Synti olla mies?

Eilen tuli vastaan juttu manchesterilaisessa kauppakeskuksessa sijaitsevasta Legoland-puistosta, joka on estänyt kehitysvammaisen miehen ja tämän hoitajan pääsyn puistoon sillä perusteella, että heillä ei ollut lasta mukana. Myöhemmin annetussa täsmennyksessä syyksi kerrottiin, että leikkitila on liian ahdas yli 16-vuotiaille henkilöille. Uskon, että puiston toimintaperiaatteen takana on oikeasti pedofiilien torjunta.

Vastaavia kieltotapauksia on ollut muuallakin, esimerkiksi Ontarion Legolandissa. British Airwaysin periaatteiden mukaan taas lasta ei saa istuttaa yksin tuntemattoman miehen, ei siis tuntemattoman aikuisen, vaan miehen, viereen.

Lastensuojelu otetaan vakavasti, mikä on hyvä asia. Pelkään kuitenkin, että näin pitkälle viedyn pelottelukulttuurin haitat ylittävät hyödyt. Suomalaisetkin organisaatiot pelkäävät joutuvansa vastuuseen mitä kummallisimmista asioista ja varmistavat vaatimustenmukaisuuden naurettavan tiukoilla sisäisillä vaatimuksilla. Lahjaomenatkaan eivät enää kelpaa päiväkotiin.

Itseäni on jo pitkään vaivannut ajatus siitä, miten tuntemattomien ihmisten lapsiin pitäisi suhtautua. Pitääkö ahdingossa oleva lapsi jättää oman onnensa nojaan tämän pyytäessä apua? Uskaltaako päiväkodin ohi kävellä kamera kourassa, vai onko vaarana, että päiväkodintäti soittaa poliisille kertoakseen, että täällä pyörii sellainen pedofiiliraiskaajamurhaaja?

Päästäisitkö tämän miehen HopLopiin? Kirsikan ottama kuva

Pelkästään sen asian, että minä olen mies, ei pitäisi aiheuttaa pelkoa kenellekään. Raiskaajat ja vainoojat, kohdistuivat heidän tekonsa sitten lapsiin, naisiin tai miehiin, ovat kuitenkin varmistaneet, että mieskunnalla on jotain hävettävää. Itsehän harvemmin joudumme kokemaan, että vastaantulija on meille todellinen, fyysinen uhka. On todella suuri häpeä, että monille naisille pelko on perusteltu osa jokapäiväistä todellisuutta. Lapset harvemmin ymmärtävät itse pelätä.

Valitettavasti en osaa esittää ratkaisua ongelmaan. Yksityishenkilölle helpoin ratkaisu on tietysti kuulua perheyksikköön eli kulkea vaimon tai lapsen kanssa, mutta kovin heteronormatiiviselta ja yksineläjiä väheksyvältä ajatus kuulostaa. Tässä maailmassa miespuoliselle harrastelijavalokuvaajalle oma poika tai tytär on monella tapaa melkeinpä paras mahdollinen apuri: kaverista on oikeasti apua, eikä "isä" kuulosta läheskään yhtä pelottavalta kuin "yksin kulkeva mies". Tämänkaltainen ajattelu tuntuu kuitenkin likaiselta, lapsen kanssa tehdyissä kuvausreissuissa arvokkainta pitäisi kuitenkin olla lapsen kanssa vietetty aika.

Linkki Manchesterin Legolandin juttuun (Manchester Evening News)

 Linkki Ontarion Legolandin juttuun (Huffington post)

Ylen juttu päiväkodin lahjaomenapelosta (Yle)

Kankainen kameralaukku

Jouluna olisi ollut käyttöä toiselle pehmeälle kameralaukulle, jonka olisi voinut tunkea reppuun matkan ajaksi. Väkersin sellaisen. Runko-osan valmistin ompelemalla vaahtomuovisen makuualustan kappaleita trikootaskuihin. Päällinen on palalaarista ostettua villakangasta, välissä on vielä vahakangasta kosteussuojana. Lisäksi rakennetta on vahvistettu rungon ali hihnan kiinnikkeisiin kulkevalla farkkukaistaleella, joka siis käytännössä kannattelee laukun painoa. Yksityiskohdat ovat parkkinahkaa.

Monta virhettä tein tämän projektin aikana, eikä jälki ole mitenkään erityisen kaunista. Aina löytyi kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu.

Oli myös hauska huomata, että laukku on kooltaan lähes täsmälleen sama kuin ensimmäinen tekemäni nahkalaukku.

Parit kuvat:

Lakkua pitää ehkä vielä modata hieman niin, ettei vesi pääse sivusta sisään. Uutta hihnaa en tehnyt, koska voin aivan yhtä hyvin käyttää edellisten laukkujen hihnoja.

Sisus ei ole kaunis, mutta toimiva ja tilava se on. Tarranauhanpätkät ovat tekovaiheessa hylätyn rakenneratkaisun jäljiltä, välikkeessä on edelleen tarratkiinnitys.