Kevyt kalevalainen ritariuden aloitus

Tervetuloa Puuhanallen mämminkatkuisten jaaritusten blogiin. Tulevissa blogeissa saattaa törmätä jos jonnimmoiseen aiheeseen arjen iloista fiktion suruihin. Koska kyseessä on blogi, saatan äityä käyttämään kapulakielisiä kepulakonsteja. Jotkut tekstit kuuluvat akateemisten kiinnostusteni alaisuuteen, mutta silloinkin kyseessä on omaksi ja ehkä jonkun muun hieman hurahtaneen huviksi väsätty kirjoitus, ei mikään akateeminen artikkelisarja.

Sattumoisin tänään satuimme keskustelemaan George R.R. Martinista aamukahvilla, ja siitä sitten ajatus vieri kuningas Arthurin kuolemaan, eli Maloryn versioon kuningas Arthurin legendasta. Martinista voinen jaaritella enemmän joskus toiste. Mielessä ovat muutaman viime kuukauden aikana pyörineet myös kalevalaiset teemat. Vuosia sitten vertailin kandintutkielmassani Maloryn kirjan ja vuoden 1849 Kalevalan aseisiin liittyvää sanastoa.

Tuntuu ehkä oudolta vertailla näitä kahta teosta. Malory ilmestyi 1400-luvulla ylhäisön lukemistoksi, kun taas Lönnrot kokosi ja toimitti Kalevalan kansanperinteisestä materiaalista. Molemmilla teoksilla on kuitenkin samantapaisia funktioita. Ne olivat aikanaan poliittisia ja yhtenäistäviä opuksia, ja niiden merkitys kansansa kulttuurille on edelleen hyvin merkittävä. Samaten kerronnassa on joitakin yhteneviä piirteitä. Molemmat etenevät sarjamuotoisesti. Ne koostuvat erillisistä tarinoista, joilla on paljon yhteisiä piirteitä, joista ehkä voin jutustella jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Proseminaarissani paljastui mielenkiintoisia asioita. Siinä missä Arthurin ritarilliset sankarit pistävät toisiltaan ja vihollisiltaan päitä poikki miekoilla ja kirveillä, niin kaiken maailman Lemminkäiset ja Väinämöiset lähinnä taoskelevat esineitä, tai käyttelevät niitä valmistaakseen muuta tavaraa. Kun Antero Vipunen nielaisee Väinämöisen, hän toki takoo Vipusen sisällä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Väinämöinen ei tao Vipusen sisuskaluja, vaan käyttää ajan esineiden valmistamiseen. Ensin Väinämöinen "tuosta hän teki venosen, teki tieolla venosen, - - souteli joka solukan, joka supun suikerteli." Tästähän Vipunen ei ole millänsäkään, joten "silloin vanha Väinämöinen löihen itsensä sepoksi," ja kilkutteli ja kalkutteli yötä myöden, kunnes Antero Vipunen luovuttaa.

Uskoisin, että englantilaisen ylhäisökulttuurin ja suomalaisen kansankulttuurin eetos ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Maloryssä aiheutetaan tuhoa, Kalevalassa joko valmistetaan aseita tai käytetään työkaluja. Nekin kerrat, jolloin aseisiin tartutaan, usein johtavat ikävyyksiin. Sekä sota- että kosioretket Pohjolaan ovat pääasiassa kohtalokkaita, vaikka Sammon kanssa vaikuttaisi onnea olevankin hitusen matkassa.

Naiskuva ei ole kovin mairitteleva kummassakaan eetoksessa. Aihetta on tutkittu paljon. Maloryssä ja muutenkin jo muinaisemmassa Arthur-legendassa nainen on kaksinainen, ja naisella on rajallinen määrä rooleja. Nainen on ihana (neito) ja kauhea (noita), joissain tarinoissa molempia. Naista pitää liehakoida tekemällä tehtäviä. Aika usein ritari itse päättää, että tämä pitää tehdä, että neito on suosiollinen, mutta joskus nainen pyytää asiaa itse.

Maloryssä tehtävän onnistuminen on allegorista: ritari on hyveellinen ja "hyvä ritari", ja saa siitä palkkion. Naisiinmenevät ritarit, olivat kuinka hyviä ja taitavia tahansa, eivät kuitenkaan pysty tavoittelemaan todellista palkintoa, eli Graalin maljaa.

Kalevalan naiskuvauksessa on samaa kuin Maloryssä. Väinämöisen ja Lemminkäisen lemmenseikkailut ovat surkuhupaisaa luettavaa. Mies päättää, että haluaa naisen, ja lähtee sitä hakemaan, tosin yleensä urho epäonnistuu. Selkeästi naisen on haluttava liittoa. Kun Väinämöinen saa Joukahaiselta luvan ottaa Ainon vaimokseen, Ainopa päättää hukuttautua. Toisessa tarinassa Lieto Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen, Lemmin poika, ryövää lopulta Saaren kukan eli Kyllin, kun tyttö ei suostu muuten mukaan. Kaikesta sotaisuudestaan ja väkevyydestään huolimatta Lemminkäinen ei pysty hallitsemaan Kyllikkiä, joka lähti vieraisiin heti kun silmä vältti.

Kalevalassa naiseus on sekä syntymistä että kuolemaa. Jos aihe kiinnostaa erityisesti, kannattaa kaivella esimerkiksi Markko Nenosen kirjoja. Pohjolassa asustaa Pohjan akka, kuoleman ja vanhuuden ilmentymä, kauniine, hedelmällisine tyttärineen. Myös Sampo, raha-, vilja- ja suola-automaatti, kuuluu Pohjolalle. Lemminkäinen ei luovuta, vaan jatkaa Pohjolaan, jota myös Tuonelaksi kutsutaan, piikoja pyytämään. Akka kuitenkin antaa Lemminkäiselle mahdottomia tehtäviä, ja yksi toisensa jälkeen Lemminkäinen menettää nuoruuteensa ja miehiseen voimaansa liittyviä asioita. Tuonen hirveä pyydystäessään hän hukkaa keihäänsä, ja voi vain miettiä, mitä Freud asiasta sanoisi. Tuonen joutsen on sitäkin kohtalokkaampi, koska henkihän sitä pyytäessä lähtee, tyrehtynyt virtsankaari ja potenssiongelma ovat pieniä ongelmia hengenlähtöön verrattuna.

Molemmissa legendoissa siis nainen käyttää voimaa, johon mies ei osaa vastata: naiset ovat noitia. Puheeseen, pyyntöön, kauniiseen tai pahaan katseeseen ei miekka tehoa. Maloryssä tuhoisuus ja väkivalta tuottavat positiivisia tuloksia, mutta Kalevalassa niistä seuraa lähinnä vahinkoa, oli kyseessä Väinämöisen syönyt Vipunen tai Lemminkäisen vahingolliset sotaretket. Mielestäni tällainen positiivinen suhde valmistamiseen ja luomiseen on mielenkiintoinen ja miellyttävä piirre suomalaisessa perinteessä, ja olisi sääli, jos tämä piirre suomalaisuudesta haipuu pois.

Ensimmäiseksi blogimerkinnäksi teksti saattaa olla vähän harhaanjohtava, koska ajatuksena ei ole kirjoitella pelkästään tähän kituakateemiseen tyyliin. Luvassa on todennäköisesti kommentteja keittiöseikkailuista, eli on tässä vähän ruokablogin makuakin, heh heh, sosiaalisia kommentteja ja lukuisia muita itseä kiinnostavia aiheita. Mutta tämähän onkin blogi, joten mikäs siinä.