Nahkatouhuja

Nahkatyötkään eivät ole jääneet, laukkuja syntyy aina silloin tällöin. Olen myös kiinnostunut jonkin verran nahan värjäys- ja sävytystavoista. Tähän asti olen tyytynyt säätelemään nahan sävyä eriasteisilla oliiviöljykäsittelyillä.

Tekemieni saumojen laatu ei kuitenkaan vielä ole sillä tasolla, jonka kaipaisin: värjäämättömässä nahassa kerrosten väliset liimapurseet saavat sauman näyttämään epätasaiselta. Syrjäväriä siis kaivattaisiin. Ennen erityisesti kyseiseen tarkoitukseen suunniteltujen värien hankintaa (värejä ei kivijalkakaupoista saa, suutarinliikkeestä tosin kysymymällä varmasti saa) olen kokeillut muita vaihtoehtoja.

 Mielenkiintoisin menetelmä on ollut rautaoksidikäsittely: rauta reagoi nahan parkkiaineiden kanssa, jolloin nahkaan tulee harmaa vivahde. Rasvattuna riittävästi käsitelty nahka on lähellä grafiitinharmaata, vaikka punaruskea sävy vielä tulee läpi.

Tein kokeita myös parkkiteellä, mutta en nähnyt tuloksissa eroa.

Koesarja

Eri pitoisuuksien testausta, koepalat öljytty

Iso koepala, märkänä käsittelyn jälkeen

Kuiva koepala

Menetelmä sopii nahan läpivärjäykseen. Saumakohdissa on rautaoksidikäsittelyn jälkeen sama ongelma kuin ennenkin, minkä lisäksi liuos läpäisee nahkaa tehokkaasti, eli ylivärjäytymistä on vaikea hallita.

Rautaoksidikäsitelty, hiekkapaperilla hiottu sauma

Kiillotettu sauma. Grafiitinharmaa ei oikein sovi nahan luonnolliseen väriin.

Vastaava värjäämätön sauma

Hankin myös keltaista nahkakäyttöön tarkoitettua akryylimaalia, joka toimii varsin hyvin. Maali on peittävää ja muodostaa puolikiiltävän, joustavan kalvon.

Mielenkiintoisin kokeilu tähän mennessä on ehkä ollut mehiläisvahaliidut. Yksinään liidut eivät sovellu syrjävärikäyttöön, koska saumasta irtoaa hangatessa väriä. Saumojen käsittely PU-liimalla kuitenkin tuntuu poistavan ongelman. Käytännössä aion jatkossa kiillottaa saumat ensin satulasaippualla, sitten levittää saumoihin vahaliitua, sitten sivellä kerroksen PU-liimaa ja lopuksi vielä kiillottaa reunat suojaavalla vahalla.

Sininen ja violetti tuntuvat sarjan väreistä sopivimmilta syrjärvärjäykseen, mutta aion kokeilla myös värisekoituksia.

Uusimman laukkuni, pienen lähettilaukun, sain valmiiksi ennen värikokeiluja. Innoituksen sain ruskean nahkalaukun sivutaskusta, joka osoittautui Ruotsin-reissulla erittäin näppäräksi varsinkin kaljapullojen kuljetukseen.

Marmorointi on nahan käsittelyn tulosta: ennen kappaleiden leikkausta levitin nahalle oliiviöljyä, valmiiseen laukkuun nahkarasvaa ja lopuksi sivelin pintaan vielä kerroksen oliiviöljyä. Saa nähdä, jääko kuviointi näkyviin.

Vähän osviittaa laukun koosta. Vaikea kuvattava tämä pirulainen.

Hihnassa käytin rapukoukkuja ja teräksisiä, 25-millisiä suitsisolkia. Tilasin solkia kerralla kymmenen, koska sopivia solkia ei tunnu oikein löytyvän mistään.

Tällä kertaa en käyttänyt sivukappaleiden valmistuksessa lestejä, vaan rakensin sivukappaleista ja pohjakappaleesta yhden palikan, johon ompelin etu- ja takakappaleen kiinni.

Tässä vielä solki. Syrjien kiillotuksessa olen tähän asti käyttänyt veden ja PU-liiman seosta, mutta liima ei tunnu kuitenkaan olevan paras vaihtoehto. Tällä kertaa leikkasin syrjäat, hioin ne hiekkapaperilla, kiillotin vaahdotetulla satulasaippualla ja syrjien kuivuttua kiillotin vielä vahalla (parafiinin ja mehiläisvahan seoksella). Minusta mattakiiltoinen vahapinta tuntuu miellyttävältä ja luonnolliselta ja sen pitäisi kestää hyvin. Saumoissa olen käyttänyt itse vahaamaani Bockensin nypläyslankaa (18/3, Jatan aitasta)

Lopuksi laukku vielä syrjällään. Saumoissa on vielä jonkin verran petraamista: tässä projektissa suurin virheeni oli ommella saumat ennen syrjien kiillottamista, joten ompeleet eivät näytä aivan niin huollitelluilta kuin haluaisin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen laukun malliin, vaikka ihan kaikkeen käyttöön se ei sovellukaan.

Lissää leipää

Blogin teema jatkuu samana kuin ennenkin: leipää, laukkuja ja valokuvia on lähiaikoina tiedossa. Ensin tärkein, eli leipä. Vuoden 2014 jälkeen reseptini ja tapani ovat hioutuneet hitusen eri muotoon. Yleensä leivon vaaleaa leipää, koska ruisleipätaikinan käsittely on tahmaista ja usein sotkuista puuhaa. Olen päätynyt rievälle tyypilliseen yhdistelmään; ennen tein puhtaasti ruisvehnäleipää, mutta nykyään käytän leivässä myös ohraa. Kohotan leivät edelleen juurella.

Pellillinen vehnäleipää (neljä pyöreää leipää tai kolme limppua)

 

Juuri
n. 10 g kuivaa juurta
n. 10 g vehnäjauhoja
n. 20 g vettä

Esitaikina
Herätelty juuri
400 g vettä
400 g vehnäjauhoa

Taikina
440 g vettä
500 g vehnäjauhoja
100 g ohraa
150 g ruista
1,75 tl suolaa



Ohje:

1. Juuren herättely
Jauha illalla kuiva juuri morttelilla hienoksi, sekoita vehnäjauhoon ja veteen. Peitä astia löyhästi. Anna käydä yön yli.

2. Esitaikina
Sekoita herätelty juuri muihin esitaikinan aineksiin. Peitä löyhästi kannella, joka estää taikinaa kuivumasta. Anna käydä 4-6 tuntia, eli vähintään, kunnes esitakina kuplii kunnolla.

3. Taikina
Sekoita loput ainekset esitakinaan. Lisää tarvittaessa jauhoja. Kun aineet on sekoitettu, siirrä taikina työtasolle. Öljyä astia (itse käytän oliiviöljyä ja vaivaa taikina kimmoisaksi. Itse käytän nykyään venytystekniikkaa: tartun taikinaan käsilläni kuin kuristaisin sitä kaulasta  ja nostelen sitä ylöspäin ja taitan itseensä, toistan kunnes taikina on sopivan kimmoisa. Kymmenisen minuuttia riittää.

Anna kohota pari tuntia. Poista taikinasta ilmat pari kertaa kohoamisen aikana kaatamalla se työtasolle ja taittamalla taikinaa reunoilta keskelle.

4. Leivät
Jaa (riivaa) taikina kolmeen tai neljään osaan. Tee taikinapaloista pyöreitä leipäreitä taittelemalla muutaman kerran sivuilta keskelle. Sekaleipätaikina on tahmeaa, joten käsien jauhotus auttaa työskentelyssä. Anna leipäreiden levätä kymmenisen minuuttia, jauhota keittiöliina kohotusta varten.

Muotoile leivät. Jauhota leivät ja aseta ne paistopuoli alaspäin liinalle kohoamaan. Anna leipien kohota n. 45-60 minuttia, esilämmitä uunia (250 astetta) kohoamisen ajan. Ota leivät noin 10 minuuttia ennen uuniinpanemista pellille. Leivän pinta ehtii kuivahtaa, mikä edistää kuoren muodostumista. Leikkaa pintaan viillot ennen paistoa.

Leivät kohoamisen loppuvaiheessa. Pinta on kuivunut ja odottaa viiltoja.

Heitä uuniin puoli lasillista vettä ja laita pelti uuniin. Paista ensin 10 minuuttia 250 asteessa, laske lämpö sitten 200 asteeseen ja paista vielä 35 minuuttia. Aseta leivät niin, että myös pohja pääsee kuivumaan, niin saat hyvän, rapean kuoren.

Pyöreät leivät voidaan muotoilla esimerkiksi taittelemalla taikinaa reunoilta sivulle ja pyörittämällä leipää. Limput voidaan muotoilla esimerkiksi taittamalla taikina kolmin kerroin tai ikään kuin rullaamalla taikinaa toisesta reunastaan. Ajattele taikinaa paperina ja rullaa sitä sormilla rullalle noin puoleenväliin taikinaa saakka, tasoita sauma lopuksi. Leipien muotoilu ei vain määritä leivän lopullista muotoa, vaan luo jännitteitä leivän gluteeniverkkoon, jolloin leivästä tulee muhkea.

Leivät on syytä tukea kohoamisen ajaksi esimerkiksi poimuttamalla liina tai kohottamalla ne esimerkiksi korissa. Itselläni on käytössä Kirsikan tekemät kangaspannat, mutta esimerkiksi pussi voisi olla hyvä vaihtoehto.

Paisto: 25 min. 250 asteessa, 20 min. 225 asteessa.

Olen testaillut myös erilaisia jyviä ja hiutaleita taikinassa. Haluaisin parantaa leivän terveellisyyttä lisäämällä muiden viljojen kuin vehnän osuutta muiden ominaisuuksien kuitenkaan kärsimättä. Hiutaleet tuppaavat hajoamaan taikinan sekaan. Speltti on ollut tähän asti paras vaihtoehto. Ohraryynit pehmittävät kuoren ja liotetut rukiinjyvät jäävät koviksi. Ruista voisi seuraavaksi vähän esikypsentää. Esimerkiksi tattari on vielä kokeilematta.

Leivän maukkain osa on kuori, joten olen myös kokeillut tavallista korkeampaa paistolämpötilaa. Tulokset ovat varsin maukkaita, lämpötilaa voisi vieläkin kasvattaa. Leivistä tuli myös aika kauniita, kuten kuvasta näkyy.
 
Viillot teen vanhan liiton partaterällä. Tasaisimmat tulokset (ei pohjan halkeiluja, tasaisesti repeävä kuori) olen saanut leikkaamalla viillot tähden muotoon kuten postauksen alussa, mutta ei tuo yllä näkyvä neliöleikkauskaan hassumpi ole.

Tosimiehet ja -naisethan pitävät juurta jatkuvasti aktiivisena, eli antavat sille sapuskaa muutaman kerran päivässä. Itse otan taikinasta pienen palan talteen, vaivaan siihen niin paljon jauhoja kuin mahdollista ja litistän sen ohueksi levyksi. Levy pääsee avonaiseen pilttipurkkiin, jossa se saa kuivua rauhassa. Ei ainakaan tarvitse olla huolissaan homehtumisesta, ylihappanemisesta tai banaanikärpäsissä.

Olen pitänyt harrastuksen aika käytännöllisellä tasolla, vaikka mahdollisuuksia hifistelyyn on vaikka kuinka paljon. Seuraavia kokeiltavia asioita ovat ainakin tattariryynit ja keitetyt rukiinjyvät ja toisaalta rusinajuuren valmistaminen ja käyttö. Kuha tässä kerkiää.

Isosisko-laukku

Tein ensimmäisen nahkalaukkuni syyskuussa 2013. Heti alusta oli selvää, että laukut taitavat olla minun juttuni. Summassa sain aika monta asiaa kohdalleen, tietenkin monta asiaa meni pieleenkin. Joka tapauksessa vaimoni oli tyytyväinen laukkuunsa ja se on ollut kovassa käytössä vuosikaudet. Ajatus korvaajasta on kuitenkin pyörinyt mielessäni pitkän aikaa ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ehkä nyt oli sopiva hetki.

Olen mielessäni pitänyt uutta laukkua "isona siskona", koska se kuuluu tavallaan samaan sarjaan kuin pikkuinen kameralaukku, jonka tein sitä ennen. Laukkuja yhdistää useampi tekijä: ne on mitoitettu ja sommiteltu samaan tapaan, ja niissä on käytetty laatikko-ommelta.

Halusin säilyttää jotain ensimmäisen laukun tyylistä, joten otin mallia soljen kiinnityksestä. Ensin alkuperäinen:

Sitten uusi:

Suunnittelun lähtökohdista mainittakoon omat kokemukseni laukuistani. Alkuperäisessä laukussa käytetty sivupalikkarakenne tekee laukusta kulmikkaan. Kulmat tuppaavat osua asioihin ja tuntuvat aika kovilta. Lisäksi laukun syvyys oli noin 12 cm, joten se oli melko ulkoneva ja siten omalla tavallaan hankala. Uusi laukku on kookas, mutta kapea. Olisin ehkä tehnyt laukusta nykyistä kapeamman, mutta irrotettavalla etsimellä varustettu Olympus E-PM1 on ulkomittojensa puolesta hankalahko paketti. Harkitsin aluksi laukulle pystysuuntaista muotoa, mutta Kirsikka halusi vaakasuuntaisen.

Kysyin myös täpiköiden kaarevasta muodosta: puolipyöreä vai typistetty, ja puoliympyrä kuulosti paremmalta. Päädyin yhdistämään tyylit, eli isoissa täpiköissä olen käyttänyt puoliympyrää ja pienissä muodoissa typistettyä muotoa. Sama tyyli jatkuu muissa osissa:

Kuvassa yllä näkyy myös yksi projektin ongelmista. Sopivia metalliosia on joskus hankala löytää, erityisesti hihnan kiinnitykseen sopivia koukkuja. Nahkalaukun olkahihnan optimileveys on 2,5-3 cm, mutta varsinkin 2,5 cm:n nauhaan sopivia solkia ja koukkuja on vähänlaisesti saatavilla. Kolmen sentin hihna olisi tämänkokoiseen työhön melko hyvä, mutta on osoittautunut esimerkiksi kantorepun kanssa hankalaksi, koska hihna tuppaa luiskahtamaan olalta.

Muitakin ongelmia oli. Kuvissa näkyvä etupaneelin kangasosa on laukussa vain siksi, että tein mittausvirheen. Vauvalla sattui olemaan vaikea päivä, mikä häiritsi hitusen keskittymistä. Kuvassa näkyvien kapeiden nahkasuikaleiden oli tarkoitus tulla sivupalikoiden päälle, jolloin erillistä suikaletta ei olisi tarvittu. Lisään nykyään kaikkiin laukkuihini tällaisen suikaleen ihan vesisuojaustarkoituksessa, koska en ole parempaa ratkaisua nähnyt tai keksinyt. Jouduin myös lisäämään ylimääräisen nahkapalikan kantta varten.

Laukussa on kännykkätasku, mutta ei oikein muuta ylimääräistä. Ylimmästä kuvasta huomaa, että kannen soljet ovat keskenään erilaiset. Noudatin tässä Kirsikan toivetta, hän ei halunnut, että joutuisin irrottamaan soljen alkuperäisestä laukusta.

Opin myös, että nahka kannattaa käsitellä (tässä tapauksessa oliiviöljyllä ja nahanhoitoaineella), ennen kuin mitään vettä vaativia muotoiluja kannattaa tehdä. Osien taivuttaminen vaatii kostutusta, ja kostutuksesta jää nahkaan helposti jälkiä. Nyt öljysin osat hyvissä ajoin ja suoristin pohjan vasta, kun laukku oli hihnaa vaille valmis, eikä vesitahroja jäänyt.

Seuraavaksi on vuorossa pellavalangan metsästys. Lankojen hankinta on ollut lähes yhtä ongelmallista kuin metalliosien. Pellavalangassa käytetään usein muista lankatyypeistä poikkeavia merkintöjä ja nahkatyöt ovat sen verran marginaalinen alue, että varsinaisesti nahkatöihin markkinoidut tuotteet ovat tyyriitä. Nyt olen saanut hajun ehkä yllättävästäkin suunnasta: pitsinnypläyksestä. Nypläyksessä käytetään toisinaan riittävän paksua lankaa (18/3) varsinkin lujuutta vaativissa kohteissa. Nahkatöissä vaadittua vahattua lankaa se ei tietenkään ole, mutta onneksi minulla on blokki mehiläisvahaa valmiina.

Lopuksi vielä kuva Kirsikasta laukkuineen. Vähän mietitytti, että onko laukku riittävän naisellinen. Hassua sinällään, kun kerran itselleni ei tuota ongelmia kulkea käsilaukku kainalossa.

Lue ensimmäisen nahkalaukun blogiteksti täältä.

Taasko kameralaukku?

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet melkoista myllerrystä, suurimpana mullistuksena varmasti lapsen syntymä. Monet ennen kovin tärkeät asiat ovat jääneet hieman taka-alalle, kuten valokuvaus ja nahkatyöt. Toisaalta kuvaus on ollut tasapainottava tekijä uuteen arkeen sopeutumisessa, tosin ehkä enemmän aiheesta lukemisen kuin varsinaisen kuvaamisen muodossa.

Viimeisen vajaan vuoden aikana myös kuvausjärjestelmäni keskeisimmät objektiivit ovat vaihtuneet. Vielä viime vuonna kuvasin eniten Sigman 30 millimetrin f2.8:lla, mutta syksyllä hankin objektiivista 19-millisen version, joka soveltuu ehkä joustavammin erilaisiin kuvaustilanteisiin. Hankin myös Panasonicin 14 mm f2.5:n, joka on osoittautunut mainioksi laajakulmaksi ja on ehkä tämän hetken suosikkiobjektiivini. Telepäätä kameralaukussa edustaa vanha käsitarkenteinen Porst 100mm f2.8, jonka polttovälin laajakulma-adapteri kaventaa 75 millimetriin. Käytössäni on siis nykytavasta poiketen "perinteinen", kiinteäpolttovälisisistä laseista koostuva, varsin kompakti paketti.

Reissaamme mummoloissa huomattavasti aiempaa enemmän, edelleen ilman autoa. Auotottoman vauvaperheen kulkemisessa on omat haasteensa, eikä pienimpänä se, että tosinaan pääränmäässä on kuljettava myös henkilöautolla. Tarvitaan siis turvakaukalo, meidän tapauksessamme Römer. Röömeri on tukeva, laadukas ja toimiva paketti, mutta myös melko raskas, isokokoinen ja hankala kanniskella. Lisäksi vauva kulkee äidin matkassa kantorepussa, joten äidin tavarat pakataan samaan reppuun kuin omanikin. Kun kannossa on reppu ja Römer, eikä kameralaukkua voi tunkea reppuun, perinteinen pläskinpuoleinen laukku alkaa olla pahasti tiellä.

Tein siis taas uuden, tällä kertaa käsilaukkukokoisen kameralaukun. Tai käsilaukun, jossa on välipalikat kameravermeille.



Olen tyytyväinen kötöstykseeni.



Kuten Feibuun tarkoitetusta pikanäpsystä näkyy, laukkuun mahtuu älyttömyyspuhelin, tele, OMD EM-5 ja kameran alla olevaan lokoseen piskuinen Panasonic 14mm f2.5. Rungossa kiinni oleva Sigma 19mm f2.8 mahtuu myös hyvin, tosin Panasonic 20mm f1.7 olisi varmaan vielä parempi ratkaisu.




Römer ja kameralaukut. Kummasti ovat vuosien saatossa pienentyneet.



Laukun väri on tasaantunut ja patinoitunut, mutta tummenee vielä. Varsinaisen laukun nahka on käsitelty oliiviöljyllä, nippelit perusnahkarasvalla. Oliiviöljyä on kuitenkin imeytynyt myös nippeleihin, joissa on tuollainen liukuvärjätty meininki.




Kanttilenkit, joihin hihna kiinnittyy, ovat vanhasta Itä-Saksan armeijan repusta, ketju ja simplex-koukku ovat Bundeswehrin ylijäämää. Soljet ovat Lahden kierrätyskeskuksesta.

Uutena tekniikkana kokeilin laatikko-ommelta, olen tähän asti tehnyt vain aivan pieniä kokeiluja. Ommeltyypin etuna on kompaktius, eli sivupalaa ei tarvitse upottaa laukun sisään. Olen tosin hieman huijannut ompeleessa, koska halusin käyttää pääkappaleessa sivupaloja ohuempaa nahkaa.

Kameralaukku numero 3

Pikkuveikkani (no ei se kovin pieni ole) osti kameran, joten sain tekosyyn väkertää taas yhden laukun. Aiemman kokemuksen perusteella mitoitin laukun hieman aiempaa järkevämmin, joten toivon mukaan laukku toimii hyvin nimen omaan kameralaukkuna. Iso, ruskea laukkuni on toki jatkuvassa käytössä, mutta sen suurimpana etuna on se, että sinne mahtuu paljon kaikennäköistä muutakin rompetta, kuten litran vesipullo. Kaikista käytännöllisin laukku ei kuvauksen kannalta kuitenkaan ole.

Valmiit kuoret, joita ei ole vielä rasvattu. Olympus OM-D antaa osviittaa koosta.

Sivupalojen valmistuksessa käytin jumppapatjasta, pahvista ja jesarista tehtyä lestiä.

 Nahka on 2 mm:n parkkinahkaa. Halusin alun perin käyttää karbiinihakoja hihnoissa, mutta paikallisessa nippelikaupassa ei ollut sopivia.

Olkahihnan ja lukkohihnojen muotoiluun on käytetty samaa, kotikutoista sapluunaa.

Kameralaukut yhdessä. Uusi laukku on rasvattu kotimaisella nahanhoitoaineella.

Laukun sisus koostuu kahdesta kappaleesta: pehmustetusta pohjasta ja jakajasta. Osat ovat irrotettavia.

Synti olla mies?

Eilen tuli vastaan juttu manchesterilaisessa kauppakeskuksessa sijaitsevasta Legoland-puistosta, joka on estänyt kehitysvammaisen miehen ja tämän hoitajan pääsyn puistoon sillä perusteella, että heillä ei ollut lasta mukana. Myöhemmin annetussa täsmennyksessä syyksi kerrottiin, että leikkitila on liian ahdas yli 16-vuotiaille henkilöille. Uskon, että puiston toimintaperiaatteen takana on oikeasti pedofiilien torjunta.

Vastaavia kieltotapauksia on ollut muuallakin, esimerkiksi Ontarion Legolandissa. British Airwaysin periaatteiden mukaan taas lasta ei saa istuttaa yksin tuntemattoman miehen, ei siis tuntemattoman aikuisen, vaan miehen, viereen.

Lastensuojelu otetaan vakavasti, mikä on hyvä asia. Pelkään kuitenkin, että näin pitkälle viedyn pelottelukulttuurin haitat ylittävät hyödyt. Suomalaisetkin organisaatiot pelkäävät joutuvansa vastuuseen mitä kummallisimmista asioista ja varmistavat vaatimustenmukaisuuden naurettavan tiukoilla sisäisillä vaatimuksilla. Lahjaomenatkaan eivät enää kelpaa päiväkotiin.

Itseäni on jo pitkään vaivannut ajatus siitä, miten tuntemattomien ihmisten lapsiin pitäisi suhtautua. Pitääkö ahdingossa oleva lapsi jättää oman onnensa nojaan tämän pyytäessä apua? Uskaltaako päiväkodin ohi kävellä kamera kourassa, vai onko vaarana, että päiväkodintäti soittaa poliisille kertoakseen, että täällä pyörii sellainen pedofiiliraiskaajamurhaaja?

Päästäisitkö tämän miehen HopLopiin? Kirsikan ottama kuva

Pelkästään sen asian, että minä olen mies, ei pitäisi aiheuttaa pelkoa kenellekään. Raiskaajat ja vainoojat, kohdistuivat heidän tekonsa sitten lapsiin, naisiin tai miehiin, ovat kuitenkin varmistaneet, että mieskunnalla on jotain hävettävää. Itsehän harvemmin joudumme kokemaan, että vastaantulija on meille todellinen, fyysinen uhka. On todella suuri häpeä, että monille naisille pelko on perusteltu osa jokapäiväistä todellisuutta. Lapset harvemmin ymmärtävät itse pelätä.

Valitettavasti en osaa esittää ratkaisua ongelmaan. Yksityishenkilölle helpoin ratkaisu on tietysti kuulua perheyksikköön eli kulkea vaimon tai lapsen kanssa, mutta kovin heteronormatiiviselta ja yksineläjiä väheksyvältä ajatus kuulostaa. Tässä maailmassa miespuoliselle harrastelijavalokuvaajalle oma poika tai tytär on monella tapaa melkeinpä paras mahdollinen apuri: kaverista on oikeasti apua, eikä "isä" kuulosta läheskään yhtä pelottavalta kuin "yksin kulkeva mies". Tämänkaltainen ajattelu tuntuu kuitenkin likaiselta, lapsen kanssa tehdyissä kuvausreissuissa arvokkainta pitäisi kuitenkin olla lapsen kanssa vietetty aika.

Linkki Manchesterin Legolandin juttuun (Manchester Evening News)

 Linkki Ontarion Legolandin juttuun (Huffington post)

Ylen juttu päiväkodin lahjaomenapelosta (Yle)

Kankainen kameralaukku

Jouluna olisi ollut käyttöä toiselle pehmeälle kameralaukulle, jonka olisi voinut tunkea reppuun matkan ajaksi. Väkersin sellaisen. Runko-osan valmistin ompelemalla vaahtomuovisen makuualustan kappaleita trikootaskuihin. Päällinen on palalaarista ostettua villakangasta, välissä on vielä vahakangasta kosteussuojana. Lisäksi rakennetta on vahvistettu rungon ali hihnan kiinnikkeisiin kulkevalla farkkukaistaleella, joka siis käytännössä kannattelee laukun painoa. Yksityiskohdat ovat parkkinahkaa.

Monta virhettä tein tämän projektin aikana, eikä jälki ole mitenkään erityisen kaunista. Aina löytyi kuitenkin vaihtoehtoinen ratkaisu.

Oli myös hauska huomata, että laukku on kooltaan lähes täsmälleen sama kuin ensimmäinen tekemäni nahkalaukku.

Parit kuvat:

Lakkua pitää ehkä vielä modata hieman niin, ettei vesi pääse sivusta sisään. Uutta hihnaa en tehnyt, koska voin aivan yhtä hyvin käyttää edellisten laukkujen hihnoja.

Sisus ei ole kaunis, mutta toimiva ja tilava se on. Tarranauhanpätkät ovat tekovaiheessa hylätyn rakenneratkaisun jäljiltä, välikkeessä on edelleen tarratkiinnitys.