Vakoilujännärin ei tarvitse olla Bond ollakseen toimiva. Asian todisti jo Len Deighton, josta itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta muuten kuin Michael Cainen tähdittämästä elokuvasta Salaisen agentin kansio. Elokuvassa Caine esittää tiedustelupalvelun tavallista jalkamiestä, jonka kyvyt ovat sanotaanko vaikka inhimilliset verrattuna nykyisiin muistinsamenettäneisiin superagentteihin ja vastaaviin.
Le Carrén hahmot toimivat vastaavalla maaperällä. Osa saattaa olla herrasmiesvakoojia, mutta myös he pyörivät ruskeansävytteisessä maailmassa, jossa tupakansavu on pinttynyt kulahtaneisiin huonekaluihin ja jossa edustustyössä juodaan Etelä-Afrikasta tuotua halpaa sherryä, joka on naamioitu oikeaksi tavaraksi kaatamalla se karahveihin.
Pappi lukkari talonpoika vakooja onnistuu välittämään Le Carrén kirjojen nukkavierun tunnelman mainiosti. Melkein voi kielensä päällä maistaa kupin pohjalle tuntikausiksi jääneen kitkeröityneen teentilkkasen suussaan. "Oikeaan" vakoilutyöhön liittyvä loputon paperityö kuvataan myös onnistuneesti unohtamatta kuitenkaan muistuttaa vakoilun vaaroista. Tällä kertaa väkivaltaa ei varsinaisesti näytetä, vaan "pelaajat" lähinnä todistavat väkivallan raakoja seuraamuksia. Ovenraosta näkyvä vilaus näyttäisi vihjaavan, että kun hyökkäys tulee, sitä on käytännössä mahdotonta pysäyttää.
Näyttelijävalinta tukee myös realistista vaikutelmaa. Le Carrén romaanille uskollisesti näyttelijöiksi on valittu ikääntyviä näyttelijöitä, joita ei ole liiaksi sliipattu. Oli riemastuttavaa nähdä hahmoilla rumia comb-overeita. Naishahmoja oli vähän, naisiin yleensäkin viitattiin lähinnä miesten keskinäisissä keskusteluissa. Päähenkilön vaimo kuvattiin tyylikkäästi selkänsä hahmolle kääntäneenä, käytännössä kasvottomana henkilönä. Gary Oldmanin esittämä George Smiley on pitänyt itseään lahjakkaana ihmistuntijana, mutta on ilmiselvästi tehnyt virheitä vastapuolella toimivan päävihollisensa suhteen. Rakoileeko miehen usko itseensä, kun oma vaimokin on arvoitus?
Elokuva on hidastempoinen, eikä kukaan juokse lautaseinien läpi. Lisäksi tulkinta poikkeaa täysin Panaman räätälin,, toisen Le Carrén romaaniin perustuvan elokuvan, maalaamasta kuvasta ja onnistuu olemaan kiehtova pisto kiehtovan tirkistelykulttuurin arkipäivään.
On itsessään mielenkiintoista, että elokuva on tehty juuri näinä aikoina. Toisaalta elokuva on sävyltään ajaton: Neuvostoliitto on erittäin vahvasti taka-alalla ja toiminta, jos tapahtumia voi toiminnaksi sanoa, keskittyy purkutuomion partaalla olevaan, lontoolaiseen rakennukseen.
Omalla sukupolvellani tuskin on samaa painostavan kylmän sodan tuntua kuin vaikkapa vanhemmillamme. Siksi vanhojen valtion tiedote-elokuvien selailu onkin kiintoisaa. Ainakin Yhdysvalloissa TV:n täyteohjelmina käytetyt ja kouluissa näytetyt sotavoimien tiedotteet, evakuointiohjeet ja vastaavat maalaavat kuvaa maailmasta, jossa ydinpommin iskeytyminen Smalltown American asukasyhdistyksen kokoustiloihin on vain hengenvedon tai kahden päässä. "Nyt meillä on uusi hieno ohjuspuolustusjärjestelmä!" "Tällaista vahinkoa tekee sadan kilotonnin ydinpommi." "Näin puolustaudut laskeumalta."
Asiaan on tarttunut myös Charles Stross mainioissa Laundry files -kirjoissaan. Stross yhdistää tupakantumpinkatkuiseen vakoilujännäriin myös tietotekniikkaa, kvanttimekaniikkaa ja lovecraftilaista kauhua, mutta nämä aiheet ja niiden käsittely ansaitsevat oman blogitekstinsä.
Lopuksi vielä Dexter-fanien iloksi Salaisen agentin kansion alkutekstit, suosittelen toki muillekin.
Tarkaksi mieheksi nimetön (elokuvassa Harry Palmeriksi nimetty) ei anna kahvin hautua kovin pitkään.
Fallout-fanien kannattaa katsastaa myös pelin tekijöitä mitä ilmeisimmin innoittanut dokkari.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Pettymyspiirakkaa ja täyteläisyyttä
Oletteko sattuneet koskaan syömään kahvilassa hyvältä näyttänyttä piirakkaa, joka osoittautuukin pettymykseksi? Minusta on ainakin harmillista syödä piirakkaa, jossa on kaikki jotain yksittäistä komponenttia lukuunottamatta.
Palataan lukioaikaan, jolloin arvostin kinkkupiirakkaa ylitse kaiken. Kinkkupiirakasta on puhuttu ennenkin tässä blogissa. Voileipäkakkusukujuhlat olivat OK, mutta kun tarjolla oli kinkkupiirakkaa... Täyteläinen munajuustotäyte kasvishärpätyksineen ja makoisaa kinkkua, mikäs sen parempaa. No vaikkapa näppärästi koottu kasvispiirakka. Täytteen rungoksi vaikka pinaattia tai mangoldia sekä mahdollisesti mietoja kasviksia ja sieniä. Purutuntumaa ja lisämakua pinjansiemenistä, paahdetuista casheweista tai pätkityistä voipavun paloista. Lopuksi jokin piristävä elementti, klassisesti riittävän terävää fetajuustoa siellä sun täällä. Pepperoni, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi ja homejuusto varmasti toimivat myös.
Pettymyspiirakkaan valitaan mahdollisimman mauttomia oliiveja ja mautonta fetaa.
Täyteläiset kermakastikkeet ovat pitkään olleet meikäläiselle myös sellainen hyvää-mutta-pahaa-juttu. Kermakastikkeen mieto maku yhdistettynä paksuun, täyteläiseen koostumukseen ja maitomaiseen tuoksuun alkaa pian ellottaa minua. Usein tärkein makukomponentti on myös mieto ja täyteläinen, esimerkiksi savulohi tai vaikkapa katkarapu. Ongelmaa voi yrittää korjata lisäämällä suolaa ja vaikkapa sitruunamehua, jolloin pitää tietysti varoa juoksettumista.
Tänään tajusin, mitä pastan kanssa särvittävä kermakastike loppujen lopuksi kaipaa. Yllättäen samat komponentit vaikuttaisivat ratkaisevan kuin piirakassakin: perusmaun ja täyteläisyyden lisäksi tarvitaan purutuntumaa ja jokin piristävä elementti. Pastassa purutuntuma tulee yleensä itse makaroonista, mutta vaikkapa spagetti tai linguini livahtavat kuin vahingossa kurkusta alas.
Perinteisessä sinihomejuusto-päärynäpastassa tarvittavat elementit ovat ehkä yllättäviäkin. Purutuntuma tulee paahdetuista pinjansiemenistä, mutta piristystä tuovat sinihomejuustomurut ja päärynä. Minusta yhdistelmä on yllättävä siksi, että sinihomejuusto on varsinaisen kermakastikkeen perusmaku, mutta murut onnistuvat luomaan riittävän kontrastin. Päärynä taas on yllättävä siksi, että se on mieto ja koostumukseltaan melko täyteläinen. Nähdäkseni kontrasti syntyy päärynän makeudesta ja raikkaudesta.
Pettymyspiirakkaa söin Lahden Anttilan yläkerrassa sijaitsevassa Cafe Charlottassa. Tiskissä piirakoista oli leikattu neljänneksiä ja olin ulkoilulauantain jäljiltä nälissäni, joten ajattelin, että siinä olisi sopiva setti. Kasvispiirakka oli perustauhkaa: ainakin purjoa, porkkanaa, oliiveja ja fetaa hapanmaitovalmisteesta, munasta ja juustosta valmistetussa täytteessä. Lopulta pala oli kuitenkin puolet odotetusta niin kooltaan kuin maultaan.
Pieni pettymys ei kuitenkaan horjuta Charlotan asemaa suosikkikahvilanani Lahdessa. Yritin kovasti pitää Sinuhesta, mutta siellä kaikki paakkelssit ovat melkeinpä olleet pettymyksiä.
Ehkä elämäni parasta piirakkaa sain kuitenkin Tallinnassa. Kirsikka muistutti asiasta ja on ilmeisesti aika lailla samaa mieltä. Kyseessä oli jonkin sortin kirsikkainen murupiirakka, jossa maistui ainakin manteli. Siinä tavoitetta tulevaan.
Palataan lukioaikaan, jolloin arvostin kinkkupiirakkaa ylitse kaiken. Kinkkupiirakasta on puhuttu ennenkin tässä blogissa. Voileipäkakkusukujuhlat olivat OK, mutta kun tarjolla oli kinkkupiirakkaa... Täyteläinen munajuustotäyte kasvishärpätyksineen ja makoisaa kinkkua, mikäs sen parempaa. No vaikkapa näppärästi koottu kasvispiirakka. Täytteen rungoksi vaikka pinaattia tai mangoldia sekä mahdollisesti mietoja kasviksia ja sieniä. Purutuntumaa ja lisämakua pinjansiemenistä, paahdetuista casheweista tai pätkityistä voipavun paloista. Lopuksi jokin piristävä elementti, klassisesti riittävän terävää fetajuustoa siellä sun täällä. Pepperoni, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi ja homejuusto varmasti toimivat myös.
Pettymyspiirakkaan valitaan mahdollisimman mauttomia oliiveja ja mautonta fetaa.
Täyteläiset kermakastikkeet ovat pitkään olleet meikäläiselle myös sellainen hyvää-mutta-pahaa-juttu. Kermakastikkeen mieto maku yhdistettynä paksuun, täyteläiseen koostumukseen ja maitomaiseen tuoksuun alkaa pian ellottaa minua. Usein tärkein makukomponentti on myös mieto ja täyteläinen, esimerkiksi savulohi tai vaikkapa katkarapu. Ongelmaa voi yrittää korjata lisäämällä suolaa ja vaikkapa sitruunamehua, jolloin pitää tietysti varoa juoksettumista.
Tänään tajusin, mitä pastan kanssa särvittävä kermakastike loppujen lopuksi kaipaa. Yllättäen samat komponentit vaikuttaisivat ratkaisevan kuin piirakassakin: perusmaun ja täyteläisyyden lisäksi tarvitaan purutuntumaa ja jokin piristävä elementti. Pastassa purutuntuma tulee yleensä itse makaroonista, mutta vaikkapa spagetti tai linguini livahtavat kuin vahingossa kurkusta alas.
Perinteisessä sinihomejuusto-päärynäpastassa tarvittavat elementit ovat ehkä yllättäviäkin. Purutuntuma tulee paahdetuista pinjansiemenistä, mutta piristystä tuovat sinihomejuustomurut ja päärynä. Minusta yhdistelmä on yllättävä siksi, että sinihomejuusto on varsinaisen kermakastikkeen perusmaku, mutta murut onnistuvat luomaan riittävän kontrastin. Päärynä taas on yllättävä siksi, että se on mieto ja koostumukseltaan melko täyteläinen. Nähdäkseni kontrasti syntyy päärynän makeudesta ja raikkaudesta.
Pettymyspiirakkaa söin Lahden Anttilan yläkerrassa sijaitsevassa Cafe Charlottassa. Tiskissä piirakoista oli leikattu neljänneksiä ja olin ulkoilulauantain jäljiltä nälissäni, joten ajattelin, että siinä olisi sopiva setti. Kasvispiirakka oli perustauhkaa: ainakin purjoa, porkkanaa, oliiveja ja fetaa hapanmaitovalmisteesta, munasta ja juustosta valmistetussa täytteessä. Lopulta pala oli kuitenkin puolet odotetusta niin kooltaan kuin maultaan.
Pieni pettymys ei kuitenkaan horjuta Charlotan asemaa suosikkikahvilanani Lahdessa. Yritin kovasti pitää Sinuhesta, mutta siellä kaikki paakkelssit ovat melkeinpä olleet pettymyksiä.
Ehkä elämäni parasta piirakkaa sain kuitenkin Tallinnassa. Kirsikka muistutti asiasta ja on ilmeisesti aika lailla samaa mieltä. Kyseessä oli jonkin sortin kirsikkainen murupiirakka, jossa maistui ainakin manteli. Siinä tavoitetta tulevaan.
torstai 6. helmikuuta 2014
Heinolan harmaudesta
Vietimme uuttavuotta ystävien luona Heinolassa. Kyseinen pariskunnan parempi puolisko on Kirsikan pitkäaikaisia kavereita, itse olen oppinut tuntemaan heitä vasta pikku hiljaa. On hauskaa, miten tietyllä tavalla erilaista väkeä he ovat kuin me. Työ määrittää jo paljon, vakituinen vaatii jossain määrin erilaista elämänrytmiä kuin kääntäjäpariskunnan kotona suorittama työ, tietysti puhumattakaan lapsista.
Heinola näyttää joskus harmaalta, mutta kunhan harmaan taivaan alta pilkistää vähän valoa, niin vaikutelma osaa olla kaunis. Kaupunkiin saapuessa ja siellä täällä kuljeskellessa kulkijaa ympäröivät usein rumat rakennukset eri aikakausilta. Hauskasti rumatkin rakennukset näyttävät kuitenkin toisinaan varsin viehkoilta ja voi vain ihmetellä, kuinka taidolla ja ajatuksella rakennukset on sijoiteltu ympäristöönsä. Heinola on selvästi ollut ultramoderni betonimuotoiluparatiisi.
Heinolaa tuntematta osaan kuitenkin sanoa, että kaupungissa on ehdottomasti asioita, joista pidän. Kaupunki on ihmisenkokoinen ja siellä on jopa elämää. Ravintola Maisteri osoittautui myös erinomaiseksi. Lama on tainnut kädä heinolalaisten tilipussilla pahemmin kuin muualla Suomessa, kun uudenvuodenaattoillallisella ei näkynyt kuin pari hassua seuruetta. Olisi ikävää, jos ravintolaa ei seuraavalla kerralla enää olisi.
Olisikohan Heinola sopiva paikka meille? Meitä kun ei työpaikan sijainti sido, voimme asua missä vain haluamme. En usko, että häviäisimme muutossa muuta kuin Lahdessa sijaitsevan mahtavan maakuntakirjaston. Savonlinnalaiset tietysti toivoisivat, että muuttaisimme sinne. Ja onhan siellä uusi Emerald Cityltä näyttävä Muikku-kirjasto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)