Klassikkopeleistä

Jo vuosikausia olen ollut siinä käsityksessä, että nykytietokonepeleistä ei suurimmaksi osaksi ole mihinkään. Kehitys kehittyy, mutta ei ole antanut syytä muuttaa käsitystä.

Pelaan paljon klassikkopelejä. On vain muutama peli, jotka olen hankkinut silloin kun ne olivat uusia.

Ensimmäisistä peleistä en voi sanoa, että olisin itse ne hankkinut, vaan ne ovat putkahtaneet jostain muualta. Ensimmäinen Civilization, X-Com: Ufo Defence tai X-Com: Enemy Unknown (sama peli, eri nimi), Stunts ja Lemmings ovat näitä pelejä.

Hauskaa sinällään, että minun silmissäni nuo pelit eivät ole vanhentuneet ehkä Sivilisaatiota lukuunottamatta. Ne ovat hyvin suunniteltuja, niissä on iskevä idea ja ne ovat pelottavankin addiktiivisia. Nykysilmä sanoo, että ne ovat vähän pikselipuuroa, 320*200 resoluutiolla moni ei voi moista sietää. Kyseisissä peleissä graafiset elementit ovat kuitenkin selkeitä, harkittuja ja tunnelmallisia. Ehkä heikompi resoluutio jättää tilaa mielikuvitukselle?

X-Comia ja X-Com kakkosta olen pelannut tänä vuonna yhdessä vaiheessa niin paljon, että Kirsikka alkoi suuttua. Kyseisten pelien ympäristöt ja äänimaailmat ovat harkittuja. Ykkösessä on lehmänsilpomisia, lentäviä lautasia, mollosilmäalieneja ja alienien ruumiinavauksia. Kakkososassa vaellellaan pitkin meren pohjaa, mistä saattaa löytyä scifistisen tyylikkäitä sukelluspodikaupunkeja, suurten lentokoneiden hylkyjä ja merta saastuttavia jäteöljytynnyreitä, joiden keskellä X-Comin tykinruoka tepastelee vedenalaisten kuplavanojen lutkutuksen ja tukahtuneiden askelten äänen ympäröiminä. Hirviöiden suunnittelussa on muutenkin parantamisen varaa. Monet otuksista ovat Lovecraftilta napattuja, mutta sieltä tylsemmästä päästä, vaikka Deep Onet ovatkin hauskannäköisiä otuksia.

Ykkösufo on kuitenkin hirvittävän helppo, ja molemmat pelit kärsivät toistosta, heikosti toimivasta psioniikkajärjestelmästä ja siitä, että tietyn pisteen jälkeen pelissä kannattaa pitää mukanaan vain sitä isointa janispetkettä. Kakkososassa on myös ikäviä bugeja ja kartat ovat niin isoja, että viimeisen alienin metsästäminen voi olla turhauttavaa, varsinkin kun toisinaan jo tapetut alienit ponnahtavat pystyyn jossain rahtilaivan kapteenin hytin vessassa.

Fallout-sarja ja Total War -sarja ovat myös pirullisen addiktiivisia. Falloutissa riehutaan 50-lukulaisen retroscifiutopian raunioilla, Total Wareissa komennetaan massiivisia armeijoita läpi mantereiden.

Mikä sitten oikein tekee näistä peleistä niin addiktiivisia? Näiden pelien jekku on ehkä sitten kuitenkin ainutlaatuisessa sisällössä. Toki niissä on monia elementtejä, joista pelaajat yleensäkin, joskus kummaksuttavastikin, saavat iloa: toisteisia tehtäviä, jotka opittuaan pystyy jatkuvasti onnistumaan paremmin, niissä saa palkinnoksi oikeasta toiminnasta uusia resursseja, tavaraa tai kykyjä, ja niissä on jännittävää väkivaltaa. Erottava tekijä lienee kuitenkin uniikissa sisällössä. Varsinkin X-Comit ja Falloutit hyödyntävät yleisiä kliseitä, ja niissä onkin jossain määrin ironinen sävy. Varsinkin Fallout iskee nostalgiahermoon, mutta asetelmassa on vahvoja jukstapositioita esimerkiksi utopian ja massatuhon välillä. Nostalgiavaikutus on kaksinkertainen: peleissä on yhdistetty pelaajakunnan nostalgia 50-luvun retroympäristöä kohtaan ja toisaalta sen avulla luotu illuusio nostalgiasta pelimaailman "kulta-aikaa", tuhoa edeltävää aikaa, kohtaan.

Total War -sarjassa iloa irtoaa ehkä myös omalla tavallaan nostalgiasta. Onhan asetelmassa sellaista pikkupoikamaista meininkiä, pääsee komentamaan menneiden aikojen sotajoukkoja. "Know, O prince, that between the years when the oceans drank Atlantis and the gleaming cities, and the years of the rise of the Sons of Aryas, there was an Age undreamed of, when shining kingdoms lay spread across the world like blue mantles beneath the stars..."

Deus Ex on peli, joka aluksi tuntuu oudolta lisältä tässä yhteydessä. Pelissä ohjastetaan kyberneettisesti vahvistettua Wesley Snipes -kloonia, joka pistää vihollista ketoon perinteisellä 1st person shooter -meinigillä. Onneksi siinä ei ole koko totuus, vaan kyseessä onkin roolipeli, joka sijoittuu vahvasti 80-luvun kyberpunkilta haiskahtavaan maailmaan. Vuonna 2000 ilmestynyt peli alkaa näyttää monen silmissä aika rumalta, mutta jälleen kerran pelissä on omat hienoutensa: jälleen kerran nostalgiaa, tällä kertaa kyberpunkin muodossa, ja jokseenkin toimiva hiipparoimisen mahdollistava järjestelmä.

Suoraan pelihahmon näkökulmasta kuvatut pelit lienevät melko luonnollisesti immersiivisimpiä. Thief 1 ja 2 ovat erityisen onnistuneita, varsinkin erittäin hienosti toimivan äänijärjestelmän ansiosta. Pelissä joutuu hiipimään ja pakoilemaan vartijoita varjoissa, joten maailmaan keskittyy aivan eri tasolla kuin monessa suoranaisessa räiskintäpelissä. Ääniruuvi on usein käännetty melko auki, jotta vartijoiden äänet kuuluisivat hyvin. Joten kun asiat alkavat mennä pieleen ja ympärillä alkaa parveilla vartijoita, alkaa melkoinen mölinä ympärillä ja itselläkin saattaa olla joitakin jännityksen hetkiä. Peleissä on myös pääsääntöisesti hienosti ja yksityiskohtaisesti suunnitellut ympäristöt, ja vartijat juttelevat keskenään ja toisinaan itsekseen, mikä lisää todellisuuden illuusiota.

Voihan mummonmarkka

Inflaatio on jännä juttu. Sen verran jännä, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä sitä. Sitä vaan sanotaan, että "onpas nykyään kallista, kyllä silloin aikanaan oli halvempaa".

Suomessa otettiin Euro käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Silloin yksi euro oli laskennallisesti 5,94573 markkaa. Edelleen monet laskevat mummonmarkoissa tuolla summalla, mutta eihän se vastaa todellisuutta millään tavalla. Jos katsoo Euroopan keskuspankin sivustolta,, niin näkee, että keskimääräinen kuluttajainflaatio euroalueella euron käyttöönoton jälkeen on ollut tuommonen 2,5 prosenttia. Euron käyttöönotosta on kulunut jo kahdeksan vuotta, joten rahan arva on kutistunut 2,5 prosenttia vuodessa. Yhteensä noin viidenneksen. Huomaa, että kyseessä ovat "noin"-arviot.

Euron arvo mummonmarkoissa huitelee tuolla 4,9 eurossa. "Keskiolutindeksillä" laskettuna arvio pitää kutinsa: 22 markkaa jaettuna 4,9 tietää noin 4,5 euroa. Kun aloitin opiskeluni, suht halpa keskioluttuoppi maksoi sen 3,5 euroa, mikä pitää kutinsa vanhan indeksin kanssa (1 euro oli 6 markkaa). Tosin Savonlinnassa kesäkaudella saa tuopposesta pulittaa euron lisää...

Opintotukien korotuksia vastustettiin kovasti myös. Opintotuki ja asumislisä olivat vuonna 2001 yhteensä 2560 markkaa itsenäisesti asuvalta 18-vuotta täyttäneeltä henkilöltä. Opintotuki vuodesta 2008 lähtien on ollut 298 ja asumislisä 252 euroa, yhteensä 550 euroa, mikä tekee 2695 markkaa. Viimeisen kolmen vuoden ajan opintotuki on ollut korkeampi kuin vuonna 2001, mutta huomaa, että 2,5 prosentin inflaatiolla opintotuen ostovoima on jälleen samalla tasolla kuin vuonna 2001. Viiden vuoden kuluttua väännetään taas kättä siitä, että pitääkö tukia korottaa.

Opintoraha.fi:n sivuille on myös koottu mielenkiintoisia lukuja. Valtion tukia on yleisesti tarkistettu ilman suurempia vastustuksia.

Huomaan itsekin välillä sortuvani "onpas elämä kallista nykyään" -harhaan. Jotkut palvelut ovat nostaneet reaalihintojaan huomattavasti, esimerkiksi junallaopiskelija pääsi aikanaan noin neljälläkympillä Savonlinnasta Hämeenlinnaan, nykyään hinta on 58,90, mikä vastaa 2003 hinnoissa suunnilleen 49 euroa. Reaalihinta on noussut siis yli 20 prosenttia. Muille kuin opiskelijoille julkisen liikenteen käyttäminen ei tule suunnitelmalliselle ihmiselle halvemmaksi kuin omalla autolla kulkeminen, jo kaksi tai useampi ihminen yhdessä halvassa pikkuautossa voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi. Surullista mutta totta.