäni piirakasta.

Maailmassa ei ole tarpeeksi piirakkaa, joten joudun sitä aina silloin tällöin tekemään. Edellinen tuotokseni oli herkullinen kinkku-munakoisopiirakka. Tänään oli vuorossa tomaatti-kesäkurpitsapiirakka. Pitkään olen aliarvostanut kesäkurpitsaa, mutta nykyään arvostan yhä enemmän sen mietoa makua, joka täydentää muita, voimakkaampia makuja hienosti.

Piirakkaa tehdessäni otin kaksi tietoista riskiä: käytin erilaista piirakkapohjaa (100 g voita, 2 desiä jauhoa, 2 rkl vettä) ja valitsin täytteeksi aineksia, joissa on paljon nestettä (vajaa puolikas kesäkurpitsa, pari desiä omatekoista jukurttia ja tomaattia).

Täytteenä oli myös useita aurinkokuivatun tomaatin kimpaleita, mausteena mustaapippuria ja kuivattua timjamia, basilikaa ja oreganoa, sideaineena yksi muna. Joukossa oli tietenkin hillitön määrä emmentalia, koska se oli tänään 30 % alennuksessa kaupassa.

Kuullotin sipulin ja kesäkurpitsan, vuorasin pohjan, lisäsin täytteen ja laitoin päälle tomaatinsiivuja. Päälle vielä lisää emmentalia (ostin kaksi pakettia, kun olivat alennuksessa...).

Nestettä tosiaan kertyi, eikä täyte kiinteytynyt. Pohja ei myöskään toiminut, vaan mureni, eikä ollut sidostunut mihinkään.

Ei sillä, "piirakka" oli herkullista, ja nyt vatsa pullistelee. Ensi kerralla laitan kuitenkin 2,5 desiä jauhoja, ehkä 50-75 grammaa voita ja munan pohjaan. Täytettä varten lienee parempi antaa kasvisten olla pannulla pitempään, ja poistaa täytteen tomaateista siemenet, tai jättää tuoreet tomaatit täytteestä kokonaan, parhaimmillaanhan ne ovatkin pinnalla juustokerroksen alla. Ehkä useampi muna olisi hyväksi myös. Aionpahan tehdä uudestaan.

Simaa!

Uhkailin läheisiäni sillä että valmistaisin vapuksi voimasimaa. Toteutin suunnitelmani kuitenkin vasta nyt, eli viime viikon puolivälin tienoilla laitoin satsin käymään. Sima on taas yksi episodi sarjassa "Puuhanallen ruokakokeilut".

Alun perin harkitsin perinteisen siman ylikäyttämistä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että hankin viinipakkauksen viinihiivoineen ja kirkasteineen, niin ei tarvitse simaa juotuaan viettää ylimääräisiä hetkiä WC-tiloissa. Jos haluatte tietää, miten normisimaa tehdään, niin katsokaa Kirsikan blogista. Hyvää simaa tulee perusreseptillä.

Omaan projektiini tosiaan hankin viininvalmistuspakkauksen. En kuitenkaan tehnyt kokonaista 25 litran satsia, vaan tyydyin Kirsikan respetin 9 litran settiin. Yleisreseptini oli aika lailla sama: kaadetaan 3 litran kattilallinen kuumaa vettä sokerin päälle, ja lisätään vielä 2 kattilallista kylmää vettä, sekaan hiivaa, sitruunamehua ja sitruunanviipaleita. Viinihiivallahan saa käytettyä jotakuinkin 15-prosenttista tavaraa, joten päätin tässä vaiheessa tyytyä pienempään sokerimäärään. Ajatukseni oli, että hiiva käyttää sokerin loppuun, minkä jälkeen voin kirkastaa siman ja lisätä sokeria tarpeen mukaan.

Niinpä annostelin noin 700 grammaa sokeria, tavoitteena noin 5-prosenttinen sima. Sima sai käydä viisi päivää änpärissä, minkä jälkeen aukaisin kannen. Melkoisen kiljumainen tuoksahdus pörähti kasvoilleni. Maistoin hitusen tavaraa, ja kuivaahan se oli, joten käyminen oli tullut päätökseensä. Siirsin siman toiseen ämpäriin.

Kirkastin siman ohjeen mukaan: parilla ensimmäisellä pussilla hiiva tapetaan, saa hämmennellä ja odotella viitisen tuntia. Sitten sekaan isketään itse kirkaste, ja odotellaan vuorokauden verran. Nyt kuollut hiiva on painunut pohjalle, ja sima voidaan siirtää puhtaaseen änäpäriin. Maistoin makeutta uudemman kerran, ja aloin säätää sitä: tein 100 grammasta sokeria ja tilkkasesta vettä siirappia, jotta saisin sokerin liukenemaan simaan.

Nyt maistelen simaa tuopistani. Väri on sitruunainen ja ehkä hitusen samea. Tuoksu on valkoviinimäinen, ja alkoholin tuntee selkeästi. Maku on kohtalaisen tasapainoinen, muistuttaa sekin valkoviiniä ja Kirsikan mukaan hieman siideriä. Sitruunaisuutta on mukana, ja simakin siinä maistuu. Saa nähdä, syveneekö simainen maku vielä, mutta ei missään nimessä huonoa. Mietin vain, ovatko fariinisokerin makuaineet kaikonneet tavarasta? Tehosimanihan on sitruunaisempaa kuin perinteinen meripihkainen sima. Aika näyttää, mutta ei huono kokeilu.

Päivityksiä

Nyt kolme päivää myöhemmin nautiskelen Kirsikan hankkimasta 0,25 litran Newcastle-lasista samaista simaa. Vastapullotetun siman "kovuus" on pehmentynyt, väri on syventynyt simamaisemmaksi, vaikkei vielä olekaan aivan meripihkainen. Vaikutelma on makeahko ja jopa hieman pirskahteleva, ja sitä tasapainottaa sitruunan katkero. Tavara on nyt kaunista ja selkeää, sameudesta ei ole jälkeäkään. Kovuutta simassa on edelleen jonkin verran, mutta jo lyhyellä kypsyttelyllä on selvä vaikutus. Pitääkin merkata yksi tonkka myöhempää maistelua varten.

En ole autoihminen, mutta...

En ole autoihminen, mutta... Luulenpa, että blogiini tulee vielä monta kirjoitusta, jotka alkavat noilla sanoilla. En pidä autoilusta ilmiönä, kuljen lyhyet matkat mieluummin polkupyörällä ja pitemmät julkisilla välineillä. Top Gear on kuitenkin pilannut minut monen muun autovastaisen ihmisen tavoin. Yhteiskunta ei ole mukautunut vastaamaan uudentyyppisten autoista kiinnostuneiden ihmisten rynnäkköön, vaan edelleen saan järkyttyä ottaessani tavallisen autolehden kouraani. Ei minua kiinnosta lukea Anna Abreusta tai Big Brotherista. Poikkeuksiakin autolehtien joukossa on, esimerkiksi TM on ollut ja on edelleen laatulehti, jota sietää lukea.

Toisaalta kymmenen vuoden sisällä olen alkanut kiinnittämään huomiota esineiden ja asioiden muotoiluun. Funktionaalisuus ei ole pitkään aikaan yksin riittänyt myymään tuotteita. Hauskimpia modernin muotoilun arkiesineitä on ehkä se pohjoismaissa yleisimmin käytetty halpistiskiharja, jonka tyylikäs muotoilu aikanaan mullisti tiskiharjamarkkinat. Niinpä nykyään melkein kaikki harjat näyttävät lähes täsmälleen samalta.

Kun lopulta valmistun, jään ilman opiskelija-alennuksia. Surullista kyllä, silloin tulee halvemmaksi kulkea autolla. Nyt autolla kulkeminen ei tule sen edullisemmaksi, tosin ei maksakaan enempää. Asiat olisivat toisin, jos käyttämämme auto olisi Dilbertissä esiintynyt pöllöillä käyvä katumaasturi.

Jos autotyypeistä pitää valita, niin olen pikkuautojen ystävä, mutta minullapa ei olekaan koiraa tai rääkyviä, räkäisiä taudinpesiä. Niitäkin toki mahtuisi pari kappaletta 80-luvulla valmistuneeseen, alle 90 000 ajettuun Unoon, jota Kirsikan vanhemmat meillä ajatuttavat. Unski onkin meille optimaalinen auto: pieni ja kohtalaisen luotettava, ei juo paljoa, melko halpa, eikä kovin moni halua moista edes varastaa.

Eräs rippikoulukaverini osti taannoin mustan Punton. Jostain syystä kyseinen auto on aina ollut henkilökohtaisella ”ei tod” -listallani ala-asteella. Kysessä on kuitenkin kelvollinen, toimiva, siisti auto. Miksi sitten ei? Miksi valitsisin yhden auton enkä toista?

Kun ajattelen Puntoa, niin mieleen tulee lähinnä sanat ”geneerinen” ja ”tavallinen”. Se ei eroa kovinkaan paljoa vaikkapa Yariksesta (kielipoliisi pitää nyt turpansa kiinni, Yariksesta on luontevampi sanoa kuin Yarisista, ja muoto Yariista ei ole vakiintunut). Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se, että ala-asteella rehtorin nimi muistutti Puntoa, samoin varusmiesaikana komppanianpäällikköni nimi oli kovin lähellä kyseisen auton nimeä. Pakostakin henilökohtaisessa semantiikassani tämäntapainen nimi liittyy siis pikkuporvarilliseen näennäisauktoriteettiin.

Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt lukuisia uusintaversioita vanhoista ”klassikkoautoista”. Pikkuautojen uutta tulemista tuntui ennakoivan erityisesti New Beetle. Uusi kupla eroaa kuitenkin huomattavasti sitä seuranneista lämmitysyrityksistä. Kupla ei yritä ottaa vanhan roolia, eivätkä suunnittelijat ole yrittäneet kopioida vanhan mallin ulkonäköä.

Kuplan rooli on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Keskivertokansanauto ei enää ole pikkuinen Kupla, vaan eri kokoluokkia on hurjasti. Uusi Kupla ei edes yritä olla ”pikkuauto” vanhassa merkityksessä, eikä myöskään suoranaisesti kansanauto, vaan se on rinnakkaistuote Golfille ja Pololle. Uusi Kupla onkin liikenteessä lähinnä vinkkaus, että juuret muistetaan, mutta eteenpäin mennään.

Toisinaan korimallin kopiointi onnistuu hienosti, toisinaan tulos on melko teennäinen. Esimerkiksi uusi Mini on edelleen räleä menopeli. Uusi Fiat 500 taas on mielestäni nuiva yritelmä. Vanha 1957 suunniteltu Fiat 500 oli pikkuautojen aatelia: se on rehellisesti pieni, sympaattinen ja siinä on kauniita yksityiskohtia, ja kuitenkin myös vakauden ja vauhdin tuntua. Uudessa mallissa vauhdikkuutta on korostettu ja pyöreitä yksityiskohtia on tasoitettu niin, että koko auto vaikuttaa vähän sulahtaneelta. Auto ei ole enää rehellisesti pieni, vaan yrittää olla vauhdikkaampi kuin mitä onkaan.

Pikkuautot ja todella pienet, kaksipaikkaiset autot yrittävät nykyään liikaa. Esimerkiksi Toyota IQ ja Smart Forwo yrittävät olla vauhdikkaita, mutta vauhdikkuuden ja pienuuden yhdistelmä ei näissä malleissa toimi. Musta, kiiltävä maalipinta ja vauhdikkuudesta kielivät piirteet antaa ymmärtää, että omistaja haluaa todellisen menopelin. En erityisemmin arvosta kiilamaista keulaa, jossa tuulilasi ja konepelti jatkuvat samassa linjassa. Auto olisi uskottavampi, jos esimerkiksi auton käytännöllisyyttä korkostettaisiin, ja esille tuotaisiin automaisia piirteitä, kuten konepelti, vaikka se olisi kuinka nysä. Symbolinen konepelti kyllä toteutuukin osittain IQ:ssa. Ehkä neljä istumapaikkaa on kuitenkin minimi.

Käytännöllisyyden korostamisella on tietenkin myös rajansa. En ymmärrä, miksi sähköautot pitää suunnitella näyttämään apteekista ostettavilta ”hieromaterapialaitteilta”.

"Auton uudelleenkeksiminen" on aika usein melko keinotekoista väkertämistä. Ford Ka' on hyvä esimerkki tästä: auton perä saa auton näyttämään lähinnä siltä, että auto kärsii fimoosista. Todellisia innovaatioita ei ole yksinkertaisesti otettu käyttöön.

Onneksi on useitakin pikkuautoja, jotka erottuvat edukseen. Pidän esimerkiksi vanhemmanmallisesta (1992-2002) Nissan Micrasta: siinä on hitunen vauhdikkuutta ja hauskasti muotoiltu (tai varastettu, vanhempi Micra näytti erehdyttävästi Golfilta... Mutta niin näytti moni muukin) säleikkö, ja se on rehellinen pikkuauto. Uudempi Micra on toki sympaattinen ja eroaa muista autoista ötökkämäisellä ulkomuodollaan.

Taidamme vastakin tyytyä polkupyörään ja ajoittain siihen sympaattiseen Unskiin. Ei tarvitse huolehtia ainakaan viimeisimmistä liikenneministeriön keksimistä ylimääräisistä käyttöveroista.

Ruokarojekteja

Vappuna pitää syödä hyvin, ja meille onkin tulossa paljon porukkaa. Grillijuhliin on nyt jo vuoden pari kuulunut meikäläisen valmistama turbo-tsatsiki. Tsatsikin ohje löytyy karvanaamajougurtin kannesta. Tosin meikäläiselle se karvanaamaäijän kuva on ohjenuorana: tsatsikin pitää maistua siltä, että sitä syödessä voisi kuvitella näkevänsä vastaavanlaisia ilmeitä. Ajatus on tehdä tiukkaa, voimakasta ja tiivistä, ei valuvaa tsatsikia. Tsatsiki toimii myös sinapin rinnalla, eli siihen voi dunkata grillikyrsänsä. Ja tietysti Macgyver Nevalainen (nimi muutettu) voi taas särpiä pöntöstä jämiä lusikalla.

Ohjeeni on hieman erilainen kuin karvanaaman kyljessä. Tarvitaan pänikkä karvanaamajogurttia. Osa jukurtista taltioidaan muuta käyttöä varten, jolloin pöntössä on tilaa muille raaka-aineille. Sen lisäksi tarvitaan n. 1,5 kiloa kurkkua, 6-8 valkosipulin kynttä, sitruunaa ja ehkä valkoviinietikkaa, suolaa maun mukaan, kourallinen rouhittua mustaapippuria, tilliä ja ehkä 0,5-1 dl oliiviöljyä.

Raastan kaikki 1,5 kg kurkkua hienoksi, eli en raastimen karkealla osalla. Raasteen valutan siivilän läpi, mutta meikäläisen versiossahan pelkkä valutus ei riitä, vaan kurkusta pitää puristaa suurin osa nesteestä pois. Jäljelle jää noin 3-4 kourallista kosteita ruohotuppoja muistuttavaa raastetta. Nestettä tulee yli puoli litraa, ja sen voi käyttää moneen muuhun juttuun, josta myöhemmin. Valkosipuli myös raastetaan, minun keittiössäni valkosipulinpuristin on pannassa.

Kaikki ainekset sekoitetaan keskenään vauhdikkaasti ja huolella, pistetään takaisin karvanaamapänikkään ja annetaan muhia päivä pari. Valkosibaleen ja happoisuuden pystyy oikeastaan toteamaan vasta maustumisen jälkeen, ainakin jos on minun kaltaiseni harrastelija.

Tuloksena on voimakasta, maukasta, tiivistä tsatsikia, joka paljastaa, että kurkkukin voi olla intensiivinen mutta tasapainoinen maku.

Eilinen tsatsikioperaationi johti kahteen muuhun operaatioon. Ensinnäkin tein erittäin ruokaisia täysjyvägrahamsämpylöitä kurkun liemestä. Sen lisäksi pistin uuden satsin yogurttia tulemaan, jokurttiguruni kehoituksesta joukossa kuohukermaa. Tänään aamulla pikajäähdytin sen, ja maistoin pintakerrosta. Luonnollisesti kerma oli noussut, joten melkoisen rasvaisen tiukkaa jöhkyrttiä sain maistella. Pitää vielä sekoitella, kunhan annan satsin "rauhoittua" jääkaapissa.

Yksi perustason ongelma meillä tällä hetkellä on: miten saada kaikki tavara mahtumaan jääkaappiin?

Kun aikanaan panssarikahvia ja panssaripullaa panssarikeitin ja panssaripaistoin...

Pidin jo pienenä kovasti panssarivaunuista. Ne olivat isoja, komeita, meluisia, pahanhajuisia ja niillä pystyi jyräämään puita. Ja niissä oli iso tykki. Olisin omalla panssarivaunullani kaatanut puita, joista minun universumin keisarinlinnani (pitää olla tavoitteita elämässä) olisi rakennettu. Äitikin olisi päässyt linnaan, ainakin siivoamaan ja paistamaan pitsaa.

Pikkupoikana pidin kovasti myös kaiken maailman nippeleistä, koska niistä tuli avaruusraketit mieleen. Myönnettäköön, olen jossain määrin Peter Pan -syndroomainen, ainakin mitä tulee avaruusjuttuihin. Enää en tosin merkitse mummon radioon ULA-asemia, joista kuuluu parhaat piipitykset ja narinat ja nyttemmin ihan oikeiden vakoojien lähettämiksi viesteiksi osoittautuneet loputtomat numerosarjat, joita tosin ei silloin vielä numeroiksi tiennyt.

Vietin varusmiesaikani Panssariprikaatissa Parolannummella. Tapasin siellä erään rakastetuistani, nimittäin tsekkiläisvalmisteisen BMP-1 -rynnäkkövaunun. Se oli yksi niistä Rehnin venäjältä ostamista romuista, joista prikaati totisesti otti kaiken irti. Bemarit eivät ole erityisen kauniita, miehisiä, rouheita, tehokkaita, käytännöllisiä tai edes taistelukelpoisia ajoneuvoja. Mutta totisesti niissä on sielua.

Mitä saadaan, kun yhdistetään teräksinen veneen runko, johon kiinnitetään kapeat telat tankojousien varaan, kannelle pieni torni naurettavine kompromissina kehitettyine "sinkotykkeineen" ja taakse luukut miehistölle? Hyvin lyhytaikainen sukellusvene ainakin. Korpraali Tykinruoan vaunuversio. Telatraktori, jonka telat lähtevät paikaltaan mitä hankalimmissa paikoissa.

Suurin osa vaunun "ominaisuuksista" tuntuu olevan lähinnä jälkiajatuksia, eli vaunua ei ole suunniteltu, vaan siihen on paiskittu osia, ja kun osat eivät ole toimineet kunnolla, niin asiaa on yritetty joten kuten korjailla. Hyvänä esimerkkinä toimii runkojohtajan valonheitin, johon tykki on aikanaan varmasti kolahtanut. Nyt ongelma on korjattu niin, ettei tykki enää käänny tietyn kulman yli vasemmalle, jos runkojohtajan luukun eteen on kyseinen valonheitin kiinnitetty. Käytännössä valonheitintä ei siis kiinnitetä.

Osa panssarivaunujen viehätyksestä on siinä, että ne eivät toteuta mitään käytännöllistä funktiota, ja että niissä on siitä huolimatta sarja hämmästyttäviä ominaisuuksia. BMP-1 osaa esimerkiksi uida ja kulkea maastossa 60 kilometrin tuntivauhtia. Tiellä siitä ei olekaan mitään hyötyä, metallitelat tekevät ajokista liukkaan kuin ankerias. Se poltaa 100 litraa löpöä satasella, ja kymmenen litraa öljyä.

Miekoissa on samanlainen aseen sisäiseen logiikkaan ja estetiikkaan liittyvä viehätys. Miekka on myös ase puhtaimmillaan, täydellistetty status- tai näyttelyesine, jonka ainoa toiminnallinen funktio on ihmisten vahingoittaminen. Hienosti sanottuna panssarivaunu on uudenlaisen sodankäynnin symboli, postmodernin ajan industrialisoitumisen sotilaallinen ja automotiivinen ilmentymä. Panssarivaunu on ase maailmassa, jossa SS-upseeri tietää, kuinka paljon bensaa tarvitaan tuhoamaan X kappaletta ihmisiä. Panssarivaunujen ikä lasketaan perinteisten kilometrien lisäksi sekunneissa tai tunneissa, jotka ne kestävät taistelukentällä. Väkeä ja vaunuja on kentällä käsittämättömän paljon, yksi vaunu on mitätön osa koneistoa.

BMP-1 on kuin retroscifi-avaruusraketti. Siinä on erittäin alkeellista ja sanotaanko väljää teknologiaa (iso V6-moottori) ja käsittämättömiä tapoja liikkua erilaisissa olosuhteissa (vedessä työntövoima tulee telojen liikkeestä). Koko rohjo koostuu loputtomasta määrästä mystisiä vimpaimia (jou doog, kuultiin että tykkäät ajaa ylämäkeen, niin laitettiin sun planeettapyörästöön planeettapyörästö) ja vipstaakeja ja "muhveiksi" kutsuttuja säätöruuveja. Koneessa jylläävät mekaaniset voimat, vaihteisto ja jarrut toimivat hydraulisesti, ja pneumaattisella järjestelmällä voidaan käynnistää moottori, avataan tyrskylevy (ettei vaunu toimi sinä kuuluisana lyhytikäisenä sukellusveneenä) ja moottorin ilmanottoputki uintia varten...

Jotkut käynnistysjärjestelmät toimivat sekä sähköisesti että paineilmalla, koska avaruuden vihoviimeisissä korpimaissa tai ainakin Siperiassa voi akku tyhjetä 50 asteen pakkasella varsin nopeasti. Silloin on syytä käynnistää vaunun pohjassa oleva, rakettimoottoria muistuttava lämmityslaite, jonka polttamasta polttoöljystä jää jäljelle aromaattisia hiilivetyjä, joiden mieleenpainuva tuoksu on yhtä aikaa miellyttävä, häiritsevä ja mystinen, ehkä jopa hitusen myskinen.

Vaunun käynnistysproseduuri muistuttaa myös muinaisen avaruusraketin käynnistämistä. Johtaja aloittaa tyhjiöputkiradion (!) lämmittämisen noin 10 minuuttia ennen liikkeellelähtöä, koska käynnistäessä virtapiikki muuten rikkoo vehkeen. Monivaiheiseen ajoonlähtötarkastukseen liittyy lukuisia tekniikkaan liittyviä tarkastuksia. Lopulta miehistö könyää lokoisiin lokosiinsa, vetää nakkipipot päähän ja alkavat naksutella nippeleitä, joilla valmistellaan sähköjärjestelmä käyttöön. Ajajankin pitää ensin käyttää ilmauspumppua, ennen kuin pääsee todelliseen urheiluautotyyliin käynnistämään moottorin starttinapilla.

Ajaminen on ajoittain hankalaa, pienten prismojen takaa ei näe mitään, kytkin palaa kiinni, jos sitä pitää auki liian kauan, ja moottorissa on vain yksi termostaatti, eli vaununajaja, joka säätelee lämpötilaa kääntämällä vivusta, muuttamalla kierroslukua ja avaamalla ja sulkemalla jäähdytinsäleikön päällä olevaa pressua. Ajotuntuma on raaka, raju, ja kuski tarvitsee keveää jalkaa, tai muuten takana olevat jääkärit iskeytyvät lattiasta kattoon ja takaisin kerran pari sekunnissa. Vaunun kääntämisessä on ihan omat niksinsä.

Vaunun sisustus on myös ehdotonta retroa. Joka puolella on erivärisiä johtoja ja putkia ja teräviä rautalanganpäitä, joihin raapia itseään. Mittaristo on harmaaksi maalattua terästä. Venäläiset ovat selkeästi rakastuneet bakeliittiin, koska sitä löytyy melkein joka vipstaakista ja komponentista. Varmaan olisivat rakentaneet Sputnikinkin bakeliitista, jos olisivat voineet. Bakeliitista tulee aina mieleen vanhat, tunkkaiselta kuulostavat venäläiset radiolähetykset, joita ei kuitenkaan ole itse kuullut kuin televisio-ohjelmissa.

Ajon jälkeen kone tuntuu edelleen elävältä. Verrattuna venäläisvalmisteisiin sisariinsa BMP kakkosiin, joilla on sama runko (tosin valmistettu venäjällä), bemari ykkösessä tuntuu olevan enemmän sielua. Panssarilevyt on paikoin pyöristetty siinä missä venäläisten vaunut on vain miten kuten hitsattu kokoon, ja lämpimässä illassa kuumentunut panssariteräs melkein värisee kosketuksen alla.

Bemari jäi aktiivipalveluksesta vuoden kaksi oman palvelukseni jälkeen. Oli melkein surullista nähdä vanha risa toisena kesänäni Panssarimuseolla muiden museovaunujen joukossa. Toisaalta on surullisempaa tietää, että BMP-1 on edelleen todellisessa aktiivikäytössä, ja naurettavalta kuulostavalla 73 millimetrin alipainekanuunalla edelleen surmataan ihmisiä. Sodan realiteetti ja aseiden estetiikka ovat kuitenkin niin erilaisia asioita. Pitääkö minun siis tuntea syyllisyyttä rakkaussuhteeni tähden?

Autoilusta ja liikenteestä

Miksi ihmiset haluavat ajaa ruumisautonnäköisillä autoilla?

Mikä niissä katumaastureissa viehättää?

Voisiko Savonlinnan sataman uudistustyö jo valmistua, niin ei tarvitsisi mutkuloida pitkin poikin ja ylittää sama valtaväylä kolme kertaa matkalla töihin?

Ihmiset haluavat vähän luksusta elämäänsä, mutta heillä on myös perhe. Iso, musta ja vähän tyylitelty auto on hieno. Perheellisellä pitää olla tilaa pilteille, koiralle ja 42 tuuman plasmatelevisiolle takakontissa. Ostetaan sitten musta Volvo-farmari, jolla kelpaa kruisailla kaupungilla. Mmm! Tyylikästä! Ei muuta kuin silinteri päähän ja valkoiset verhot takaikkunoihin.

Ei sillä, viimeisin edes vähän hauskannäköinen musta farmari oli vuoden 1964 versiossa I am legendistä, eli The Last Man on Earthissa. "There was a time when I shopped for a car. Now I'm looking for a hearse." Muutenhan "Amerikkalaiset" ajelevat elokuvassa italialaisilla pikkuautoilla...

Katumaasturi on rouheannäköinen, ja se näyttää siltä, että sillä voi tehdä kaikenlaista miehistä, kuten möyriä mudassa. Sen lisäksi katumaasturissa on turvallisuuden ilmapiiri, tilaa koiralle, pilteille ja 42 tuuman plasmatelkkarille, korkea ajoasento ja neliveto, joka auttaa liukkaalla kelillä. Sillä ei kuitenkaan voi möyriä mudassa. Ja vaikka voisikin, möyrisitkö sitten kuitenkaan?

Savonlinnan sataman uudistustyö valmistuu sitten kun valmistuu. Olen iloinen, että möhkyräinen ja rupimainen kevyen liikenteen väylä uusitaan. Saataisiinkohan oikeasti erotettu pyöräkaista vielä? Enpä usko, mutta sen näkee sitten (tai aiemmin, jos jaksaa vähän tongiskella uutisia).

Olin muuten tänään positiivisesti yllättynyt siitä, että ajaessani töistä kotiin Savonlinnan Bio Olavin ja Sokoksen tienoilla ihmiset kävelivät jalankulkijoiden kaistalla ja pyöräkaista oli jätetty avoimeksi.

Harmistuksenihan oli syntynyt satamaprojektin tiimoilta. Työmaa tukkii kätevimmät kevyen liikenteen reitit, ei pelkästään satamassa vaan nyt myös jalankulkusillan. Jouduin siis sompailemaan Rantakadulta Tottin kadun yli, Tottinkatua pitkin ja taas Tottinkadun yli (jäin melkein auton alle, kun en nähnyt matkustajasataman suunnasta mutkan takaa kiihdyttävää autoa) ja ylittämään vielä Olavinkadun ruuhka-aikana. Onneksi en sompaile pyörän kanssa Helsingissä, koska siihen ei ehkä kärsivällisyys riittäisi.

Pitkänsillan kohdalla on sentään pyöräilijät otettu huomioon madaltamalla katukiveystä useammasta paikasta.

Jogurttiseikkailut

Aina silloin tällöin minut täyttää jukurtintekovimma. Aika usein yogurttini epäonnistuu, ainakin osa joukurttisatsista jää jugurtoitumatta. Minua on pitkään häirinnyt se, että maustamaton jöhörtti on "erikoistuote", eli kalliimpaa kuin maustettu juku. Itse tehty maksaa alle puolet kaupan tavaran hinnasta.

Ohjeethan ovat hyvin yksinkertaiset: pitää kiehauttaa täysmaitoa niin, että maitoproteiineista tulee työstettäviä ja ikävät kanttifrantit ja röpöläiset kuolevat. Maidon annetaan jäähtyä noin 40 asteeseen ja sekaan sekoitetaan juuri, eli pieni määrä jugurttia, aina ruokalusikallisesta puoleen desiin per litra. Annetaan seistä (mielellään lämpimässä paikassa) 8-12 tuntia, minkä jälkeen jäähdytetään.

Olen huomannut pari asiaa matkan varrella. Ensinnäkin toisinaan jougurtti alkaa tiheytyä kunnolla vasta jääkaapissa. Toiseksi aika usein koostumus on venyvää, vähän viilimäistä. Kolmanneksi, jusmugurtin juhmurugurtoitumiseen selkeästikin tarvitaan sitä lämpöä. Itse pidin päivällä seosta lämpimänä lämpimässä vesihauteessa ja yön yli pyyhkeeseen kiedottuna.

Eilen aamulla huomasin, että uusin kokeiluni ei ollut muuttunut jököötiksi. Tällä kertaa en suostunut luovuttamaan. Maito-jukuruttiseos sai lepäillä jääkaapissa sillä aikaa kun kävin töissä. Palattuani kotiin lämmitin jukrutinalun uudemman kerran ja sekoitin uutta juurta, kiedoin pyyhkeeseen ja lämmittelin sitä vähän pitkin päivää. Ja aamulla satsi olikin jöykyrtöitynyt!

Kalevalaiseen sovinistiseen tapaan kaiketi kuuluisi, että yoghurtti valmistuu parhaiten naisen käsissä. Niinhän se on monen muunkin lämpimästi elävän jutun, kuten oluen valmistuksen laita. Ei se syyttä ole oluen jumalatar Olviina (vitsi vitsinä, Osmotar). Perusraaka-aineethan (ohra, humala) tulevat Osmon pellosta, mutta vähänpä niistä on iloa ilman Osmotarta. Oluen synty (Kalevalan 1849 painoksen kahdeskymmenes runo) on hykerryttävää luettavaa ja varsin hauskaa, kun lukee rivien välistä.

Täällä pohjoisessa vaan on kohtalaisen viileää, ja siksipä kai täällä on syötykin viiliä. Siitä vaan Mansikkipuusta pesemättömään viiliänpäriin lämmintä maitoa suoraan vastakasvaneesta maitopurkista, niin jo alkaa kuhina käydä. Turkissa ja Kreikassa peruslämpötila varsinkin kesällä on varsin riittävä jongurtin valmistumiseen, eikä tarvitse kikkailla.

Seuraava kokeiluni lienee kuitenkin paluu patonkien ihmeelliseen maailmaan. Muutama vuosi sitten patonkiloita väänsinkin, mutta lopputulos ei ollut tyydyttävä. Uskoisin kuitenkin, että perustaitoni ovat kehittyneet, joten patongatongien valmistamista voi kokeilla uudemman kerran.Pitkän kaavan kautta ajattelin kokeilla "perinteisellä" menetelmällä, joka löytyy hienosta "baking banter" -blogista (joka on myös amerikkalaisen jauhomerkin product placementtia, ähy):

http://blog.kingarthurflour.com/2008/05/02/baguettes-do-try-this-at-home/

Vielä lopuksi yksi jökötin maustamisehdotus. (serves 1)

Ainekset:
Annos maustamatonta (lohkeavaa) jogurttia, itse tykkään Karvanaamasta
puolikas mandariinia lohkot eroteltuina ja pilkottuna 2-3 osaan
1/3 banaani viipaloituna n. 0,5-1 cm "kolikoiksi"
tuoreita sitruunabasilikan lehtiä, karkeasti revittynä tai leikattuna
kanelia
(vaaleaa siirappia tai sokeria, jos kaipaa makeutta)

Sekoita hedelmiä ja mausteita hieman jugurtin sisään. Pari kolme kiepausta isolla lusikalla pitäisi riittää. Siirappia voi loruttaa hitusen annoksen päälle, ei tarvitse sekoittaa.

Ajatus on siinä, että ainekset ovat yhdessä mutta erillään, ja niiden omat puhtaat, pirteät ominaismaut tulevat myös erillisinä esiin ja näyttävätkin hauskoilta, värikkäiltä ja tuoreilta. Huonommin "lohkeavasta" jugurtista tulee pakostakin tasaisempi seos, hyvää se silti on.

Älykästä huumoria ja sen sellaista

Sorrun ajoittain rikkiviisaaseen näsäviisasteluun, eivätkä puujalkavitsit todellakaan ole minulle vieraita. Besserwisseröimisessä on aina riskinsä. Toisinaan huomaan myös varastaneeni jonkun muun keksimän nokkeluuden ja vieläpä uskovani keksineeni sen itse.

Nimimerkki Puuhanalle ei ole omaa keksintöäni. Muistan nimen syntyhistorian melko hyvin, koska se lämmittää sydäntäni. Kaverini pikkusiskot pitivät minua vähän nallepuhmaisena: pyöreänä, pehmoisena ja hyväntuulisena, ehkä vähän yksinkertaisenakin. Jonkin yhteisen keskustelun aikana, olisiko pelattu Tekkeniä tai jotain, nuorempi siskoksista alkaa riimitellä kaikkien Suomi-hiphopin sääntöjen mukaan, loistavaa settiä kaiken kaikkiaan. Harmillisesti en muista muuta sisältöä kuin tuon Puuhanallen. Sen jälkeen olen nimikettä joka tapauksessa käyttänyt.

Erään kerran keskustelimme kaverini ja kaverin pikkusiskon (joka tietysti myös on kaverini) kanssa kaikennäköisestä, kunnes aihe kääntyi virtahepoihin. Siinä sitten yritin besserwisseröidä, että "ovat sukua hevosille". Viisasteluni torpattiin vauhdikkaasti, ja tukea saatiin vielä tietosanakirjoista. Tapauksesta on jäänyt hauska muisto, on aina mukava keskustella terävien ihmisten kanssa. Aika harvoin tämän terävän neidon kanssa keskustelen nykyään, mutta ehkä taas joskus siihenkin tulee tilaisuus.

Älykkäällä huumorilla on perheessämme pitkät perinteet. Vaarini varsinkin on puhunut "siitä älykkäästä huumorista". Yksi vaarin älykkäistä vitseistä menee näin: "When a woman goes to church to pray, she has hope in her soul. But when a woman takes a bath, she has soap in her hole." Jepjep, älykästä huumoria. Ja samalla linjalla jatketaan edelleen.

Vaari on nyt huonossa kunnossa. Hän on ollut elämässäni tärkeä ihminen, mutta liiankin harvoin hänen kanssaan olen ollut tekemisissä. Vaarin biodynaamiset kokeilut ovat ehkä olleet osana viitoittamassa omia parvekepuutarhaprojektejani. Ja onhan vaari äidin isä, ja äidiltä olen melkoisesti oppinut, muunmuassa kieltä vääntelemään ja kääntelemään, sanan säilää heiluttamaan ja olemaan uskomatta ja hyväksymättä asioita sinisilmäisesti. En silti vieläkään pidä Janssonin kiusauksesta, enkä Lindströmin pihveistä.

Perusmättöä

Lupasin edellisessä blogissa, että kirjoittelen toisinaan vähemmän ufoottisistakin asioista. Voisin vaikkapa kertoa eräästä perussafkasetistä, joista pidän. Mielenkiintoisempiin ruokakokeiluihin voi palata joskus toiste.

Opiskelijallahan on aina nälkä. Vaikka en olekaan itseäni opiskelijana oikeastaan pitänytkään parin viime vuoden ajan, nälkä on pysynyt.

Yksinkertaisimpiin opiskelijaruokalajeihini kuului "risotto", ja aivan oikein, lainausmerkeissä. Meikäläisellä on aina ollut kämpillä vähintään kahta ruoka-ainetta: sipulia ja riisiä, ja mielellään myös mausteita. Yksinkertaisimmillaan tämä jalo ruokalaji koostuu sipulista, jota kuullotetaan pannulla, ja puolestatoista tai parista kourallisesta riisiä, jotka viskataan pannulle, kuullotetaan ja perään heitetään vettä.

Aika usein kämpillä on ollut myös hyvälaatuista soijakastiketta, sekaan vaan. Jos on tomaattimurskaa tai pyreetä, mukaan vaan. Kasviksia, kanaa, kinkkua, melkein mitä tahansa - sinne vain. Juustoa lopuksi, jos juustoa sattuu olemaan. Etikka, lime tai sitruuna tasapainottavat, makeuttavat ja tuovat syvyyttä makuun. Onpahan sitä purkkichilin ja suolakurkun lientä jonakin krapula-aamuna sekaan lurahtanut.

Nykyään teen usein pimpattua versiota, joka on periaatteessa variaatio dal-hötöstä, jota intialaiset tekevät. Helppoa ja nopeaa, valmista 25 minuutissa. Kahdelle hengelle: kasviksia ja sipulia kuullotetaan, sekaan heitetään runsas kourallinen vihreitä linssejä ja pari kolme riisiä. Kuullotetaan hetki, viskataan vettä perään. Osa mausteista on hyvä lisätä jo alkuvaiheessa, osa vasta loppupuolella. Lopuksi lisätään juustoa tai kananmunaa, joka sekoitetaan nopeasti joukkoon ja annetaan osittain hyytyä. Tuoreita yrttejä ei kannata myöskään pilata keittämällä. Linssit ja riisi kypsyvät sopivaan kypsyysasteeseen samaan aikaan. Sitruuna, lime tai viinietikat kannattaa myös lisätä lopuksi, ei tule kitkerää ja maku säilyy.

Pidän setistä siksi, että sitä voi varioida loputtomiin. Esimerkiksi valkosipuli ja chili jo itsessään antavat mukavan tujauksen, samoin oliiviöljy. Oliiviöljyn voi korvata vaikka seesamiöljyllä, lisää vähän inkivääriä ja vaikkapa pippuria. Intialaisn sävyn saa, jos lisää korianteria (tuore aina plussaa), juustokuminaa, kanelia, kurkumaa ja curryä. Lähes mitkä tahansa kasvikset sopivat sekaan. Itse pidän aurinkokuivatusta tomaatista, munakoisosta, porkkanasta, selleristä ja parsakaalista. Fenkolikin toimii.

Tällainen dal-setti on hyvää leirimuonaa. Linssit ovat kevyitä eivätkä tarvitse liottamista kuten vaikkapa herneet ja pavut. Toki linssit ja riisi maksavat, mutta sanoisin, että suht edullinen kauppa edelleen, vaikka söisikin yleensä tölkkihernekeittoa. Mistä tulikin mieleeni,miksei keittäisi omaa hernaria: helppoa ja halpaa sekin! Mutta se onkin jo toinen tarina.

Kevyt kalevalainen ritariuden aloitus

Tervetuloa Puuhanallen mämminkatkuisten jaaritusten blogiin. Tulevissa blogeissa saattaa törmätä jos jonnimmoiseen aiheeseen arjen iloista fiktion suruihin. Koska kyseessä on blogi, saatan äityä käyttämään kapulakielisiä kepulakonsteja. Jotkut tekstit kuuluvat akateemisten kiinnostusteni alaisuuteen, mutta silloinkin kyseessä on omaksi ja ehkä jonkun muun hieman hurahtaneen huviksi väsätty kirjoitus, ei mikään akateeminen artikkelisarja.

Sattumoisin tänään satuimme keskustelemaan George R.R. Martinista aamukahvilla, ja siitä sitten ajatus vieri kuningas Arthurin kuolemaan, eli Maloryn versioon kuningas Arthurin legendasta. Martinista voinen jaaritella enemmän joskus toiste. Mielessä ovat muutaman viime kuukauden aikana pyörineet myös kalevalaiset teemat. Vuosia sitten vertailin kandintutkielmassani Maloryn kirjan ja vuoden 1849 Kalevalan aseisiin liittyvää sanastoa.

Tuntuu ehkä oudolta vertailla näitä kahta teosta. Malory ilmestyi 1400-luvulla ylhäisön lukemistoksi, kun taas Lönnrot kokosi ja toimitti Kalevalan kansanperinteisestä materiaalista. Molemmilla teoksilla on kuitenkin samantapaisia funktioita. Ne olivat aikanaan poliittisia ja yhtenäistäviä opuksia, ja niiden merkitys kansansa kulttuurille on edelleen hyvin merkittävä. Samaten kerronnassa on joitakin yhteneviä piirteitä. Molemmat etenevät sarjamuotoisesti. Ne koostuvat erillisistä tarinoista, joilla on paljon yhteisiä piirteitä, joista ehkä voin jutustella jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Proseminaarissani paljastui mielenkiintoisia asioita. Siinä missä Arthurin ritarilliset sankarit pistävät toisiltaan ja vihollisiltaan päitä poikki miekoilla ja kirveillä, niin kaiken maailman Lemminkäiset ja Väinämöiset lähinnä taoskelevat esineitä, tai käyttelevät niitä valmistaakseen muuta tavaraa. Kun Antero Vipunen nielaisee Väinämöisen, hän toki takoo Vipusen sisällä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Väinämöinen ei tao Vipusen sisuskaluja, vaan käyttää ajan esineiden valmistamiseen. Ensin Väinämöinen "tuosta hän teki venosen, teki tieolla venosen, - - souteli joka solukan, joka supun suikerteli." Tästähän Vipunen ei ole millänsäkään, joten "silloin vanha Väinämöinen löihen itsensä sepoksi," ja kilkutteli ja kalkutteli yötä myöden, kunnes Antero Vipunen luovuttaa.

Uskoisin, että englantilaisen ylhäisökulttuurin ja suomalaisen kansankulttuurin eetos ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Maloryssä aiheutetaan tuhoa, Kalevalassa joko valmistetaan aseita tai käytetään työkaluja. Nekin kerrat, jolloin aseisiin tartutaan, usein johtavat ikävyyksiin. Sekä sota- että kosioretket Pohjolaan ovat pääasiassa kohtalokkaita, vaikka Sammon kanssa vaikuttaisi onnea olevankin hitusen matkassa.

Naiskuva ei ole kovin mairitteleva kummassakaan eetoksessa. Aihetta on tutkittu paljon. Maloryssä ja muutenkin jo muinaisemmassa Arthur-legendassa nainen on kaksinainen, ja naisella on rajallinen määrä rooleja. Nainen on ihana (neito) ja kauhea (noita), joissain tarinoissa molempia. Naista pitää liehakoida tekemällä tehtäviä. Aika usein ritari itse päättää, että tämä pitää tehdä, että neito on suosiollinen, mutta joskus nainen pyytää asiaa itse.

Maloryssä tehtävän onnistuminen on allegorista: ritari on hyveellinen ja "hyvä ritari", ja saa siitä palkkion. Naisiinmenevät ritarit, olivat kuinka hyviä ja taitavia tahansa, eivät kuitenkaan pysty tavoittelemaan todellista palkintoa, eli Graalin maljaa.

Kalevalan naiskuvauksessa on samaa kuin Maloryssä. Väinämöisen ja Lemminkäisen lemmenseikkailut ovat surkuhupaisaa luettavaa. Mies päättää, että haluaa naisen, ja lähtee sitä hakemaan, tosin yleensä urho epäonnistuu. Selkeästi naisen on haluttava liittoa. Kun Väinämöinen saa Joukahaiselta luvan ottaa Ainon vaimokseen, Ainopa päättää hukuttautua. Toisessa tarinassa Lieto Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen, Lemmin poika, ryövää lopulta Saaren kukan eli Kyllin, kun tyttö ei suostu muuten mukaan. Kaikesta sotaisuudestaan ja väkevyydestään huolimatta Lemminkäinen ei pysty hallitsemaan Kyllikkiä, joka lähti vieraisiin heti kun silmä vältti.

Kalevalassa naiseus on sekä syntymistä että kuolemaa. Jos aihe kiinnostaa erityisesti, kannattaa kaivella esimerkiksi Markko Nenosen kirjoja. Pohjolassa asustaa Pohjan akka, kuoleman ja vanhuuden ilmentymä, kauniine, hedelmällisine tyttärineen. Myös Sampo, raha-, vilja- ja suola-automaatti, kuuluu Pohjolalle. Lemminkäinen ei luovuta, vaan jatkaa Pohjolaan, jota myös Tuonelaksi kutsutaan, piikoja pyytämään. Akka kuitenkin antaa Lemminkäiselle mahdottomia tehtäviä, ja yksi toisensa jälkeen Lemminkäinen menettää nuoruuteensa ja miehiseen voimaansa liittyviä asioita. Tuonen hirveä pyydystäessään hän hukkaa keihäänsä, ja voi vain miettiä, mitä Freud asiasta sanoisi. Tuonen joutsen on sitäkin kohtalokkaampi, koska henkihän sitä pyytäessä lähtee, tyrehtynyt virtsankaari ja potenssiongelma ovat pieniä ongelmia hengenlähtöön verrattuna.

Molemmissa legendoissa siis nainen käyttää voimaa, johon mies ei osaa vastata: naiset ovat noitia. Puheeseen, pyyntöön, kauniiseen tai pahaan katseeseen ei miekka tehoa. Maloryssä tuhoisuus ja väkivalta tuottavat positiivisia tuloksia, mutta Kalevalassa niistä seuraa lähinnä vahinkoa, oli kyseessä Väinämöisen syönyt Vipunen tai Lemminkäisen vahingolliset sotaretket. Mielestäni tällainen positiivinen suhde valmistamiseen ja luomiseen on mielenkiintoinen ja miellyttävä piirre suomalaisessa perinteessä, ja olisi sääli, jos tämä piirre suomalaisuudesta haipuu pois.

Ensimmäiseksi blogimerkinnäksi teksti saattaa olla vähän harhaanjohtava, koska ajatuksena ei ole kirjoitella pelkästään tähän kituakateemiseen tyyliin. Luvassa on todennäköisesti kommentteja keittiöseikkailuista, eli on tässä vähän ruokablogin makuakin, heh heh, sosiaalisia kommentteja ja lukuisia muita itseä kiinnostavia aiheita. Mutta tämähän onkin blogi, joten mikäs siinä.