Pappi, lukkari ja sitä rataa

Vakoilujännärin ei tarvitse olla Bond ollakseen toimiva. Asian todisti jo Len Deighton, josta itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta muuten kuin Michael Cainen tähdittämästä elokuvasta Salaisen agentin kansio. Elokuvassa Caine esittää tiedustelupalvelun tavallista jalkamiestä, jonka kyvyt ovat sanotaanko vaikka inhimilliset verrattuna nykyisiin muistinsamenettäneisiin superagentteihin ja vastaaviin.

Le Carrén hahmot toimivat vastaavalla maaperällä. Osa saattaa olla herrasmiesvakoojia, mutta myös he pyörivät ruskeansävytteisessä maailmassa, jossa tupakansavu on pinttynyt kulahtaneisiin huonekaluihin ja jossa edustustyössä juodaan Etelä-Afrikasta tuotua halpaa sherryä, joka on naamioitu oikeaksi tavaraksi kaatamalla se karahveihin.

Pappi lukkari talonpoika vakooja onnistuu välittämään Le Carrén kirjojen nukkavierun tunnelman mainiosti. Melkein voi kielensä päällä maistaa kupin pohjalle tuntikausiksi jääneen kitkeröityneen teentilkkasen suussaan. "Oikeaan" vakoilutyöhön liittyvä loputon paperityö kuvataan myös onnistuneesti unohtamatta kuitenkaan muistuttaa vakoilun vaaroista. Tällä kertaa väkivaltaa ei varsinaisesti näytetä, vaan "pelaajat" lähinnä todistavat väkivallan raakoja seuraamuksia. Ovenraosta näkyvä vilaus näyttäisi vihjaavan, että kun hyökkäys tulee, sitä on käytännössä mahdotonta pysäyttää.

Näyttelijävalinta tukee myös realistista vaikutelmaa. Le Carrén romaanille uskollisesti näyttelijöiksi on valittu ikääntyviä näyttelijöitä, joita ei ole liiaksi sliipattu. Oli riemastuttavaa nähdä hahmoilla rumia comb-overeita. Naishahmoja oli vähän, naisiin yleensäkin viitattiin lähinnä miesten keskinäisissä keskusteluissa. Päähenkilön vaimo kuvattiin tyylikkäästi selkänsä hahmolle kääntäneenä, käytännössä kasvottomana henkilönä. Gary Oldmanin esittämä George Smiley on pitänyt itseään lahjakkaana ihmistuntijana, mutta on ilmiselvästi tehnyt virheitä vastapuolella toimivan päävihollisensa suhteen. Rakoileeko miehen usko itseensä, kun oma vaimokin on arvoitus?

Elokuva on hidastempoinen, eikä kukaan juokse lautaseinien läpi. Lisäksi tulkinta poikkeaa täysin Panaman räätälin,, toisen Le Carrén romaaniin perustuvan elokuvan, maalaamasta kuvasta ja onnistuu olemaan kiehtova pisto kiehtovan tirkistelykulttuurin arkipäivään.

On itsessään mielenkiintoista, että elokuva on tehty juuri näinä aikoina. Toisaalta elokuva on sävyltään ajaton: Neuvostoliitto on erittäin vahvasti taka-alalla ja toiminta, jos tapahtumia voi toiminnaksi sanoa, keskittyy purkutuomion partaalla olevaan, lontoolaiseen rakennukseen.

Omalla sukupolvellani tuskin on samaa painostavan kylmän sodan tuntua kuin vaikkapa vanhemmillamme. Siksi vanhojen valtion tiedote-elokuvien selailu onkin kiintoisaa. Ainakin Yhdysvalloissa TV:n täyteohjelmina käytetyt ja kouluissa näytetyt sotavoimien tiedotteet, evakuointiohjeet ja vastaavat maalaavat kuvaa maailmasta, jossa ydinpommin iskeytyminen Smalltown American asukasyhdistyksen kokoustiloihin on vain hengenvedon tai kahden päässä. "Nyt meillä on uusi hieno ohjuspuolustusjärjestelmä!" "Tällaista vahinkoa tekee sadan kilotonnin ydinpommi." "Näin puolustaudut laskeumalta."

Asiaan on tarttunut myös Charles Stross mainioissa Laundry files -kirjoissaan. Stross yhdistää tupakantumpinkatkuiseen vakoilujännäriin myös tietotekniikkaa, kvanttimekaniikkaa ja lovecraftilaista kauhua, mutta nämä aiheet ja niiden käsittely ansaitsevat oman blogitekstinsä.

Lopuksi vielä Dexter-fanien iloksi Salaisen agentin kansion alkutekstit, suosittelen toki muillekin.

Tarkaksi mieheksi nimetön (elokuvassa Harry Palmeriksi nimetty) ei anna kahvin hautua kovin pitkään.

Fallout-fanien kannattaa katsastaa myös pelin tekijöitä mitä ilmeisimmin innoittanut dokkari.