Aloitin hääblogin. Saa nähdä, tuleeko sinne sisältöä.
http://memmawedding.blogspot.fi/
tiistai 24. heinäkuuta 2012
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Sean Connery is like Nicolas Cage?
Eilen oli katsontavuorossa Coenin veljesten Nicolas Cage -elokuva Arizona Baby ajalta, jolloin Kaakki kaiketi vielä osasi valikoida elokuvatarjoukset suht järkevästi. Siitä tuli mieleeni aihe, josta on ollut pitkään tarkoitus kirjoittaa.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
Sean Connery on vuosikymmenien saatossa valinnut joitakin elokuvarooleja samalla periaatteella kuin nykyään jokseenkin pimahtaneelta vaikuttava Nicolas Cage. Connery vain pystyy tekemään käsittämättömiä valintoja ilman seuraamuksia. Hänet tunnetaan ikuisesti James Bondina ja hänen charminsa on jykevä kilpi, jonka ansiosta outoudet lasketaan huumorin ja röyhkeyden piikkiin.
Tietysti osa valinnoista juontaa Conneryn alku-uran historiallisista draamoista. Jos on esiintynyt historiallisessa draamassa, niin voi esittää mitä tahansa kansallisuutta, eikö vain? Conneryn Schcottisch accschent ei missään nimessä riko illuusiota hänen esittäessään berberi Mulai Ahmed er Raisulia (Tuuli ja Leijona), Roal Amundsenia (Punainen teltta), arabi Abdul-Muhsenia (Seuraava saalis) tai vaikkapa kuningas Agamemnonia (Aikavarkaat). Ei tietenkään sovi unohtaa Marko Ramiuschchia, venäläistä sukellusvenekapteenia Punaisen lokakuun metsästyksessä, tai Baskervillen Williamia Ruusun nimessä. On myös vaikea kuvitella Conneryä länkkärinä, mutta Shalakossa tämäkin on toteutunut.
Paras Conneryn kummallisuuksista lienee kuitenkin Highlander, joka on heikkouksistaan huolimatta todellinen klassikko. Elokuvassa Connery esittää muinaisessa Egyptissä syntynyttä, espanjalaistunutta Juan Sanchez Villa-Lobos Ramirezia, joka puhuu vahvaa skottiaksenttia rinnallaan Connor MacLeod, skotlantilainen, joka puhuu kuin mies, joka on syntynyt USA:ssa ja on kansallisuudeltaan ranskalainen, viettänyt lapsuutensa Genevessä Sveitsissä ja yrittää innottomasti matkia skottiaksenttia...
Monet näistä elokuvista ovat loistavia, ja jossain määrin erikoisista kansallisuusvalinnoista huolimatta homma toimii. Pari keskinkertaisuutta joukossa ei haittaa, Wesley Snipes (pellemäinen urbaani poliisismies) - Connery (japanilaistunut poliisikapteeni John Connor) -tag team Nousevassa auringossa oli kuitenkin pettymys. Ensimmäinen Highlander ja Nouseva aurinko ovat vielä suhteellisen hillittyjä esimerkkejä kummallisuuksista verrattuna punaiseen bandolieriin ja lannevaatteeseen pukeutuneeseen Conneryyn Boormanin jossain määrin psykedeelisessä Zardozissa.
Hauskasti Connery on esiintynyt joissakin elokuvissa, joissa oli ainesta klassikoksi. Esimerkiksi Outlandissa Connery on huumeita vastaan taisteleva sheriffi... ...in spaace! Elokuva sijoittuu Jupiterin kuussa olevalle kaivosasemalle, jonka alipalkattua duunariväestöä paha korporaatio pitää ruodussa toimittamalla asemalle salaa halpaa mutta huipputehokasta amfetamiinia.
Kaivosaseman valkokaulusväki koostuu pääosin parrakkaista lippalakkimiehistä, joihin myös Connery kuuluu. Koko johtoporras on päätynyt asemalle osoittauduttuaan heikoiksi lenkeiksi aurinkokunnan muilla avaruusasemilla. Scifi-idiksenä ymäpäristö toimii, ja juoni rullaa tehokkaasti. Elokuva ei koskaan kuitenkaan saavuta riittävästi kierroksia saavuttaakseen klassikon aseman.
On myös miellyttävää nähdä kerrankin naispääosan esittäjä, joka ei ole perinteisen lattea mutta muodokas ja kaunis, miespääosaan lankeava neitokainen, vaan keski-ikäinen, kyyninen ja vahva naishahmo. Toki nainen flirttailee Conneryn kanssa, muu olisikin epäuskottavaa, mutta asia ei kosaan etene mihinkään romanttiseen kuvioon.
Elokuvaa katsellessa tuntuu, että se on innoittanut mm. Total Recallia. Lisäksi leffan peruselementit ovat huomattavasti tukevammin paikallaan kuin useimmissa scifipätkissä, eikä se liiemmin sorru huuhaa-kuvioihin tai "se on vain skifiä, kyllä yleisö sen nielee" -ajatteluun.
Toinen Conneryn scifipätkä, Kamera käy - tapa! muistuttaa premissiltään uudempia median valtaa käsitteleviä elokuvia. Connery esittää supertoimittajaa, joka pääsee elämänsä jutun jäljille. Ongelmallisesti takaa löytyy hallituksen juonia terroristien kanssa, asekauppaa ja muuta likaista peliä. Harmillisesti en ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta ehkä minä vielä joskus senkin näen.
En ole kuitenkaan vielä törmännyt elokuvaan, jossa Connery ei tekisi vakuuttavaa työtä. Connery ei luovuta edes Highlander II:ssa, joka on kuitenkin yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista. Ei sillä, etteikö Cage tekisi aina parhaansa, tai etteivätkö Cagen näyttelijäntaidot riittäisi. Mies on kuitenkin tehnyt vakuuttavaa työtä mm. Lord of Warissa ja Säämiehessä, eikä niistä nyt niin kauaa ole. Charmi, tai pikemminkin sen puute, on ongelma, minkä lisäksi tarkoituksettomia camp-rooleja yksinkertaisesti on ollut aivan liian monta putkeen. Tai ehkä kyse on sittenkin CGI-vatsalihaksissa, jotka murentavat näyttelijän kuin näyttelijän uskottavuutta.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Veitsen estetiikasta
Ostin pari päivää sitten uuden Victorinox-linkkarin. Eilen käytiin hakemassa Kirsikallekin oma. En oikeastaan tarvinnut uutta veistä, mutta hetken harkinnan jälkeen sellaisen päädyin hankkimaan.
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
Alan vasta nyt ymmärtää, miksi tuollainen linkkari on houkutteleva tuote. Pikkupoikana linkkarissa kiehtoivat moninaiset terät ja käyttöominaisuudet, joita ei koskaan oikeasti tullut käytettyä. Plus tietysti Macgyver, joka edelleen voittaa minun silmissäni Rambon puukkoineen. Ostopäätöksen päällimmäisiksi syiksi nousivat käytännöllisyys ja esteettiset ominaisuudet.
Ostin Waiterin, yhden yksinkertaisemmista malleista. Veitsessä on iso terä, korkinavaaja-tölkinavaajacombo ja korkkiruuvi, ja tietysti pinsetit ja hammastikku. Se on kämmenenlevyinen ja noin sentin paksu, eli sopii täydellisesti taskuun muun roippeen kanssa, sillä saa pullot auki ja voi leikata kumkvatteja piknikeillä. Olin myös yllättynyt tuotteen edullisuudesta, noin 13 euroa.
Veitsi on eritysiesti kaunis. Sen pelkistetyt, selkeät linjat ja kaunis kontrasti tummanpunaisen värin ja metallinhohdon välillä hivelevät silmää. Suorat kulmat yhdistettynä harkittuihin, käytännöllisen pyöreisiin muotoihin ja terien laadusta kielivä, jämäkkä lukitus lisäävät käytännön tuntua. Lisäksi se sopii käteen hienosti. Halpislinkkareissa ei koskaan ole ollut samaa hohtoa ja hyvästä syystä.
Victorinoxin veitset ovat selkeästi sukupuolineutraalimpia tuotteita kuin monet muiden veitsivalmistajien esineet. Jo aiemmin mainitsemani tekninen estetiikka on toki varsinkin monimutkaisemmissa malleissa vahva, mutta linkkarit eivät silti näytä moottorin osilta, aseilta tai kyberneettisiltä tiikerinkynsiltä.
Esimerkiksi Leathermanin monimutkainen kone-estetiikka vetoaa ehkä enemmän mieskuluttajaan, mutta tämä on vaarallinen yleistys. Ihmisiä on erilaisia, ja eri aikakausilla ja eri kulttuureissa on hyvin vahvat näkemyserot.
Ajatellaanpa vaihteeksi miekkoja. Japanin kaupan avauduttua länsimaihin eurooppalaiset ihmettelivät, miten japanilaiset saattoivat tuhlata käsittämättömiä summia miekkoihin, joissa ei ollut edes jalokiviä tai hopea- ja kultaupotuksia. Nykyään japanilaisen miekan hienovarainen estetiikka monine vivahteineen miellyttää usein modernia silmää enemmän kuin pröystäilevästi koristeltu eurooppalainen astalo.
Mielenkiintoista on myös se, miten estetiikan painopiste on siirtynyt. Aikanaan veitsen ja varsinkin miekan näkyvimmät osat olivat kahva ja huotra, säilää harvemmin paljastettiin, eikä sillä voinut varsinaisesti pröystäillä. Niinpä esimerkiksi viikinkimiekan toistensa ympärille taivutetuista metallitangoista hitsatun säilän käärmemäinen kuvio näkyi vain läheltä tarkasteltaessa tai terään puhallettaessa. Sama pätee pääsääntöisesti damasti- tai wootz-teräksestä valmistettuihin historiallisiin aseisiin ja japanilaisessa miekassa näkyvän hamonin eli karkaisulinjan kuviointiin. Nykyäänhän damastiteräksen kaunis aaltokuvio tuodaan esiin sopivalla happokäsittelyllä. Veitsi ei ole enää samaan tapaan puolustautumisväline tai työkalu, joten veitsen terällä voi lesoilla loukkaamatta muita vetämällä petkeen tupesta.
Mitä mieltä itse olet? Pidätkö enemmän "pitkämiekan" selkeistä, puhtaista linjoista vai rapiirin monimutkaisesta väistimestä ja pitkästä säilästä? Värittääkö esteettistä arvoa muut mielleyhtymät, kuten ristiretket, muskettisoturit tai Macgyver?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)