Ei hierrä kivet

Meikäläisellä on kahdet kengät aktiivikäytössä: Bundeswehrin käytettynä ostetut maiharit (30 ekee) ja jotkut ruskeat tennarit. Tennarit ratkeilevat liitoksista, joten päätin hankkia uudet kengät. Pistin tilaukseen toiset Bundeswehrin käytetyt maiharit. Että sillä lailla.

Tulipahan vain mieleen, kun luin Pikkulakun blogitekstiä.

Experimenting with pie

Tänään on keittiössä kolissut ja pölissyt. Ohra-auringonkukkaleivästä tuli hassua, vaatii lisää paneutumista. Ehkä tänään olin liian täpinöissäni piirakasta.

Maailmassa ei ole tarpeeksi piirakkaa, joten joudun sitä aina silloin tällöin tekemään. Edellinen tuotokseni oli herkullinen kinkku-munakoisopiirakka. Tänään oli vuorossa tomaatti-kesäkurpitsapiirakka. Pitkään olen aliarvostanut kesäkurpitsaa, mutta nykyään arvostan yhä enemmän sen mietoa makua, joka täydentää muita, voimakkaampia makuja hienosti.

Piirakkaa tehdessäni otin kaksi tietoista riskiä: käytin erilaista piirakkapohjaa (100 g voita, 2 desiä jauhoa, 2 rkl vettä) ja valitsin täytteeksi aineksia, joissa on paljon nestettä (vajaa puolikas kesäkurpitsa, pari desiä omatekoista jukurttia ja tomaattia).

Täytteenä oli myös useita aurinkokuivatun tomaatin kimpaleita, mausteena mustaapippuria ja kuivattua timjamia, basilikaa ja oreganoa, sideaineena yksi muna. Joukossa oli tietenkin hillitön määrä emmentalia, koska se oli tänään 30 % alennuksessa kaupassa.

Kuullotin sipulin ja kesäkurpitsan, vuorasin pohjan, lisäsin täytteen ja laitoin päälle tomaatinsiivuja. Päälle vielä lisää emmentalia (ostin kaksi pakettia, kun olivat alennuksessa...).

Nestettä tosiaan kertyi, eikä täyte kiinteytynyt. Pohja ei myöskään toiminut, vaan mureni, eikä ollut sidostunut mihinkään.

Ei sillä, "piirakka" oli herkullista, ja nyt vatsa pullistelee. Ensi kerralla laitan kuitenkin 2,5 desiä jauhoja, ehkä 50-75 grammaa voita ja munan pohjaan. Täytettä varten lienee parempi antaa kasvisten olla pannulla pitempään, ja poistaa täytteen tomaateista siemenet, tai jättää tuoreet tomaatit täytteestä kokonaan, parhaimmillaanhan ne ovatkin pinnalla juustokerroksen alla. Ehkä useampi muna olisi hyväksi myös. Aionpahan tehdä uudestaan.

Simaa!

Uhkailin läheisiäni sillä että valmistaisin vapuksi voimasimaa. Toteutin suunnitelmani kuitenkin vasta nyt, eli viime viikon puolivälin tienoilla laitoin satsin käymään. Sima on taas yksi episodi sarjassa "Puuhanallen ruokakokeilut".

Alun perin harkitsin perinteisen siman ylikäyttämistä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että hankin viinipakkauksen viinihiivoineen ja kirkasteineen, niin ei tarvitse simaa juotuaan viettää ylimääräisiä hetkiä WC-tiloissa. Jos haluatte tietää, miten normisimaa tehdään, niin katsokaa Kirsikan blogista. Hyvää simaa tulee perusreseptillä.

Omaan projektiini tosiaan hankin viininvalmistuspakkauksen. En kuitenkaan tehnyt kokonaista 25 litran satsia, vaan tyydyin Kirsikan respetin 9 litran settiin. Yleisreseptini oli aika lailla sama: kaadetaan 3 litran kattilallinen kuumaa vettä sokerin päälle, ja lisätään vielä 2 kattilallista kylmää vettä, sekaan hiivaa, sitruunamehua ja sitruunanviipaleita. Viinihiivallahan saa käytettyä jotakuinkin 15-prosenttista tavaraa, joten päätin tässä vaiheessa tyytyä pienempään sokerimäärään. Ajatukseni oli, että hiiva käyttää sokerin loppuun, minkä jälkeen voin kirkastaa siman ja lisätä sokeria tarpeen mukaan.

Niinpä annostelin noin 700 grammaa sokeria, tavoitteena noin 5-prosenttinen sima. Sima sai käydä viisi päivää änpärissä, minkä jälkeen aukaisin kannen. Melkoisen kiljumainen tuoksahdus pörähti kasvoilleni. Maistoin hitusen tavaraa, ja kuivaahan se oli, joten käyminen oli tullut päätökseensä. Siirsin siman toiseen ämpäriin.

Kirkastin siman ohjeen mukaan: parilla ensimmäisellä pussilla hiiva tapetaan, saa hämmennellä ja odotella viitisen tuntia. Sitten sekaan isketään itse kirkaste, ja odotellaan vuorokauden verran. Nyt kuollut hiiva on painunut pohjalle, ja sima voidaan siirtää puhtaaseen änäpäriin. Maistoin makeutta uudemman kerran, ja aloin säätää sitä: tein 100 grammasta sokeria ja tilkkasesta vettä siirappia, jotta saisin sokerin liukenemaan simaan.

Nyt maistelen simaa tuopistani. Väri on sitruunainen ja ehkä hitusen samea. Tuoksu on valkoviinimäinen, ja alkoholin tuntee selkeästi. Maku on kohtalaisen tasapainoinen, muistuttaa sekin valkoviiniä ja Kirsikan mukaan hieman siideriä. Sitruunaisuutta on mukana, ja simakin siinä maistuu. Saa nähdä, syveneekö simainen maku vielä, mutta ei missään nimessä huonoa. Mietin vain, ovatko fariinisokerin makuaineet kaikonneet tavarasta? Tehosimanihan on sitruunaisempaa kuin perinteinen meripihkainen sima. Aika näyttää, mutta ei huono kokeilu.

Päivityksiä

Nyt kolme päivää myöhemmin nautiskelen Kirsikan hankkimasta 0,25 litran Newcastle-lasista samaista simaa. Vastapullotetun siman "kovuus" on pehmentynyt, väri on syventynyt simamaisemmaksi, vaikkei vielä olekaan aivan meripihkainen. Vaikutelma on makeahko ja jopa hieman pirskahteleva, ja sitä tasapainottaa sitruunan katkero. Tavara on nyt kaunista ja selkeää, sameudesta ei ole jälkeäkään. Kovuutta simassa on edelleen jonkin verran, mutta jo lyhyellä kypsyttelyllä on selvä vaikutus. Pitääkin merkata yksi tonkka myöhempää maistelua varten.

En ole autoihminen, mutta...

En ole autoihminen, mutta... Luulenpa, että blogiini tulee vielä monta kirjoitusta, jotka alkavat noilla sanoilla. En pidä autoilusta ilmiönä, kuljen lyhyet matkat mieluummin polkupyörällä ja pitemmät julkisilla välineillä. Top Gear on kuitenkin pilannut minut monen muun autovastaisen ihmisen tavoin. Yhteiskunta ei ole mukautunut vastaamaan uudentyyppisten autoista kiinnostuneiden ihmisten rynnäkköön, vaan edelleen saan järkyttyä ottaessani tavallisen autolehden kouraani. Ei minua kiinnosta lukea Anna Abreusta tai Big Brotherista. Poikkeuksiakin autolehtien joukossa on, esimerkiksi TM on ollut ja on edelleen laatulehti, jota sietää lukea.

Toisaalta kymmenen vuoden sisällä olen alkanut kiinnittämään huomiota esineiden ja asioiden muotoiluun. Funktionaalisuus ei ole pitkään aikaan yksin riittänyt myymään tuotteita. Hauskimpia modernin muotoilun arkiesineitä on ehkä se pohjoismaissa yleisimmin käytetty halpistiskiharja, jonka tyylikäs muotoilu aikanaan mullisti tiskiharjamarkkinat. Niinpä nykyään melkein kaikki harjat näyttävät lähes täsmälleen samalta.

Kun lopulta valmistun, jään ilman opiskelija-alennuksia. Surullista kyllä, silloin tulee halvemmaksi kulkea autolla. Nyt autolla kulkeminen ei tule sen edullisemmaksi, tosin ei maksakaan enempää. Asiat olisivat toisin, jos käyttämämme auto olisi Dilbertissä esiintynyt pöllöillä käyvä katumaasturi.

Jos autotyypeistä pitää valita, niin olen pikkuautojen ystävä, mutta minullapa ei olekaan koiraa tai rääkyviä, räkäisiä taudinpesiä. Niitäkin toki mahtuisi pari kappaletta 80-luvulla valmistuneeseen, alle 90 000 ajettuun Unoon, jota Kirsikan vanhemmat meillä ajatuttavat. Unski onkin meille optimaalinen auto: pieni ja kohtalaisen luotettava, ei juo paljoa, melko halpa, eikä kovin moni halua moista edes varastaa.

Eräs rippikoulukaverini osti taannoin mustan Punton. Jostain syystä kyseinen auto on aina ollut henkilökohtaisella ”ei tod” -listallani ala-asteella. Kysessä on kuitenkin kelvollinen, toimiva, siisti auto. Miksi sitten ei? Miksi valitsisin yhden auton enkä toista?

Kun ajattelen Puntoa, niin mieleen tulee lähinnä sanat ”geneerinen” ja ”tavallinen”. Se ei eroa kovinkaan paljoa vaikkapa Yariksesta (kielipoliisi pitää nyt turpansa kiinni, Yariksesta on luontevampi sanoa kuin Yarisista, ja muoto Yariista ei ole vakiintunut). Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se, että ala-asteella rehtorin nimi muistutti Puntoa, samoin varusmiesaikana komppanianpäällikköni nimi oli kovin lähellä kyseisen auton nimeä. Pakostakin henilökohtaisessa semantiikassani tämäntapainen nimi liittyy siis pikkuporvarilliseen näennäisauktoriteettiin.

Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt lukuisia uusintaversioita vanhoista ”klassikkoautoista”. Pikkuautojen uutta tulemista tuntui ennakoivan erityisesti New Beetle. Uusi kupla eroaa kuitenkin huomattavasti sitä seuranneista lämmitysyrityksistä. Kupla ei yritä ottaa vanhan roolia, eivätkä suunnittelijat ole yrittäneet kopioida vanhan mallin ulkonäköä.

Kuplan rooli on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Keskivertokansanauto ei enää ole pikkuinen Kupla, vaan eri kokoluokkia on hurjasti. Uusi Kupla ei edes yritä olla ”pikkuauto” vanhassa merkityksessä, eikä myöskään suoranaisesti kansanauto, vaan se on rinnakkaistuote Golfille ja Pololle. Uusi Kupla onkin liikenteessä lähinnä vinkkaus, että juuret muistetaan, mutta eteenpäin mennään.

Toisinaan korimallin kopiointi onnistuu hienosti, toisinaan tulos on melko teennäinen. Esimerkiksi uusi Mini on edelleen räleä menopeli. Uusi Fiat 500 taas on mielestäni nuiva yritelmä. Vanha 1957 suunniteltu Fiat 500 oli pikkuautojen aatelia: se on rehellisesti pieni, sympaattinen ja siinä on kauniita yksityiskohtia, ja kuitenkin myös vakauden ja vauhdin tuntua. Uudessa mallissa vauhdikkuutta on korostettu ja pyöreitä yksityiskohtia on tasoitettu niin, että koko auto vaikuttaa vähän sulahtaneelta. Auto ei ole enää rehellisesti pieni, vaan yrittää olla vauhdikkaampi kuin mitä onkaan.

Pikkuautot ja todella pienet, kaksipaikkaiset autot yrittävät nykyään liikaa. Esimerkiksi Toyota IQ ja Smart Forwo yrittävät olla vauhdikkaita, mutta vauhdikkuuden ja pienuuden yhdistelmä ei näissä malleissa toimi. Musta, kiiltävä maalipinta ja vauhdikkuudesta kielivät piirteet antaa ymmärtää, että omistaja haluaa todellisen menopelin. En erityisemmin arvosta kiilamaista keulaa, jossa tuulilasi ja konepelti jatkuvat samassa linjassa. Auto olisi uskottavampi, jos esimerkiksi auton käytännöllisyyttä korkostettaisiin, ja esille tuotaisiin automaisia piirteitä, kuten konepelti, vaikka se olisi kuinka nysä. Symbolinen konepelti kyllä toteutuukin osittain IQ:ssa. Ehkä neljä istumapaikkaa on kuitenkin minimi.

Käytännöllisyyden korostamisella on tietenkin myös rajansa. En ymmärrä, miksi sähköautot pitää suunnitella näyttämään apteekista ostettavilta ”hieromaterapialaitteilta”.

"Auton uudelleenkeksiminen" on aika usein melko keinotekoista väkertämistä. Ford Ka' on hyvä esimerkki tästä: auton perä saa auton näyttämään lähinnä siltä, että auto kärsii fimoosista. Todellisia innovaatioita ei ole yksinkertaisesti otettu käyttöön.

Onneksi on useitakin pikkuautoja, jotka erottuvat edukseen. Pidän esimerkiksi vanhemmanmallisesta (1992-2002) Nissan Micrasta: siinä on hitunen vauhdikkuutta ja hauskasti muotoiltu (tai varastettu, vanhempi Micra näytti erehdyttävästi Golfilta... Mutta niin näytti moni muukin) säleikkö, ja se on rehellinen pikkuauto. Uudempi Micra on toki sympaattinen ja eroaa muista autoista ötökkämäisellä ulkomuodollaan.

Taidamme vastakin tyytyä polkupyörään ja ajoittain siihen sympaattiseen Unskiin. Ei tarvitse huolehtia ainakaan viimeisimmistä liikenneministeriön keksimistä ylimääräisistä käyttöveroista.