En ole autoihminen, mutta...

En ole autoihminen, mutta... Luulenpa, että blogiini tulee vielä monta kirjoitusta, jotka alkavat noilla sanoilla. En pidä autoilusta ilmiönä, kuljen lyhyet matkat mieluummin polkupyörällä ja pitemmät julkisilla välineillä. Top Gear on kuitenkin pilannut minut monen muun autovastaisen ihmisen tavoin. Yhteiskunta ei ole mukautunut vastaamaan uudentyyppisten autoista kiinnostuneiden ihmisten rynnäkköön, vaan edelleen saan järkyttyä ottaessani tavallisen autolehden kouraani. Ei minua kiinnosta lukea Anna Abreusta tai Big Brotherista. Poikkeuksiakin autolehtien joukossa on, esimerkiksi TM on ollut ja on edelleen laatulehti, jota sietää lukea.

Toisaalta kymmenen vuoden sisällä olen alkanut kiinnittämään huomiota esineiden ja asioiden muotoiluun. Funktionaalisuus ei ole pitkään aikaan yksin riittänyt myymään tuotteita. Hauskimpia modernin muotoilun arkiesineitä on ehkä se pohjoismaissa yleisimmin käytetty halpistiskiharja, jonka tyylikäs muotoilu aikanaan mullisti tiskiharjamarkkinat. Niinpä nykyään melkein kaikki harjat näyttävät lähes täsmälleen samalta.

Kun lopulta valmistun, jään ilman opiskelija-alennuksia. Surullista kyllä, silloin tulee halvemmaksi kulkea autolla. Nyt autolla kulkeminen ei tule sen edullisemmaksi, tosin ei maksakaan enempää. Asiat olisivat toisin, jos käyttämämme auto olisi Dilbertissä esiintynyt pöllöillä käyvä katumaasturi.

Jos autotyypeistä pitää valita, niin olen pikkuautojen ystävä, mutta minullapa ei olekaan koiraa tai rääkyviä, räkäisiä taudinpesiä. Niitäkin toki mahtuisi pari kappaletta 80-luvulla valmistuneeseen, alle 90 000 ajettuun Unoon, jota Kirsikan vanhemmat meillä ajatuttavat. Unski onkin meille optimaalinen auto: pieni ja kohtalaisen luotettava, ei juo paljoa, melko halpa, eikä kovin moni halua moista edes varastaa.

Eräs rippikoulukaverini osti taannoin mustan Punton. Jostain syystä kyseinen auto on aina ollut henkilökohtaisella ”ei tod” -listallani ala-asteella. Kysessä on kuitenkin kelvollinen, toimiva, siisti auto. Miksi sitten ei? Miksi valitsisin yhden auton enkä toista?

Kun ajattelen Puntoa, niin mieleen tulee lähinnä sanat ”geneerinen” ja ”tavallinen”. Se ei eroa kovinkaan paljoa vaikkapa Yariksesta (kielipoliisi pitää nyt turpansa kiinni, Yariksesta on luontevampi sanoa kuin Yarisista, ja muoto Yariista ei ole vakiintunut). Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se, että ala-asteella rehtorin nimi muistutti Puntoa, samoin varusmiesaikana komppanianpäällikköni nimi oli kovin lähellä kyseisen auton nimeä. Pakostakin henilökohtaisessa semantiikassani tämäntapainen nimi liittyy siis pikkuporvarilliseen näennäisauktoriteettiin.

Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt lukuisia uusintaversioita vanhoista ”klassikkoautoista”. Pikkuautojen uutta tulemista tuntui ennakoivan erityisesti New Beetle. Uusi kupla eroaa kuitenkin huomattavasti sitä seuranneista lämmitysyrityksistä. Kupla ei yritä ottaa vanhan roolia, eivätkä suunnittelijat ole yrittäneet kopioida vanhan mallin ulkonäköä.

Kuplan rooli on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Keskivertokansanauto ei enää ole pikkuinen Kupla, vaan eri kokoluokkia on hurjasti. Uusi Kupla ei edes yritä olla ”pikkuauto” vanhassa merkityksessä, eikä myöskään suoranaisesti kansanauto, vaan se on rinnakkaistuote Golfille ja Pololle. Uusi Kupla onkin liikenteessä lähinnä vinkkaus, että juuret muistetaan, mutta eteenpäin mennään.

Toisinaan korimallin kopiointi onnistuu hienosti, toisinaan tulos on melko teennäinen. Esimerkiksi uusi Mini on edelleen räleä menopeli. Uusi Fiat 500 taas on mielestäni nuiva yritelmä. Vanha 1957 suunniteltu Fiat 500 oli pikkuautojen aatelia: se on rehellisesti pieni, sympaattinen ja siinä on kauniita yksityiskohtia, ja kuitenkin myös vakauden ja vauhdin tuntua. Uudessa mallissa vauhdikkuutta on korostettu ja pyöreitä yksityiskohtia on tasoitettu niin, että koko auto vaikuttaa vähän sulahtaneelta. Auto ei ole enää rehellisesti pieni, vaan yrittää olla vauhdikkaampi kuin mitä onkaan.

Pikkuautot ja todella pienet, kaksipaikkaiset autot yrittävät nykyään liikaa. Esimerkiksi Toyota IQ ja Smart Forwo yrittävät olla vauhdikkaita, mutta vauhdikkuuden ja pienuuden yhdistelmä ei näissä malleissa toimi. Musta, kiiltävä maalipinta ja vauhdikkuudesta kielivät piirteet antaa ymmärtää, että omistaja haluaa todellisen menopelin. En erityisemmin arvosta kiilamaista keulaa, jossa tuulilasi ja konepelti jatkuvat samassa linjassa. Auto olisi uskottavampi, jos esimerkiksi auton käytännöllisyyttä korkostettaisiin, ja esille tuotaisiin automaisia piirteitä, kuten konepelti, vaikka se olisi kuinka nysä. Symbolinen konepelti kyllä toteutuukin osittain IQ:ssa. Ehkä neljä istumapaikkaa on kuitenkin minimi.

Käytännöllisyyden korostamisella on tietenkin myös rajansa. En ymmärrä, miksi sähköautot pitää suunnitella näyttämään apteekista ostettavilta ”hieromaterapialaitteilta”.

"Auton uudelleenkeksiminen" on aika usein melko keinotekoista väkertämistä. Ford Ka' on hyvä esimerkki tästä: auton perä saa auton näyttämään lähinnä siltä, että auto kärsii fimoosista. Todellisia innovaatioita ei ole yksinkertaisesti otettu käyttöön.

Onneksi on useitakin pikkuautoja, jotka erottuvat edukseen. Pidän esimerkiksi vanhemmanmallisesta (1992-2002) Nissan Micrasta: siinä on hitunen vauhdikkuutta ja hauskasti muotoiltu (tai varastettu, vanhempi Micra näytti erehdyttävästi Golfilta... Mutta niin näytti moni muukin) säleikkö, ja se on rehellinen pikkuauto. Uudempi Micra on toki sympaattinen ja eroaa muista autoista ötökkämäisellä ulkomuodollaan.

Taidamme vastakin tyytyä polkupyörään ja ajoittain siihen sympaattiseen Unskiin. Ei tarvitse huolehtia ainakaan viimeisimmistä liikenneministeriön keksimistä ylimääräisistä käyttöveroista.