Lueskelin taannoin eräästä hämmästyttävästä koneesta. Sotakoneesta, jos tarkkoja ollaan, nimittäin B-52 Stratofortress -pommittajasta. Hämmästyttäväksi koneen tekee se, että se on ollut aktiivipalveluksessa yli 50 vuotta. Ensimmäiset tulivat käyttöön jo alle 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, ja kone on edelleen palveluksessa. Wikipedian mukaan koneita on valmistettu yhteensä lähes 750 kappaletta viimeisten 60 vuoden aikana.
Millaista tuhlausta.
Yksi kone on tullut maksamaan noin 64 miljoonaa dollaria, yhteensä noin 47,5 miljardia dollaria. Plus ylläpitokustannukset, aseet, polttoaine, miehistöjen ylläpito...
Miksi kone on sitten ollut niin suosittu? Koska se on todella halpa. Konetta on yritetty pitkin vuosia korvata, mutta sen yksikköhinta ja käyttökustannukset ovat erittäin edulliset.
Kilpailijoista mainittakoon vaikkapa Rockwell B-1 Lancer, joka on kaiken kaikkiaan hämmästyttävä kone: kulkee yli äänennopeuden ja pystyy kuljettamaan lähes kaksi kertaa enemmän pommeja kuin modernisoitu B-52 (yhteensä noin 52 tonnia). Suorituskyvyllä on hintansa: jotakuinkin 283 miljoonaa dollaria kipale. Käyttökustannukset ovat myös moninkertaiset: 12 tunnin tehtävän huolto- ja polttoainekustannukset nousevat 750 000 dollariin, joka on 3-4 kertaa enemmän kuin B-52:n. Suhteutettuna kuljetettujen pommien määrään, tehtävähinta on helposti kaksinkertainen B-52 verrattuna. Yksikköhinta on siis nelinkertainen ja samasta pommikapasiteetista saa maksaa tuplasti. On noita koneita kuitenkin USA:n käytössä satakunta kappaletta, ja niiden yhteishinta onkin kivunnut melkein 30 miljardiin dollariin.
Sanoin, että halpoja ovat. No, ovathan ne massatuhoaseiksi halpoja. Samalla rahalla olisi saanut paljon muutakin. Pelkällä koneiden ostohinnalla olisi jo saanut viisi Large Hadron Collideria, tai lähettänyt 19 henkilöautonkokoista tutkimusrobottia Marsiin. Summalla olisi voinut ostaa hitusen vajaa 80 miljoonaa kiloa jälkiuunileipää joka vuosi viidenkymmenen vuoden ajan - vieläpä nykyisillä, meleko suolaisilla hinnoilla.
USA on tuhlannut vuoden 1940 jälkeen 5,8 biljoonaa dollaria pelkästään ydinaseisiin, ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin 13,2 biljoonaa dollaria.
Ydinasesatsauksella olisi rakennettu ja melkein 650 Large Hadron Collideria. USA:n moottoritieverkostokin olisi ydinaserahoilla saatu rakennettu peräti 13 kertaa, mikä olisi kattanut maailman kaikki asutut mantereet.
Ironista sinällään, että Eisenhower rakennutti moottoritieverkoston suurelta osin maanpuolustustarpeita silmällä pitäen...
Pitkään B-52:t pörräsivät "hälytyspartioissa" Itä-Euroopan rajoilla ydinaseet valmiina varmistamaan, että vastapuolesta jää yhtä vähän jäljelle kuin itsestä. Samalla polttoaineella olisi hyvin voitu kuljettaa venäläisturisteja syömään amerikkalaisia hampurilaisia ja amerikkalaisturisteja hörppimään vodkaa. Tai kehitetty ja ennen kaikkea rakennettu energiatehokkaampia keinoja ampua tavaraa kiertoradalle, jolloin avaruudessa piilevät valtavat energiavarat olisi voitu valjastaa käyttöön. Tai olisi voitu ostaa sitä ruisleipää nälkäänäkeville.
Onhan ne pommit kivoi ja sillee.
Lähteet:
Wikipedia (yikes!)
Ydinaseet ja puolustusmenot:
http://www.brookings.edu/projects/archive/nucweapons/weapons.aspx
Kaikki lukemat ovat summittaisarvoja, ja niiden tarkoitus on osoittaa suuruusluokkia.
perjantai 27. tammikuuta 2012
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Avaruusseikkailua
Lahden Kino Iiris tarjoili maanantaina elokuvanystäville Avaruusseikkailu 2001 -ilmaisnäytöksen. Täytyy sanoa, että siinä on elokuva, johon ajan hammas ei juurikaan pure. Ihmiskunnan aamunkoiton apinapuvut saattavat ehkä paikka paikoin olla hieman rispaantuneita, mutta esimerkiksi sievät lentoemännät ja heidän 60-lukulaiset meikkinsä kuitenkin lähinnä vahvistavat elokuvan retrofuturistista tunnelmaa.
Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?
Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.
Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.
Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.
Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.
Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.
Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.
Sama pätee elokuvan alun yleisesti positiiviseen sävyyn: kaikki, mitä esitellään on uutta, innostavaa, puhdasta. Ehkä liiaksikin, koska avaruus-Hiltonin käytävät kaikuvat tyhjinä, avaruuslentokoneessa ja kiertoratasiirtoaluksessa ei ole kuin yksi matkustaja, eikä valtavassa kuukaupungissakaan vaikuta olevan muuta kuin johtokunnan kokouksia. Avaruuselämä esitellään myös koomisessa sävyssä: tarrakengät, lentoemojen pallomaiset päähineet, avaruusvessan ohjeiden räknäily ja tyhjänpäiväiset onnittelupuheet Bellin videopuhelinkioskeissa ja arkinen, tyhjänpäiväinen kokoustila mataline ämpärituoleineen tuudittavat katsojan tyytyväiseen hyväksyntään. Kaikki on suhtalaisen hyvin, eikö vain?
Avaruusmatka kuvataan täysin eri tavalla. Ensimmäinen sisäkuva on klaustrofobinen, astronauttien elintila on vieras ja hautamainen. Elävältä hautautumista korostavat sarkofagimaiset staasiarkut, joissa suurin osa miehistöstä matkaa käytännössä kuolleina. Vierautta lisää myös tilan teknisyys ja kliinisyys. Hauskaa sinällään, että puhtaat, valkeat pinnat ovat siirtyneet niin ikonisena osana myös useisiin myöhempiin realistisuutta tavoitteleviin scifi-elokuviin. Edes sairaaloissa seinät eivät ole niin valkoisia kuin "avaruustoukassa". Äänimaailma tukee vierautta ja jännitystä: siinä missä vaikkapa Enterprisen miehistöä tuudittaa jatkuva, kevyt humina, Daven korvia repii avaruuskävelyllä ja avaruuskapselissa paineilman sihinä.
Elokuvan avaruusmatkaosiota määrittävät myös äärimmäinen järjestys ja logiikka: miehistön rutiinit, tietokoneen valvova silmä, työtilojen siisteys, kahdesti toistuvan avaruuskävelyn valmisteluvaiheiden ja varsinaisten kävelyiden järjestys. Vasta kun HAL:in ristiriitainen ohjelmointi alkaa pettää, logiikka alkaa rakoilla. Kaikki antaa aika realistisenkin, ja varmasti vieraan ja ahdistavan kuvan siitä, että avaruudessa on toimittava jatkuvasti loogisesti.
Elokuvan viimeinen, psykedeelinen osio on ehkä kärsinyt eniten. Harmillisesti psykedeelinen valoshöy ja värimuunnellut, vieraat maisemat kuitenkin jatkuvat vähän turhankin pitkään. Nämä on jo nähty. Teemallisesti Kubrick on kuitenkin tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Katsojalle ei esimerkiksi tarjoilla Jupiteria kauniina näkymänä, vaan osana kosmista mysteeriä, lähes tuntemattomana valopallona. Jodorowskymäiset tai dalimaiset kuvat Daven kapselista avaruussiittiönä kosmisessa kohdussa toimivat edelleen: kapselihan purkautui avaruussiittimen pallomaisesta kärjestä ennen kuin Dave suuntasi sillä kohti Jupiterin, planeetan kuiden, Auringon ja monoliitin muodostamaa vaginaalista konjunktiota.
Päähenkilö ei elokuvan lopussa myöskään enää ole samaistuttava hahmo, vaan pikemminkin objekti, ihmiskunnan edustaja, joka esitetään lähes muovimaisena, hiljaisena, tuskin elollisena hahmona, joka on samanaikaisesti sekä tarkkailija että tarkkailtava.
Monoliitti on edelleen yksi hienoimmista mysteereistä, mitä elokuvissa on nähty. Se on yksinkertainen, täysin säännöllinen ja nelikulmaisena täysin ristiriidassa elokuvan muiden avaruudessa edustettujen, pallomaisten muotojen kanssa. Sitä ei turhaan selitellä, joten sen outous jatkuu häiritsevänä loppuun asti. Toki elokuvan lopussa sijoitettuna huonetilaan monoliitti on portti, musta ovi, jonka takana odottaa uusia mysteereitä.
Avaruusseikkailu 2001 on hieno elokuva, joka antaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Elokuva on perinteistä Kubrickia: kuin sipuli, jossa riittää hienovaraisia kerroksia hamaan maailmanloppuun saakka.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Ruisleivät ja sähköuunit
Ihmiset aina valittavat, kuinka sähköuuniin ei mahdu kuin yksi ruisleipä. Mikä ongelma se muka on?
'nuff said.
'nuff said.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Tietokoneilua: Asus U31SD-RX065V
Vanhan kannettavani virtajohto hajosi uudenvuoden aatonaaattona, vajaa viikko sitten kesken käännösprojektin. Naapurin setä oli perjantaiyönä jatkanut "voi ****lauta" -voivotteluaan puoli kahdeksaan asti, joten olin jo valmiiksi aikataulusta jäljessä. Onneksi Kirsikan EEEboxin johdosta saatiin riittävästi virtaa, että saatoin jatkaa kääntämistä, vaikka kulutinkin pari tuntia varmuuskopioiden tekemiseen. En näet tiennyt, voinko jatkaa samalla koneella työskentelyä lähitulevaisuudessa.
Onneksi olin suunnitellut vaihtavani konetta vuoden alussa, ja bongannut alustavasti toimivan koneen. Vanha kone kun kärsii hieman Alzheimeristä ja astmasta. Tuossa 300 metrin päässä on Gigantti, mutta siellä ei myydä Asus-koneita. Polkaisin sitten Renkomäkeen about neljän kilometrin päähän Kärkkäiselle, josta ostin uuden koneen. Laturi jopa kävi vanhaan koneeseen, joten tein projektin loppuun vanhalla koneella.
Olin nimittäin bongannut uuden masiinan hintavertailusta Kärkkäisen verkkokaupasta. Se oli yksi näistä tavallista miniläppäriä hieman suuremmista laitteista, olisikohan ollut ASUS U31SD-DH31 13,3-tuumaisella näytöllä, hintaa 599 euroa. Kärkkäisen myymälässä oli myynnissä lähs täsmälleen sama kone: Asus U31SD-RX065V, 637 euroa, alennettu hinta 599. Sisuskalujen ainoa ero on ilmeisesti prosesori: halvemmassa mallissa on Intelin i3 2330M, kalliimmassa i3 2310M. Huonompi kone on kalliimpi? Ilmeisesti siksi, että tässä on hienot metallikuoret.
Ajatuksenani oli hankkia hiljainen laite, joka on kevyt kuljettaa mukana, jos sattuu lähtemään vaikkapa kiertämään Eurooppaa (1,9 kg akun kanssa, alle 2,5 senttiä paksu), ja joka soveltuu hyvin työskentelyyn makuuasennosta. Jos en voi tehdä töitä makuuasennossa, en pysty työskentelemään silloin kun iskias sattuu vaivaamaan. Aiempi kannettavani on sen verran raskas, että kahdeksan tunnin työrupeamissa polvet alkavat rasittua. Aion käyttää konetta kuitenkin pääasiassa keskusyksikkönä, eli olen tilannut laitetta varten erillisen 24 tuuman näytön, ja näppäimistökin on valmiina.
Minikannettavien ja tavallisten kannettavien tehoerotkin ovat nykyään varsin pieniä. Ainakin Intelin i3- sekä i5-sarjan prosessoreita käytetään molemmissa. Toisaalta varsinaiset minikannettavat alkavat olla poissa muodista, immeiset väkertävät mieluummin tableteilla.
Jälkikäteen olen hieman tutkaillut laitteen etuja ja haittapuolia. Hinnan voisi käsittää haittapuoleksi: about 100 euroa halvemmalla olisi saanut samantapaisen, erimerkkisen ja isomman kannettavan. Toisaalta koko on tärkeä ominaisuus, ja tämä laite on juuri passeli, näppäimistökään ei ole liian kapea. Pöytäkoneiden hinnat näyttävät tällä hetkellä myös olevan korkeampia, eli 600 euron hintaluokassa on aika sama, ostaako kannettavan tietokoneen vai pöytäkoneen keskusyksikön.
Suurin ongelma on se, että tässä koneessa ei ole DVD-asemaa. Asemalle ei toisaalta edes ole kovin paljoa käyttöä, DVD:t katsellaan Kirsikan EEEboxilla 22 tuuman näytöltä. Jos olisin päässyt alustavaa tutkimusta pidemmälle, olisin ehkä kuitenkin katsonut myös muita vaihtoehtoja. Todennäköisesti olisin kuitenkin päätynyt tähän miniläppäriin.
Liitäntöjen sijoittelu on ehkä käsittämättömin ratkaisu koko laitteessa. Akku on sijoitettu koneen taakse sinne, mihin monissa koneissa on sijoitettu ulkoisen näytön ja virtajohdon liitännät. Tässä koneessa on kaksi USB-liitäntää, HDMI- ja VGA-liitännät sekä verkon liitäntä kaikki koneen oikeassa laidassa. Eli sillä puolella, millä yleensä työskennellään hiirellä. USB:t on sijoitettu vieläpä näppäimistön alalaidan kohdalle. Onneksi toisella puolella on myös yksi USB-liitäntä, joten voin tunkaista siihen halvan USB-hubin. Liikkuvassa käytössä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos voisin kytkeä sekä hiiren että muistitikun niin, että hiiren tiellä ei sojota jokin dildoke.
Mainittakoon nyt vielä heikkoutena se, että laitteessa on Bluetooth mutta ei 3G- tai 4G-modeemia. Kaapissani on kuitenkin yksi mokkula täsyin käyttämättömänä.
Asennustyötähän uuteen koneeseen liittyy aina kohtalaisen paljon. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että suurin osa Windowsin turhista palveluista oli jo otettu pois käytöstä, jouduin poistamaan lähinnä teemat käytöstä. Kaiken maailman "oletko nyt ihan varma, että haluat muuttaa asiaa?" -kyselyt tietysti piti poistaa erikseen. Sivuhuomautuksena vielä se, että Firefox ei suostunut asentumaan ennen kuin otin "ohjelma saattaa syödä jääkaapistasi makkarat! Oletko nyt aivan sataprosenttisen varma, että sovellus ei ole naapurin Ernesti?" -toiminnon taas käyttöön.
Asusin koneet ovat myös aina täynnä kaiken maailman ylimääräisiä vetkuta verkkokameralla -turhakesovelluksia, joita poistelin reippaasti, samoin Flash-pelien demoja, ylimääräisiä PDF-lukijoita, DVD-poltto-ohjelman (f*** you, Asus!) jne.
Päivityksiä saikin sitten tehdä useiden tuntien ja satojen megabittien edestä.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen uuteen koneeseen. Se on äärimmäisen hiljainen, vaikuttaa tehokkaalta, ja sekä Office että Trados asentuivat mukisematta, eikä kone ole ainakaan vielä räjähtänyt.
Onneksi olin suunnitellut vaihtavani konetta vuoden alussa, ja bongannut alustavasti toimivan koneen. Vanha kone kun kärsii hieman Alzheimeristä ja astmasta. Tuossa 300 metrin päässä on Gigantti, mutta siellä ei myydä Asus-koneita. Polkaisin sitten Renkomäkeen about neljän kilometrin päähän Kärkkäiselle, josta ostin uuden koneen. Laturi jopa kävi vanhaan koneeseen, joten tein projektin loppuun vanhalla koneella.
Olin nimittäin bongannut uuden masiinan hintavertailusta Kärkkäisen verkkokaupasta. Se oli yksi näistä tavallista miniläppäriä hieman suuremmista laitteista, olisikohan ollut ASUS U31SD-DH31 13,3-tuumaisella näytöllä, hintaa 599 euroa. Kärkkäisen myymälässä oli myynnissä lähs täsmälleen sama kone: Asus U31SD-RX065V, 637 euroa, alennettu hinta 599. Sisuskalujen ainoa ero on ilmeisesti prosesori: halvemmassa mallissa on Intelin i3 2330M, kalliimmassa i3 2310M. Huonompi kone on kalliimpi? Ilmeisesti siksi, että tässä on hienot metallikuoret.
Ajatuksenani oli hankkia hiljainen laite, joka on kevyt kuljettaa mukana, jos sattuu lähtemään vaikkapa kiertämään Eurooppaa (1,9 kg akun kanssa, alle 2,5 senttiä paksu), ja joka soveltuu hyvin työskentelyyn makuuasennosta. Jos en voi tehdä töitä makuuasennossa, en pysty työskentelemään silloin kun iskias sattuu vaivaamaan. Aiempi kannettavani on sen verran raskas, että kahdeksan tunnin työrupeamissa polvet alkavat rasittua. Aion käyttää konetta kuitenkin pääasiassa keskusyksikkönä, eli olen tilannut laitetta varten erillisen 24 tuuman näytön, ja näppäimistökin on valmiina.
Minikannettavien ja tavallisten kannettavien tehoerotkin ovat nykyään varsin pieniä. Ainakin Intelin i3- sekä i5-sarjan prosessoreita käytetään molemmissa. Toisaalta varsinaiset minikannettavat alkavat olla poissa muodista, immeiset väkertävät mieluummin tableteilla.
Jälkikäteen olen hieman tutkaillut laitteen etuja ja haittapuolia. Hinnan voisi käsittää haittapuoleksi: about 100 euroa halvemmalla olisi saanut samantapaisen, erimerkkisen ja isomman kannettavan. Toisaalta koko on tärkeä ominaisuus, ja tämä laite on juuri passeli, näppäimistökään ei ole liian kapea. Pöytäkoneiden hinnat näyttävät tällä hetkellä myös olevan korkeampia, eli 600 euron hintaluokassa on aika sama, ostaako kannettavan tietokoneen vai pöytäkoneen keskusyksikön.
Suurin ongelma on se, että tässä koneessa ei ole DVD-asemaa. Asemalle ei toisaalta edes ole kovin paljoa käyttöä, DVD:t katsellaan Kirsikan EEEboxilla 22 tuuman näytöltä. Jos olisin päässyt alustavaa tutkimusta pidemmälle, olisin ehkä kuitenkin katsonut myös muita vaihtoehtoja. Todennäköisesti olisin kuitenkin päätynyt tähän miniläppäriin.
Liitäntöjen sijoittelu on ehkä käsittämättömin ratkaisu koko laitteessa. Akku on sijoitettu koneen taakse sinne, mihin monissa koneissa on sijoitettu ulkoisen näytön ja virtajohdon liitännät. Tässä koneessa on kaksi USB-liitäntää, HDMI- ja VGA-liitännät sekä verkon liitäntä kaikki koneen oikeassa laidassa. Eli sillä puolella, millä yleensä työskennellään hiirellä. USB:t on sijoitettu vieläpä näppäimistön alalaidan kohdalle. Onneksi toisella puolella on myös yksi USB-liitäntä, joten voin tunkaista siihen halvan USB-hubin. Liikkuvassa käytössä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos voisin kytkeä sekä hiiren että muistitikun niin, että hiiren tiellä ei sojota jokin dildoke.
Mainittakoon nyt vielä heikkoutena se, että laitteessa on Bluetooth mutta ei 3G- tai 4G-modeemia. Kaapissani on kuitenkin yksi mokkula täsyin käyttämättömänä.
Asennustyötähän uuteen koneeseen liittyy aina kohtalaisen paljon. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että suurin osa Windowsin turhista palveluista oli jo otettu pois käytöstä, jouduin poistamaan lähinnä teemat käytöstä. Kaiken maailman "oletko nyt ihan varma, että haluat muuttaa asiaa?" -kyselyt tietysti piti poistaa erikseen. Sivuhuomautuksena vielä se, että Firefox ei suostunut asentumaan ennen kuin otin "ohjelma saattaa syödä jääkaapistasi makkarat! Oletko nyt aivan sataprosenttisen varma, että sovellus ei ole naapurin Ernesti?" -toiminnon taas käyttöön.
Asusin koneet ovat myös aina täynnä kaiken maailman ylimääräisiä vetkuta verkkokameralla -turhakesovelluksia, joita poistelin reippaasti, samoin Flash-pelien demoja, ylimääräisiä PDF-lukijoita, DVD-poltto-ohjelman (f*** you, Asus!) jne.
Päivityksiä saikin sitten tehdä useiden tuntien ja satojen megabittien edestä.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen uuteen koneeseen. Se on äärimmäisen hiljainen, vaikuttaa tehokkaalta, ja sekä Office että Trados asentuivat mukisematta, eikä kone ole ainakaan vielä räjähtänyt.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Monimutkaisuuksittakohan voittoon?
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen ammatiltani kääntäjä. Turha muuten tulla nillittämään huonosta kielenkäytöstä blogissani, koska teen tätä huvikseni, enkä jää hinkkaamaan niistä julkaisukelpoista tuotetta.
Usein kääntäessäni kiroilen hiljaa itsekseni suomen monimutkaisuutta. En missään nimessä ihmettele, että kielellä on taipumus kehittyä synteettisestä analyyttiseen muotoon. Ihmiset haluavat päästä eroon kaiken maailman hankalalista etuliitteistä ja päätteistä.
Synteettisestä kielestä analyyttiseen käännettäessä tulokset saattavat toisinaan olla varsin erikoislaatuisia. Esimerkiksi germaanisten kielten fraasi "kurz und gut" (saksan versio) "kort och gott" (ruotsin versio) on selkeästi tuottanut fraasin ensimmäisille kääntäjille ongelmia. Suomeen vakiintuneen vastineen rakenne on kaikkea muuta kuin mitä tavoitellaan, asiaa ei missään nimessä ilmaista "lyhyesti ja ytimekkäästi". Vähän sama vika on sanan "simple" (englanti) tai "enkel" (ruotsi) kääntämisessä – mistä lienee johtuvan, että puheeseen lipsahtaa "simppeli" "yksinkertaisen" sijaan?
Suomen monimutkaisuus tarkoittaa kuitenkin aivan yhtä lailla monipuolistuutta. Kääntäjän ei onneksi tarvitse, ja usein kannattaa peräti välttää sanojen kääntämistä pintapuolisesti toisiaan vastaavilla sanoilla, "suorilla käännöksillä". "Enkelt och tryggt handling på nätet" voi hyvin tarkoittaa "helppoa ja varmaa asiointia verkkokaupassa" monimutkaisesti ilmaistun "ostosten tekemisen verkossa yksinkertaisesti ja turvallisesti" sijaan. Asiayhteys hallitsee kääntämistä aina. Täysin analyyttiseen kieleen en ole sitä paitsi koskaan törmännyt.
Itselleni tuottaa toisinaan ongelmia hahmottaa ruotsin yhdyssanoja, koska sanan sisällä on usein paikkaa vaihtavia liitteitä sekoittamassa soppaa, esimerkiksi verbien nominijohdoksissa. Monissa tapauksissa asia ei ole ongelma, en esimerkiksi ole koskaan varsinaisesti purkanut sanoja "sammansättning" ja "omedelbart", vaan oppinut niiden merkityksen kokonaisuutena. Onneksi sanat kääntyvät useimmissa konteksteissa varsin juohevasti, "koostumus", "rakenne" ja "seos" ovat jo lyhyempiä kuin "sammansättning". "Oitis" on jo varsin jämpti "omedelbartiin" verrattuna.
Jokaisessa työssä on omat haasteensa. Haasteet kuitenkin rikastuttavat elämää, en missään nimessä voi väittää työni olevan yksitoikkoista ja tylsää. Lisäksi jos kääntäminen alkaa turhauttaa, voi aina syödä banaanin.
Usein kääntäessäni kiroilen hiljaa itsekseni suomen monimutkaisuutta. En missään nimessä ihmettele, että kielellä on taipumus kehittyä synteettisestä analyyttiseen muotoon. Ihmiset haluavat päästä eroon kaiken maailman hankalalista etuliitteistä ja päätteistä.
Synteettisestä kielestä analyyttiseen käännettäessä tulokset saattavat toisinaan olla varsin erikoislaatuisia. Esimerkiksi germaanisten kielten fraasi "kurz und gut" (saksan versio) "kort och gott" (ruotsin versio) on selkeästi tuottanut fraasin ensimmäisille kääntäjille ongelmia. Suomeen vakiintuneen vastineen rakenne on kaikkea muuta kuin mitä tavoitellaan, asiaa ei missään nimessä ilmaista "lyhyesti ja ytimekkäästi". Vähän sama vika on sanan "simple" (englanti) tai "enkel" (ruotsi) kääntämisessä – mistä lienee johtuvan, että puheeseen lipsahtaa "simppeli" "yksinkertaisen" sijaan?
Suomen monimutkaisuus tarkoittaa kuitenkin aivan yhtä lailla monipuolistuutta. Kääntäjän ei onneksi tarvitse, ja usein kannattaa peräti välttää sanojen kääntämistä pintapuolisesti toisiaan vastaavilla sanoilla, "suorilla käännöksillä". "Enkelt och tryggt handling på nätet" voi hyvin tarkoittaa "helppoa ja varmaa asiointia verkkokaupassa" monimutkaisesti ilmaistun "ostosten tekemisen verkossa yksinkertaisesti ja turvallisesti" sijaan. Asiayhteys hallitsee kääntämistä aina. Täysin analyyttiseen kieleen en ole sitä paitsi koskaan törmännyt.
Itselleni tuottaa toisinaan ongelmia hahmottaa ruotsin yhdyssanoja, koska sanan sisällä on usein paikkaa vaihtavia liitteitä sekoittamassa soppaa, esimerkiksi verbien nominijohdoksissa. Monissa tapauksissa asia ei ole ongelma, en esimerkiksi ole koskaan varsinaisesti purkanut sanoja "sammansättning" ja "omedelbart", vaan oppinut niiden merkityksen kokonaisuutena. Onneksi sanat kääntyvät useimmissa konteksteissa varsin juohevasti, "koostumus", "rakenne" ja "seos" ovat jo lyhyempiä kuin "sammansättning". "Oitis" on jo varsin jämpti "omedelbartiin" verrattuna.
Jokaisessa työssä on omat haasteensa. Haasteet kuitenkin rikastuttavat elämää, en missään nimessä voi väittää työni olevan yksitoikkoista ja tylsää. Lisäksi jos kääntäminen alkaa turhauttaa, voi aina syödä banaanin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)